Oliko vanhempasi kuolema sinulle helpotus? Tämä on tabu josta ei puhuta.

No ei todellakaan ollut silloin kuolinhetkellä, mutta näin vuosia myöhemmin olen alkanut ajatella, että onneksi ei tarvitse huolehtia vanhoista vanhemmista.

Oli se loppu sellaista kitumista, että kyllä oli.

Aina sai jännittää, koska puhelin soi tai tulee loputtomia viestejä ja valitusta milloin mistäkin. Kauheaa sanoa, mutta olen nyt helpottunut ja oloni on rennompi ja onnellisempi. Loppui myös se syyllistäminen "miksi et vastaa kun niin haluan". Ihana rauha nyt.

Äidin kuolema oli helpotus, koska hän sairasti aivosyöpää ja kärsi tilanteesta. Onneksi hän oli hyvässä hoidossa terveyskeskuksessa neljä kuukautta. 

Olin vakavasti sairaana, mutta maskustin joka viikko 200 kilometriä bussilla ja kävin katsomassa äitiä. Joko palasin illalla kotiin tai yövyin äidin kotona ja autoin iäkästä isäpuoltani kotitöissä.

Ei, mutta oman lapsen kuolema oli. Tämäkin on tabu, josta ei puhuta.

Meidän jälkeläisten suhteet paranivat sen jälkeen kun pahaa puhuva vanhus kuoli.

Ei todellakaan ollut. Äiti kuoli yllättäen juuri eläkkeelle jäätyään, 64v. Odotti kovasti aikaa, jolloin enemmän aikaa silloin 2- ja 4v lapsilleni. 

Tilanne olisi varmasti toinen jos mukana olisi ollut sairauksia ja ikää. Muistan esim. isäni olleen helpottunut oman, jo hauraan ja sairaan äitinsä kuolemasta kun joutui kaikessa auttamaan. 

Appiukkoni kuolema oli helpotus sekä minulle että miehelleni. Oli alkoholisti. Ei enää huolta, ilmoituksia rattijuoppoudesta tai pelkoa siitä miten monta sivullista tappaa kun on töissä kännissä.

Vierailija kirjoitti:

No ei todellakaan ollut silloin kuolinhetkellä, mutta näin vuosia myöhemmin olen alkanut ajatella, että onneksi ei tarvitse huolehtia vanhoista vanhemmista.

Täsmälleen samat ajatukset minullakin. Paitsi ettei tarvi huolehtia, ei tarvi myöskään kestää ajatusta huonolaatuisista vanhuspalveluista oman vanhemman kohdalla.

Olisin etusijalla toivonut hänen paranemistaan.

Oli kyllä. Äidillä dementia ja samaan aikaan itsellä päiväkotia aloitteleva kolmivuotias ja tietysti työ.

Isällä skitsofrenia ja alkoholismi, oli helpotus kun joi itsensä ksiihen tilaan että saatiin hoitokotiin ja oli helpotus että kuoli samoihin aikoihin äidin kanssa kun sitä koti-tarha-työ-kauppa-äidin asiat-isän asiat -ruljanssia ei enää jaksanut pyörittää.

Vierailija kirjoitti:

No ei todellakaan ollut silloin kuolinhetkellä, mutta näin vuosia myöhemmin olen alkanut ajatella, että onneksi ei tarvitse huolehtia vanhoista vanhemmista.

Aika lailla näin. Äiti kuoli liian nuorena mutta isän kohdalla kun isän ikäinen kummitäti ei enää lopussa tuntenut omia lapsiaankaan niin ajattelin että onneksi isä ei tuohon asti päässyt. Kummi eli lähes 94- vuotiaaksi. Isä oli kuollessaan 86, henkisesti erittäin virkeä mutta fyysisesti ei ja oli välillä kiukkuinen kun ei päässyt ilman apua mihinkään. 

Oli helpotus. Olin edunvalvoja ja otin vanhuksesta huolehtimisen liian vakavasti ja uuvuin itse. Vanhus oli kyllä pitkään pirteä ja elinvoimainen minun (henkisellä kustannuksellani). 

Äiti vielä elossa, mutta isä kuollut. Ei ollut helpotus. Olisi kiva jos eläisi vielä. 

Sen sijaan mieheni kuolema oli helpotus. Saako tätäkään sanoa ääneen. Vaikkakin sekin olisi kiva, jos hänkin eläisi ja olisi lasten ja minun elämässä mukana terveenä ja asiallisesti käyttäytyvänä. 

Oma äitini sanoi omasta noin 90v äidistään että kuolisi jo pois. Alzheimeria sairastava mummo oli sängyn pohjalla varmaan kymmenen vuotta. Puhumaton, lähes sokea ja kuuro, syötettävä, vaipoissa. Sydän jaksoi aina vaan lyödä.

Alkoholisti-isäni kuolema oli todella helpotus. Rasitti niin kovasti siskoani ja minua, kun hänen pillinsä mukaan olisi pitänyt elää. Loppuvaiheessa tuli mukaan aggressiivisuus, että häntä piti myös pelätä.

Onneksi kuoli ja oli vielä nuori.

Isäni kuoli hiljattain, tavallaan oli helpotus mutta olin myös hiukan vihainen kuinka oli päättänyt arvokkaan  elämän viettää. Käytti minua sek...hyväkseen ollessani lapsi. Äiti oli tietoinen touhusta, mutta ei puuttunut mitenkään. Äiti vielä elossa, katsotaan miltä tuntuu kun menehtyy. En ole ollut suorassa yhteydessä pitkään aikaan ja se on ollut helpottavaa vaikka minua syyllistetään etten ole hyvä tytär.

Nosto 

Ei, vaan suuri suru, vaikka hän tarvitsikin hoivaa. Ikävä on kova. 

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta oman lapsen kuolema oli. Tämäkin on tabu, josta ei puhuta.

Saanko kysyä, miksi ajattelet näin? Oliko lapsesi narkkari vai mitä tapahtui?