Oliko vanhempasi kuolema sinulle helpotus? Tämä on tabu josta ei puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni tässä keskustelussa ei ollut ideana vertailla kokemuksia tai vastoinkäymisiä.

Ei olekaan, mutta joku idiootti trolli tunki vinkumaan ettei kestä jos hänen isänsä joskus kuolee ja että olisi parempi jos hän kuolisi ilman isäänsä.

53 jatkaa: jos elossa oleva lapseni osallistuisi tähän keskusteluun, hän vastaisi että kyllä, 64-vuotiaan isän alkoholidementiakuolema oli helpotus.

Mikä sinä olet määräämään mitä muut saa kommentoida ja mitä ei. Hän kertoi oman kokemuksensa. Mitä sitten?

Oli helpotus, loppui perhehelvetti ja sain 11-vuotiaasta alkaen elää normaalia lapsuutta.

Äidilläni muistisairaus, hauraus ja raihnaisuus etenee. Vielä pärjää kotona jotenkin. Toivoisin minäkin, että hän ei jonakin aamuna enää heräisi.

Samaa toivon itselleni, että en yli 80 vuotiaaksi eläisi kuten äitini.

Kuuskymppisenä haluaisin keskittyä vielä kun voin omaan vointini, lapsiini ja lapsenlapsiin. Katsoa eteenpäin. Samaa toivon jälkikasvulleni, ettei heidänkään tarvitsisi huolehtia minusta jonakin kasikymppusenä horiskona. 

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Minä olen kuusikymppinen ja lapseni ovat kolmekymppisiä. Todellakin toivon, että kuolen ennen lapsiani. Vanhempien ei pitäisi haudata omia lapsiaan.

Kyllähän se niin on, että ihminen, joka kokee läheisensä kuoleman helpotuksena, on kokenut tavalla tai toisella raskaita asioita/aikoja tämän kyseisen ihmisen kanssa/vuoksi.

Olihan se, ei tarvitse enää pelätä eikä huolehtia.

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni tässä keskustelussa ei ollut ideana vertailla kokemuksia tai vastoinkäymisiä.

Ei olekaan, mutta joku idiootti trolli tunki vinkumaan ettei kestä jos hänen isänsä joskus kuolee ja että olisi parempi jos hän kuolisi ilman isäänsä.

53 jatkaa: jos elossa oleva lapseni osallistuisi tähän keskusteluun, hän vastaisi että kyllä, 64-vuotiaan isän alkoholidementiakuolema oli helpotus.

Mitä muiden kokemukset sinulle kuuluu?

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli hiljattain, tavallaan oli helpotus mutta olin myös hiukan vihainen kuinka oli päättänyt arvokkaan  elämän viettää. Käytti minua sek...hyväkseen ollessani lapsi. Äiti oli tietoinen touhusta, mutta ei puuttunut mitenkään. Äiti vielä elossa, katsotaan miltä tuntuu kun menehtyy. En ole ollut suorassa yhteydessä pitkään aikaan ja se on ollut helpottavaa vaikka minua syyllistetään etten ole hyvä tytär.

Kyllä sinä olet aivan tarpeeksi hyvä tytär. Syyllistäjät ei tajua eivätkä olisi itse ehkä samoista asioista selvinneetkään.

Ei ollut. Olisin vieläkin huolehtinut hänestä. Hän oli hyvä ihminen ja niin minäkin halusin olla. 

Kumpikin elossa mutta molemmat enemmän painolasteja kuin voimavaroja. Suhteet ovat aina olleet ongelmalliset. 

Jokainen olkoon kiitollinen vanhemmista jotka osaavat nauttia elämästä vaikka miten vaatimattomasti. Ei ole kyllä lapsen tehtävä ola jokin ohjelmatoimisto. 

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini sanoi omasta noin 90v äidistään että kuolisi jo pois. Alzheimeria sairastava mummo oli sängyn pohjalla varmaan kymmenen vuotta. Puhumaton, lähes sokea ja kuuro, syötettävä, vaipoissa. Sydän jaksoi aina vaan lyödä.

Mun isä ja sisaruksensa olivat helpottuneita, kun heidän äitinsä kuoli 86-vuotiaana. Oli ollut myös vuosia sänkypotilaana, ei enää vuosiin tunnistanut lapsiaan. Henki pihisi mutta elämän laatu oli olematon. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se niin on, että ihminen, joka kokee läheisensä kuoleman helpotuksena, on kokenut tavalla tai toisella raskaita asioita/aikoja tämän kyseisen ihmisen kanssa/vuoksi.

tärkeä lisäys: joita ei koskaan pystytä selvittämään. Jotkut ihmiset pystyvät kehittymään ja uskaltavat kohdata pimeitä puoliaan, ja tämä herättää jälkeläisissä aina arvostusta. Mutta sitten ovat he jotka ajavat itsensä yhä syvemmälle umpikujaan oman luonteensa alkeellisuuden takia - ja syy on loputtomasti muissa. Näiden kanssa tuntee vain syvää voimattomuutta.

Isäni kuoli vuosikymmeniä sitten. Silloin se oli helpotus, koska syöpätaistelu oli kauhea. Äitini menehtyi hiljattain ja oli lähes yhdeksänkymppinen. Hänellä ei ollut todettu mitään vakavaa sairautta, mutta hän menehtyi aivan yllättäen ilmeisesti syöpään. Se oli valtava järkytys meille lapsille. Olin meistä se, joka eniten auttoi häntä. Viime kesänä hän vietti pitkään aikaa sairaalassa ja kuntoutuksessa selkävaivojen takia. Silloin stressasin ja huolehdin itseni kipeäksi, reumani aktivoitui. Nyt kun äitiä ei enää ole, huomaan että se kauhea kalvava stressi ja huono olo on poissa. Hänellä on nyt kaikki hyvin eikä minun tarvitse enää huolehtia. Siinä mielessä helpottaa, mutta toisaalta tunnen kovaa ikävää ja jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että syöpää ei huomattu. Mutta olen vain maallikko, mitä muuta olisimme voineet tehdä, jos lääkäritkään eivät syöpää löydä?

Liittyen keskusteluun, uskon että parikymppisen siskoni kuolema oli isälle ja vaimolleen helpotus. Sisko oli pahasti huumeriippuvainen ja käytökseltään arvaamaton. Isä huolehti parikymppisen siskon tekemisistä koko ajan, vuosien ajan. Yritti auttaa ja tukea kaikin tavoin, maksoi yksityiset vieroitukset ja kesti ja jaksoi kaiken draaman mitä sisko aiheutti. Tämä laittoi välit poikki isään usemapaan kertaan, koska eihön hänellä mitään ongelmaa ollut. Hänen mielestään väärin, että häntä yritetään saada vieroitukseen, varsinkin kun hänellä oli silloin pieni lapsi.

Ihan siis pakko myöntää, että itsellenikin oli ensimmäsiten tunteiden joukossa helpotus kun sain kuulla siskon kuolemasta. Helpotus siitä, että enää ei tarvi pelätä sitä milloin jotain taas tapahtuu.

Eutanasia pitäisi saada Suomeen pikaisesti. En halua kärsiä kun täällä ei hoideta kipuja. Kauhea loppu tiedossa jollei eutanasiaa saada tänne.

Elämään tuli värit kun raskas ja läheisriippuvainen vanhus nukkui pois. 

Isä oli rapajuoppo joka häpäisi minut monta kertaa ja aiheutti kärsimystä mummolle. Kun hän kuoli, tämä ongelma poistui kuin taikaiskusta.

Niin karua kuin se onkin. 

Entinen alkkis, joka oli vanhana vainoharhainen ja muista pahaa puhuva. Ikuinen kesä tuli hänen kuolemansa jälkeen!

Vierailija kirjoitti:

Elämään tuli värit kun raskas ja läheisriippuvainen vanhus nukkui pois. 

Minulta tämmöinen tenttaa lähes kaiken ja en ehdi edes kiukustua ennen kuin olen tunnollisesti selostanut hänelle sellaista mikä ei todellakaan hänelle kuulu.

Vituttaa itsessäni tämä piirre. Olisi pitänyt tuhat vuotta sitten jo sanoa: tämä ei kuulu sinulle. Ihan järjetöntä se miten utelias joku voi olla oma elämänsä tyhjyydessä.

Näkyy täälläkin säännöllisesti.

Up