Oliko vanhempasi kuolema sinulle helpotus? Tämä on tabu josta ei puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Olet tyhmä ja julma. Haluat siis kuolla ensin, jotta isäsi jäisi suremaan sinua. Luuletko että hän pääsee yli lapsensa kuolemasta? Voin oman lapseni menettäneenä kertoa ettei pääse.

Tiedän, että tämä on itsekästä ajattelua, enkä todellakaan aio "tehdä itsaria" tämän takia, mutta lähinnä teoreettisesti suren, että miten tulen pääsemään asiasta ylits kun aika koittaa.

Oli erittäin hyvä juttu että isä kuoli ensiksi, jos äiti olisikin kuollut ensin ja isää olisi pitänyt hoitaa, olisin luultavasti tappanut.

Isä olisi nyt 99 ja äiti 91, jos olisivat elossa. Isän kuolemasta on 47 vuotta ja äidin 29. Kun katson muita tuonikäisiä ihmisiä, niin olen kiitollinen, että molemmat ovat kuolleet. Kammottavaa olisi katsoa heitä tuonikäisinä hourioina. Oma toiveeni on se, että saisin kuolla samalla tavalla kuin he, eli silmänräpäyksessä sydänkohtaukseen. Voiko armollisempaa lähtöä olla?

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Hienoa että teillä on läheiset välit, mutta olet kiinni vanhemmassasi jotenkin liian lapsenomaisesti. Vanhempien kuolema kuuluu elämään, vaikka tekisi kipeää. Ei lapsen kuulu kuolla ennen vanhempaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Isä olisi nyt 99 ja äiti 91, jos olisivat elossa. Isän kuolemasta on 47 vuotta ja äidin 29. Kun katson muita tuonikäisiä ihmisiä, niin olen kiitollinen, että molemmat ovat kuolleet. Kammottavaa olisi katsoa heitä tuonikäisinä hourioina. Oma toiveeni on se, että saisin kuolla samalla tavalla kuin he, eli silmänräpäyksessä sydänkohtaukseen. Voiko armollisempaa lähtöä olla?

Varjele meitä äkkikuolemasta....

Vanhempani ovat vielä elossa, mutta äidilläni on vakavia mielenteveysongelmia. Hän käyttäytyy arvaamattomasti, itsetuhoisesti ja on vihamielinen, välillä syylistää, välillä kerjää sääliä jne. Takana on laitosjaksoja ja itsemurhayrityksiä, itselläni toki myös aika traumaattinen lapsuus.

Kuin äitini tila on ollut huonoimmillaan, olen kyllä ajatellut eipä minulla olisi äitiä ollenkaan, elämä olisi niin paljon helpompaa. Pelkäsin, että hän saattaa olla vaaraksi myös muille esim. liikenteessä ajaa vastaantulevien kaistalle, jopa niin että kyydissä on muita ihmisiä, kuten. Joten ymmärrän oikein hyvin, että joku voi tuntea helpostusta vanhemman kuolemasta. 

Äitipuoli kuoli äkillisesti päihteidenkäytön seurauksena kun olin 10v, hän oli 40v. En oikein osaa sanoa. Hänellä oli vuosien ajan ollut vakavia ongelmia päihteiden ja mielenterveyden kanssa mutta toisaalta hänen elämänsä oli myös hyvää ja hänellä olisi varmasti ollut vielä paljon tekemistä. Toisaalta, mitäs jos hänen ongelmansa olisivat syventyneet. Ei siinä olisi ollut mitään normaalia lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Ehkä voin todeta, että asia oli ihan ok?

Muistisairaan ihmisen poismeno on tavallaan helpotus. Oli kamalaa katsoa vierestä vuosia toisen sairauden etenemistä. Onneksi ei ehtinyt mennä vihannekseksi, mutta sen vihaisen ja harhaisen vanhuksen paimentaminen oli surullista. Miten elämäniloisesta ja onnellisesta tuli lopussa niin erilainen, vanhasta minästä näkyi vain vilahduksia. Haluan vaalia hänestä jotain muuta muistoa kuin sen sairauden turmelema.

Isä kuoli kun olin 7, oli helpotus. Eipä tarvinut olla tekemisissä epävakaan narkkarin kanssa. Myös hänen toinen lapsensa sai normaalin lapsuuden ja oikean isän, eikä mitään huumesekoilevaa tyyppiä joka on isä vain silloin kun sattuu huvittamaan.

Meidän suvussa on sellainen tilanne, että yli 85-vuotias isoäiti on vielä terve ja hyvissä voimissa. Hänen silloin 60-vuotias poikansa eli minun setäni joi itsensä hengiltä muutama vuosi sitten. Se oli mummille ihan kauhea paikka.

Nyt sitten tädilläni on todettu selkeästi melko nopeasti etenevä parantumaton sairaus. Yllättäen huomaan toivovani, että mummi saisi jonkun äkillisen sairaskohtauksen ja kuolisi niille sijoilleen. Hän nimittäin kärsii vieläkin hirveästi juopon pojan menetyksestä vaikka se oli muulle suvulle lähinnä helpotus, ja en usko että pää tulee kestämään, jos hän joutuu näkemään tyttärensä nyt joutuvan tuon sairauden takia todella huonoon kuntoon.

Lisäksi hän on elänyt yksin kymmeniä vuosia ja on aika särmikäs ja omapäinen tapaus, joten siitä tulee painajaista koko lähipiirille, jos hän ei jossain vaiheessa enää pärjää kotonaan. Niinpä olisi ehdottomasti parasta, jos hän vain ei joku aamu heräisikään. Häntä tulisi todella ikävä, mutta edessä oleva tulevaisuus ei näytä valoisalta hänelle eikä kenelläkään muullekaan.

Ei mutta meille vanhemmille oli helpotus kun 2v lapsemme kuoli. Hän syntyi keskosena ja hänellä oli useita aivoverenvuotoja, minkä takia hän vammautui erittäin pahasti. Hän ei olisi koskaan kyennyt liikkumaan itse, hän oli sokea, hänellä oli vaikeita epilepsiakohtauksia ja hän olisi aikuisenakin ollut todennäköisesti noin 1-vuotiaan tasolla älyllisesti. Ei se olisi ollut ihmisarvoista elämää, että ihminen ei kykene tekemään mitään itse eikä häntä voi jättää hetkeksikään yksin. Ei hän ollut silloin 2-vuotiaana ollut vielä oppinut mitään eikä osoittanut minkäänlaista merkkiä älyllisestä elämästä tai että hänellä olisi ollut edes sielua.

Olen se vanhus, jonka kuolemaa lapset odottavat. Toinen lapsistani epäilee, että olen muistisairas ja sitä samaa ajattelen hänestä. Toinen ei ota mitään yhteyttä, odottaa viestiä, että olen kuollut ja pääsee perimään.

Omien vanhempieni kuolemasta on jonkin aikaa, mutta voi sanoa että oli helpotus. Äiti makasi halvaantuneena vuodeosastolla ja isällä alkoi muisti pätkiä lähempänä yhdeksää kymmentä. Heidän elämäänsä ihan turhaan pitkitettiin hoidoilla joilla saatiin päiviä lisää, mutta laatu heikkeni koko ajan. Minun mielestä on normaalia ja oikein, että vanhus kuolee keuhkokuumeeseen. Siinä on hetki, jolloin voisi antaa jotain rauhoittavaa, mutta annetaa antibiootteja  ja kuumeesta jotenkin tokenee harhaiseen maailmaan. Tähän asiaan on tultava jokin ratkaisu, turha elämän pidentäminen ei voi olla kenenkään etu.

Toivon hartaasti, että kupsahdan lenkillä sydämiin. Hoitotahdossani on elvytyskielto ja muutenkaan ei saa antaa turhia hoitoja, joilla pitkitetään elämää. Eutanasian pitäisi olla jokaisen oikeus, ja ajankohdan voisi itse määrittää, missä raja kulkee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Olet tyhmä ja julma. Haluat siis kuolla ensin, jotta isäsi jäisi suremaan sinua. Luuletko että hän pääsee yli lapsensa kuolemasta? Voin oman lapseni menettäneenä kertoa ettei pääse.

Tiedän, että tämä on itsekästä ajattelua, enkä todellakaan aio "tehdä itsaria" tämän takia, mutta lähinnä teoreettisesti suren, että miten tulen pääsemään asiasta ylits kun aika koittaa.

Eihän tässä ole edes itsarista kyse. Voit kuolla liikenneonnettomuudessa, henkirikoksen uhrina tai sairastua tappavaan syöpään ennen kuin isäsi. Sitä paitsi tässä ketjussa kysytään OLIKO vanhempien kuolema helpotus, ei spekuloida sillä miltä se mahdollisesti joskus tuntuu.

Myös paskamaisen vanhemman kuolemaa saa surra. Suru kuuluu elämään, eikä siitä tarvitse päästä yli, mutta on naiivia kuvitella että elätte ikuisesti tai ainakin seuraavat 50 vuotta. Jos rakastat isääsi niin paljon kuin väität, et varmasti halua jättää häntä yksin suremaan sinun kuolemaasi. Kun minun lapseni kuoli, hänen isänsä joi itsensä hengiltä neljässä vuodessa. Revi siitä.

Vierailija kirjoitti:

Isä kuoli kun olin 7, oli helpotus. Eipä tarvinut olla tekemisissä epävakaan narkkarin kanssa. Myös hänen toinen lapsensa sai normaalin lapsuuden ja oikean isän, eikä mitään huumesekoilevaa tyyppiä joka on isä vain silloin kun sattuu huvittamaan.

Varmaan ihan oikein sinulle kun et tuon enempää osaa vanhempia arvostaa. Huomaa ettet ole koskaan elämässä kokenut mitään oikeasti rankkoja ja vaikeita asioita.

Olisi niin paljon onnellisempaa jos ei olisi enää tuota hankalaa, pahansuopaa ja vainoharhaista vanhusta olemassa. Pilannut tähän mennessä jo monen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei kyllä, rakastan isääni enemmän kuin ketään. Hän on paras ystäväni ja olen saanut häneltä elämääni kaiken opin plus materian, kuten asunnon. Teemme yhdessä asioita toistuvasti ja rakastan häntä.

Olen miettinyt, että haluan kuolla ennen häntä, koska en tule pääsemään ylitse siitä ikinä. Hän nyt 60 ja minä 30. Olisipa vuosikymmeniä vielä edessä monia yhdessä terveinä.

Olet tyhmä ja julma. Haluat siis kuolla ensin, jotta isäsi jäisi suremaan sinua. Luuletko että hän pääsee yli lapsensa kuolemasta? Voin oman lapseni menettäneenä kertoa ettei pääse.

Tiedän, että tämä on itsekästä ajattelua, enkä todellakaan aio "tehdä itsaria" tämän takia, mutta lähinnä teoreettisesti suren, että miten tulen pääsemään asiasta y

Eihän tässä ole edes itsarista kyse. Voit kuolla liikenneonnettomuudessa, henkirikoksen uhrina tai sairastua tappavaan syöpään ennen kuin isäsi. Sitä paitsi tässä ketjussa kysytään OLIKO vanhempien kuolema helpotus, ei spekuloida sillä miltä se mahdollisesti joskus tuntuu.

Myös paskamaisen vanhemman kuolemaa saa surra. Suru kuuluu elämään, eikä siitä tarvitse päästä yli, mutta on naiivia kuvitella että elätte ikuisesti tai ainakin seuraavat 50 vuotta. Jos rakastat isääsi niin paljon kuin väität, et varmasti halua jättää häntä yksin suremaan sinun kuolemaasi. Kun minun lapseni kuoli, hänen isänsä joi itsensä hengiltä neljässä vuodessa. Revi siitä.

Revi mitä, mistä?

Käsittääkseni tässä keskustelussa ei ollut ideana vertailla kokemuksia tai vastoinkäymisiä.

Käsittääkseni tässä keskustelussa ei ollut ideana vertailla kokemuksia tai vastoinkäymisiä.

Ei olekaan, mutta joku idiootti trolli tunki vinkumaan ettei kestä jos hänen isänsä joskus kuolee ja että olisi parempi jos hän kuolisi ilman isäänsä.

53 jatkaa: jos elossa oleva lapseni osallistuisi tähän keskusteluun, hän vastaisi että kyllä, 64-vuotiaan isän alkoholidementiakuolema oli helpotus.

Isäni kuolema oli helpotus. Ei ollut vanha mies, mutta liian myöhään diagnosoitu syöpä vei nopeasti ja kivut olivat hirveät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isä olisi nyt 99 ja äiti 91, jos olisivat elossa. Isän kuolemasta on 47 vuotta ja äidin 29. Kun katson muita tuonikäisiä ihmisiä, niin olen kiitollinen, että molemmat ovat kuolleet. Kammottavaa olisi katsoa heitä tuonikäisinä hourioina. Oma toiveeni on se, että saisin kuolla samalla tavalla kuin he, eli silmänräpäyksessä sydänkohtaukseen. Voiko armollisempaa lähtöä olla?

 

Varjele meitä äkkikuolemasta....

Haluaatko mieluummin virua vuosikausia vihanneksena vaipoissa hoitolaitoksen sängyssä?

En haluaisi itse elää 9-kymppiseksi. Äitini on nyt tuossa iässä, ja hänen elämästään on nautinto kaukana.