Miten krooninen kipu voi jalostaa ihmisen sisintä?

Vierailija kirjoitti:

Ärhäkkiä alapeukkuja jakamassa ne, joilla ei ole jalostumiskokemusta kivusta.

Sinä vain provosoit ja veetuilet joten päässäsi on mitä todennäköisimmin parantumaton vika. :/ Oikeastaan pahin kohtalo.

Jos kipu jaloistaisi, niin minä olisin äärimmäisen jalo ihminen. Vaan kun en ole, en ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kipu ei jalosta ketään. Se on vain myytti jolla on ennen vanhaan lohdutettu kipeitä ihmisiä, kun ei ole ollut hoitokeinoja. 

Höpö höpö. Tiedätkö mitä on kipu ja miksi sellainen on olemassa? Mikä sen tarkoitus siis on?

Miksi on pärjätty joskus ns. ilman hoitokeinoja?

Tuli muuten mieleen että silloin kun ei ole ollut mahdollista selvittää ihmisen kehoa sisältä, mistä voimme tietää mitä kaikkea siellä on mahdollisesti tapahtunut? Miten olemme osanneet alkaa hoitamaan tai edes miettimään hoitamista ja sen kaikkea siihen liittyvää?

Vierailija kirjoitti:

Jos kipu jaloistaisi, niin minä olisin äärimmäisen jalo ihminen. Vaan kun en ole, en ollenkaan.

Ei se kipu ihmistä muuta mutta kovat kivutkin opettavat. 

Krooninen kipu lienee yksi haastavimmista kärsimyksen muodoista tässä kärsimys jalostaa -filosofiassa. Uskon että kärsimyksen, myös kroonisen kivun, myötävaikutuksella ihmisessä voi vahvistua ja kirkastua joitain hyveitä, esim. rehellisyys, nöyryys ja myötätunto.

Yksi kysymys Aloittajalle: Mikä on motiivisi? Sadismi? Mikä mielenkiinto sinulla on kärsimyksellä mässäilyyn? Eikö itselläsi ole tarpeeksi kärsimystä hä?

Uskon että kyse on paljolti siitä, että millainen ihminen oli ennen kipua. Jos hän oli ns. normaali ihminen ennen sitä, niin kipu ei lannista häntä samalla tavalla kuin pessimismiin ja uhriutumiseen taipuvaista ja siten hän vaikuttaa muka kivun jalostamalta.

Minulla on tinnitus, josta en kärsi lähes lainkaan. Jotkut tämä sama vaiva on ajanut jopa itsemurhan partaalle. Ei tämä silti minua ole jalostanut, koen olevani sama ihminen kuin ennen tinnitusta.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin kasvatti aikuiseksi, ja sai pyrkimään elämässä eteenpäin.

Kulumia on alaselän lisäksi niskassa, jossa ollut myös pullistuma ja hermojuuriahtaumaa. Pahimmillaan istuin päivät mekanismituolissa, kun ainoastaan siinä löytyi kivuton asento mikäli pysyi paikallaan. Monia eri lääkkeitä kokeiltiin, yleensä ne tekivät vielä toimintakyvyttömämmiksi kuin kipu.

Sitten kela päätti että olenkin työkykyinen. Ensin ihmeteltyäni ja itkettyäni en voinut kuin todeta että mikäli yhteiskunta ei minua auta, on minun autettava itseäni. Vanhaan työhöni en voinut ajatella paluuta joten hain opintoihin. Aloitin myös saliharjoittelun, kevyesti aluksi, ajatuksena että opiskeluaikana kuntoni ja vointini kohenee.

Ajattelen että kipu - ja vaille rahallista tukea jääminen, herättivät uhman joka vei työuralla eteenpäin, saattaisin muuten yhä istua siinä tuolissa.

No mihin sä nyt sitten kivun jalostamana etenit? Vessavahdiksi, paperiarkkeja ojentamaan?

Mun suppean kokemuksen mukaan nämä ovat aika ikäviä ihmisiä ja en yhtään ihmettele. Kyllähän se synkäksi vetää, kun johonkin sattuu kokoajan. 

Kipu ei jalosta ketään. Jotkut ei kestä kun ei löydy hyvää lääkitystä. Osa saa apua milloin mistäkin mutta eipä ole keinoa millä täysin kivuttomaksi saataisiin. Jotkut katkeroituvat ja syyttävät muita omista sairauksistaan ja ehkä se pitää heidät hengissä.

Faith kirjoitti:

Krooninen kipu lienee yksi haastavimmista kärsimyksen muodoista tässä kärsimys jalostaa -filosofiassa. Uskon että kärsimyksen, myös kroonisen kivun, myötävaikutuksella ihmisessä voi vahvistua ja kirkastua joitain hyveitä, esim. rehellisyys, nöyryys ja myötätunto.

Älä nyt lässytä! Voi herrajumala taas! 

Nykyään onneksi haastetaan ajatusta siitä, että vastoinkäymiset kasvattavat ja tekevät ihmisestä jotenkin paremman ja kestävämmän. Tämä on nimittäin hyvin harvoin totta. Sanojen takana on varmasti yritys lohduttaa ja etsiä (jopa Raamatullista) selitystä kärsimyksille, ehkä myös ulkopuolisten kyvyttömyys kestää muiden tuskaa. Siksi kärsimys pitää jotenkin selittää pois.

Kärsimys kasvattaa -puhe asettaa kärsivät kuitenkin epäreiluun tilanteeseen, sillä kaiken tuskan keskellä heidän kuuluisi vielä jotenkin jalostua ja nousta kärsimyksistään parempina ihmisinä. Ja kun tämä ei onnistu, olet paitsi kärsivä, myös epäonnistunut.

Kaikenlaisesta voi selvitä, mutta ei ehjänä ja parempana, vaan hauraampana ja vahingoittuneena. Vaikean lapsuuden jälkeen voi elää ihan hyvää elämää, mutta kyllähän kokemukset ovat vaikuttaneet psyykkeeseen negatiivisesti. Asioita työstämällä niiden kanssa pääsee sinuiksi, oppii tunnistamaan haitalliset ajatus- ja toimintamallit ja voi jatkossa valita parempia tapoja reagoida. Mutta ehjäksi ei voi enää tulla, kun on kerran rikottu. Hyvän lapsuuden elänyt on väistämättä ihmisenä toimivampi ja mutkattomampi ja menestyminen on helpompaa.

Sama pätee monella tasolla ihan fyysiseenkin kärsimykseen. Väliaikainen ja täysin ohi mennyt kiputila ei välttämättä jätä pitkää negatiivista vaikutusta, mutta eipä se mitään muutakaan. Tuskin kukaan väittää kasvaneensa ihmisenä jotenkin uusiin mittoihin vaikkapa polvileikkauksen jälkeen.

Krooninen kipu taas vaikuttaa psyykkeeseen hyvin monella haitallisella tavalla joko suoraan tai välillisesti (mm. lepo, liikunta). Se ei todellakaan kasvata, vaan pakottaa selviytymään vajavaisin resurssein 100% toimintakykyä vaativassa maailmassa. Ehkä jonkinlainen hyväksyminen tai pienistäkin kiitollisuus kasvaa, mutta vastapainoksi hyvin moni muu kärsii.

Onneksi kivunhoitoon yritetään nykyään panostaa enemmän. Kivun ammattilaisiakin löytyy jo tarvittaessa ja tuollaista tukea kannattaa hyödyntää sekä fyysisen että psyykkisen toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Ap pysyy taustalla vaiti , kuin kalastaja joka kalastaa aina vaan. Mikä on motiivisi Ap?

Vierailija kirjoitti:

Ap pysyy taustalla vaiti , kuin kalastaja joka kalastaa aina vaan. Mikä on motiivisi Ap?

Kirjoitan lehtijuttua.

Kokemukseni mukaan katkeroituvat eikä heidän seurassaan kannata puhua mistään omista vaivoista tai ongelmista, kun heillä on aina asiat huonommin.

Ei mitenkään. Toki sitten on huippupäivä kun jalat ei kerrankin ole kipeät, mitta se ei ole jalostumista.

Njaa. 

Varmaan riippuu ihmisestä. Enpä usko että varsin jalostaa, mutta en itse ainakaan jaksa valittaa ja stressata enää kovin pienistä asioista. Ymmärrys siitä, että aika harvaan asiaan loppujen lopuksi pystyy itse toimillaan vaikuttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan katkeroituvat eikä heidän seurassaan kannata puhua mistään omista vaivoista tai ongelmista, kun heillä on aina asiat huonommin.

Näinhän se menee. En mä ainakaan jaksa kuunnella valitusta siitä kuinka Pertti ei ole taaskaan vienyt roskapussia ja Jaana ei tervehtinyt töissä. En tosin valita omia vaivojanikaan muille.

T. Kipeä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan katkeroituvat eikä heidän seurassaan kannata puhua mistään omista vaivoista tai ongelmista, kun heillä on aina asiat huonommin.

Näinhän se menee. En mä ainakaan jaksa kuunnella valitusta siitä kuinka Pertti ei ole taaskaan vienyt roskapussia ja Jaana ei tervehtinyt töissä. En tosin valita omia vaivojanikaan muille.

T. Kipeä

Kyllä se sanainen arkku aukenee sitten kun joku sattuu vointeja kyselemään.

Kuka sanoo kroonisen kivun tai yleensä kivun jalastavan ihmistä tai tekevän hyvää.

Lääketiett. se on juuri päinvastoin, kun aivoihin jää jälki ja pysyy "muistissa" ja se hidastaa toipumista ja paranemista.