Miten jotkut ihmiset jää niin kiinni siihen äitiyteen tai vauva-aikaan?

Tunnen tällaisia ihmisiä. Ja ei, heillä ei oikeasti ole mitään muuta elämää. Ovat jääneet kotiäideiksi, vaikka lapset ovat kasvaneet. Elämän sisältö on juuri tuo lasten kuskaaminen harrastuksiin. 

Mulla on työkaveri, jonka toinen lapsi on jo teini-ikäinen, toinen pari vuotta nuorempi. Jos ei tietäisi tarkemmin, niin jutuistaan saisi sellaisen käsityksen, että lapset ovat taaperoikäisiä. Jakelee esimerkiksi somessa jatkuvasti tällaisia pikkulapsiperheen arkea koskevia meemejä ja vitsejä - "kauppareissun jälkeen äiti on vähän väsynyt, voi ei, heh heh" tai "kuinka minä hankin itselleni äitikavereita" - Ihmettelen aina, että miten nämä nämä hänen elämäänsä koskevat? Ei kai nyt esiteinin ja teinin äiti itselleen enää mitään "äitikavereita" tarvitse?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on työkaveri, jonka toinen lapsi on jo teini-ikäinen, toinen pari vuotta nuorempi. Jos ei tietäisi tarkemmin, niin jutuistaan saisi sellaisen käsityksen, että lapset ovat taaperoikäisiä. Jakelee esimerkiksi somessa jatkuvasti tällaisia pikkulapsiperheen arkea koskevia meemejä ja vitsejä - "kauppareissun jälkeen äiti on vähän väsynyt, voi ei, heh heh" tai "kuinka minä hankin itselleni äitikavereita" - Ihmettelen aina, että miten nämä nämä hänen elämäänsä koskevat? Ei kai nyt esiteinin ja teinin äiti itselleen enää mitään "äitikavereita" tarvitse?

Itse asiassa tarvitsee, koska nuo on oikeasti äidille aika raskaita vaiheita.

Moni elää ja pätee lastensa kautta. Mikä ei ole koskaan sama asia, jos itse olisi elänyt täysillä omaa elämäänsä. 

Ap, sulla ei ilmeisesti ole lapsia?

Mulla on kanssa naapuri, joka jokaisessa taloyhtiöön liittyvässä hommassa vetoaa siihen, ettei ehdi, kun on lapset. Hän ei vaan koskaan muista maininta, että molemmat lapset jo teini-ikäisiä ja asuvat joka toisen viikon isällään. Että kyllä varmaan sen perusteella ehtisi esimerkiksi hallituksen kokoukseen osallistua silloin tällöin. Mietin vaan mihin nämä sankarit vetoavat sitten, kun lapset ovat aikuisia ja asuvat omillaan. Siihen ei hänellä enää montaa vuotta mene. 

Mä olen varmaan just tällainen ihminen. Lapseni jo teini-iässä kaikki. 

Tässä on semmoinen kummallinen yhtälö takana, että kun lapset ovat pieniä, aikaa on hyvin vähän. Otetaan ehkä valokuvia, mutta paljon energiaa menen ihan siihen arkeen, päiväkotiin, töihin, päiväkotiin, kotiin -rumbaan. Sitten joku siirtyy kouluun, ja siellä taas uudet jutut, Wilma tykittää monta kertaa päivässä, ip-kerhoa, luistimia kouluun, koulun retkiä, hammaslääkäreitä jne. On siinä omaakin aikaa, mutta itse kulutuin sen pääsääntöisesti liikkumalla ja lukemalla. 

Kun vähän helpottaa, voi käydä niin, että onkin aikaa järkätä niitä valokuvia ja fiilistellä noita aikoja. Silloin niitä saattaa laittaa myös jakoon. Nykypäivänä kuvia löytyy monesta eri paikasta. Mullakin olisi projektina koota kuvat jonnekin yhteen, mutta sitä päivää ei ole vielä tullut.

Olen itse kokenut lasten kanssa vähän semmoistakin, että tuntuu tosi kivalta, kun pystyy antamaan omille lapsilleen parempaa kuin mitä itsellä oli. Olen lähtöisin vaatimattomista oloista, ei mulla oikein ollut mitään harrastuksia. Pelattiin pesäpalloa koulun kentällä ja juostiin yleisurheilukentällä ilman suurempaa ohjausta. Oma työ ei aina nappaa, mutta tuntuu tosiaan kivalta, että sen avulla pystyn kuitenkin kustantamaan harrastuksia, vaatteita ja ulkomaanmatkoja (vaatimattomia tosin), mitä itsellä ei ollut. On vähän sellainen fiilis, että toiset tulee ja toiset menee. Lasten aika on edessä, mun jo osittain takana. Olen aktiivinen monellakin saralla, teen vapaaehtoistyötä, käyn töissä ja mulla on myös luottamustöitä. Näistä en välitä enkä oikeastaan voikaan jakaa mitään. Teen ruokaa ja käsitöitä, leivon ja hoidan puutarhaa. Jotenkin nuo lasten harrastukset tuntuvat kuitenkin itsestä niin kivoilta, että herkemmin laittaa sitten semmoisia kuvia jakoon kuin vaikka kuvia huikeasta porkkanasadosta, vaikka sekin tietysti on kiva juttu.

En tiedä, onko muilla näin, mutta mulla on.

Vierailija kirjoitti:

Moni elää ja pätee lastensa kautta. Mikä ei ole koskaan sama asia, jos itse olisi elänyt täysillä omaa elämäänsä. 

Ja mitä pahaa tässä on? 

Mulla on jo aikuinen lapsi ja nyt sen tajuaa selkeästi, kuinka lapsiperhe-elämä in vain yksi elämänvaihe muiden joukossa. Ehkä neljännes koko taipaleesta, ei mitenkään hallitseva vaikka sitä eläessä niin ajatteleekin. En tunne ketään, jonka elämä enää tässä vaiheessa pyörisi lasten tai edes lastenlasten ympärillä, kyllä jokaisella on omat juttunsa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sulla ei ilmeisesti ole lapsia?

Sisälukutaito ja luetun ymmärtäminen heikko 4, ilmeisesti? 

Joo, tai koiriin, ulkonäköön, vaatteisiin jne. Vuosikymmeniä jauhetaan rakeista ja tukkaväreistä, ei jaksa kuunnella. Pahimmat pommittaa kuvia someen.

Vierailija kirjoitti:

Moni elää ja pätee lastensa kautta. Mikä ei ole koskaan sama asia, jos itse olisi elänyt täysillä omaa elämäänsä. 

Se äitiys-vaihe on todella lyhyt. Miksi siihen ei saisi keskittyä?

Ja se että teinien kanssa eläessä katseleekin vauvakuvia jne on sitä, että irtautuu niistä teineistään vähitellen, tekee tavallaan surutyötä vääjäämättä tapahtuvan elämänmuutoksen myötä.

En kyllä keksi parempaa elämänsisältöä kuin omat lapset. En näe mitään pahaa siinä, enkä näe kotiäitiyttä jämähtämisenä. Itselleni oli aina haave että saisin kasvattaa isoa lapsilaumaa kotiäitinä, mutta se haave ei valitettavasti toteutunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, sulla ei ilmeisesti ole lapsia?

Sisälukutaito ja luetun ymmärtäminen heikko 4, ilmeisesti? 

Hänellä ei selkeästikään ole omia lapsia. Sen näkee ihan kaikesta. Toki voi valehdella muuta.

En tiedä. En muista, että vanhempani olisivat ainaisesti puhuneet meistä lapsista ja elämä olisi pyörinyt meidän ympärillä. Kummallakin oli omat kiinnostuksen kohteensa. En itsekään vanhempana puhu koko aika lapsistani eikä elämäni koostu pelkästään lapsestani. Olen ensisijaisesti minä enkä jonkun äiti. Koen, että jaksan olla paremmin läsnä lapselleni kun minulla on muutakin elämää ja saan tehdä myös omia juttujani. Mummini eli lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja hän oli todella traumatisoitunut ihminen. Oli hyvä äiti ja mummi, mutta myös henkisesti sairas.

Lapset ovat vain neutraali puheenaihe vieraiden ihmisten kanssa. Ei sen kummempaa.

En täysin hahmota ap:n näkemystä, että äiti olisi vain pienten lasten kanssa. Itse koen, että koululaisten ja teini-ikäisten kanssa menee ihan kaikki aika, pienet lapset oli päiväkodissa päivät ja kesälomat oli selkeät jne.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kanssa naapuri, joka jokaisessa taloyhtiöön liittyvässä hommassa vetoaa siihen, ettei ehdi, kun on lapset. Hän ei vaan koskaan muista maininta, että molemmat lapset jo teini-ikäisiä ja asuvat joka toisen viikon isällään. Että kyllä varmaan sen perusteella ehtisi esimerkiksi hallituksen kokoukseen osallistua silloin tällöin. Mietin vaan mihin nämä sankarit vetoavat sitten, kun lapset ovat aikuisia ja asuvat omillaan. Siihen ei hänellä enää montaa vuotta mene. 

Oiskohan tässä tapauksessa että painostatte niin raivokkaasti osallistumaan taloyhtiön asioihin kaikkia asukkaita. Että helpompi vaan vedota lapsikiireisiin. Kuin todeta päin naamaa että itseä ei kiinnosta tuon taivaallista taloyhtiön asiat

Joillekin naisille ne lapset ovat kuin jotain projekteja, joita valmennetaan kohti parasta mahdollista olemisen suoritusta. Ja joillekin käy niin, että lasten kasvamista on hirveän vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Todistin hiljattain, kuinka sukulaistäti totesi kohta kolmekymppiselle(!) tyttärelleen sukujuhlissa, että "mene nyt reippaasti hakemaan Mattia (12 v serkkupoika) yläkerrasta tänne" - siis tarkoitti jotenkin, että leikkimään tai juttelemaan tms?! Tytär ei äitinsä kommenttiin sanonut mitään, näytti vain hyvin vaivautuneelta. :-D Joillekin äideille ne lapset tosiaan pysyvät aina lapsina.  

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jo aikuinen lapsi ja nyt sen tajuaa selkeästi, kuinka lapsiperhe-elämä in vain yksi elämänvaihe muiden joukossa. Ehkä neljännes koko taipaleesta, ei mitenkään hallitseva vaikka sitä eläessä niin ajatteleekin. En tunne ketään, jonka elämä enää tässä vaiheessa pyörisi lasten tai edes lastenlasten ympärillä, kyllä jokaisella on omat juttunsa.

Samoin. Viisikymppisiä ollaan kuten tuttavammekin. Lapset jo opiskelijoita/duunissa - joka tapauksessa aikuisia ja omissa elämissään. Ohimennen mainitaan mitä heille kuuluu, mutta kyllähän kaikki puhkuvat vapautta ja omaa elämää tekemisineen. En tajua yhtään perhe-elämään ripustautuneita - aika aikaansa kutakin!

Joskus tapaa vanhoja tuttuja ja haluaisi tietää mitä heille kuuluu, niin kertovat vain lapsistaan. Ei kiinnosta koska näitä lapsia en ole koskaan nähnyt. Itse olen lapseton eikä lapsipuhe kiinnosta. Nämä tutut jääkin moikkaustutuiksi. Muiden kanssa parannetaan maailmaa.