Lue keskustelun säännöt.
Punastuminen ja sosiaalisten tilanteiden pelko haittaa työssäkäyntiä
31.03.2024 |
Selviän kyllä muuten töissä ihan ok, mutta kaikki sosiaaliset tilanteet (lounas, kahvitauot ym) ovat alkaneet tulla ylitsepääsemättömiksi. Ne ahdistaa jo etukäteen paljon. Olen jo miettinyt että en menisi enää syömään mutta pakkohan se on ja meinaa töissä jaksaa. Tämä ahdistaa todella paljon. Joskus ei tarvitse kuin että joku tulee pöydässä vastapäätä istumaan ja syödessään katsoo kun minä syön. Alkaa jännittää, ahdistaa, punastun ja käsikin saattaa alkaa vapisemaan. Lääkäri on kirjoittanut mulle propralia jota joskus otan aamulla mutta tuntuu et se ei auta tarpeeksi, en tiedä pitäisikö olla isompi annos? Punastuminen on mulla sellaista että olen sitten kaulaa myöten joten joudun pitämään paljon poolo paitoja tai huiveja jottei se näy. Miten saisi apua tähän, muita kohtalotovereita? Mikä avuksi?
Kommentit (72)
Meillä töissä yksi noi 25-vuotias nainen, joka nauraa oikein höröttämällä ja osoittaa sormella kun joku punastuu. Hän ryntää kahvihuoneeseen ja huutaa: höö, höö, kattokaa, toi on ihan punainen! "Sit siinä menee ite joka kerta lankaan ja katsoo, ennen ku tajuaa mitä tämä henkilö onkaan sanomassa.
En tajua mikä näitä ihmisiä motivoi. Ihan sama kun huutelisi ja osoittelisi läskejä, harmaita hiuksia, rumia vaatteita, kaljuuntuvia päitä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi, joka on kärsinyt jonkunasteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännittämisestä melkeen koko elämän ajan. Olen nyt 43 ja jonkunasteista helpotusta on ikä kyllä tuonut. Suurimman avun on kuitenkin tuonut propral, ja itelleni riittänyt 10 mg annos. Pärjään sillä koko päivän.
Itellekin vaikeinta on tauot eli ruoka- ja kahvitauot työpaikalla. Asiakkaiden kanssa pärjään, tosin myönnän että joskus niissäkin tilanteissa joudun välillä turvautumaan propraliin, jos tiedän että on vaikea asiakastapaaminen tulossa. Propral saa ajatukset pysymään kirkkaina.
Muistan vieläkin muutaman vuoden takaa, kun esimies huomautti että voisin olla vähän osallistuvampi kahvitauoilla. Siis aivan käsittämätön kommentti jotenkin. Sen jälkeen tuli kyllä fiilis, että ei tee mieli osallistua enää yhdellekään tauolle. Olen mukava kaikille, mutta en heitä herjaa enkä naureskele kovalla ää
Uskomaton kommentti esimieheltä, aivan ala-arvoista ja epäolennaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännittääkö sua myös työkavereille juttelu? Itseäni jännittää se miten suoriudun siitä ruokaluhetken small talkista, kun olen tosi introvertti enkä tykkää kovin puhua mitää turhia juttuja.
Jännittää aina. koska tuntuu että multa small talk ei tule luonnollisesti ja toisilta tulee.
Hei tiiätkö mitä, et ole menetetty tapaus! :) Small talkia voi ja kannattaa harjoitella. Minä olen suht ujo ja sosiaalisilta taidoiltani kömpelö.
Aloin kuitenkin turhautumaan tilanteeseeni, ja aloin harjoittelemaan asiaa. Parhaiten huomasin oppivani, kun katsoin miten muut sitä tekevät. Nuoret ja vanhat, sukupuolesta riippumatta. Sosiaaliset taidot ovatkin juuri sitä: taitoa joita oppia läpi elämän. Ja aina jos en muuta keksi hissipuheeksi, niin kehu on aina todella hyvä aloitus. "Onpas sulla hauska heijastin repussa", muuta ei edes tarvita kun toinen ilahtuu ja alkaakin usein automaattisesti kertomaan vähintään sen, mistä sen on hankkinut. Jos ei ala, niin kysyt.
T. Punastelija
Noh itte ratkasin ton silleen että punastelin vuosikausia menemään ja sit se loppui jossain vaiheessa vihdoin kun hermosto vahvistui. Välillä sanoin muille että mul on tämmönen joku henkinen vamma minkä takia lehahtelen randomisti punaseks, ei sillä mitääm väliä lopulta ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse samasta asiasta kärsineenä olen huomannut että oireet pahenevat mikäli sulla on elämässä kuormittavuutta ja omat voimat vähäisemmät. Eli omasta jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännittääkö sua myös työkavereille juttelu? Itseäni jännittää se miten suoriudun siitä ruokaluhetken small talkista, kun olen tosi introvertti enkä tykkää kovin puhua mitää turhia juttuja.
Jännittää aina. koska tuntuu että multa small talk ei tule luonnollisesti ja toisilta tulee.
Hei tiiätkö mitä, et ole menetetty tapaus! :) Small talkia voi ja kannattaa harjoitella. Minä olen suht ujo ja sosiaalisilta taidoiltani kömpelö.
Aloin kuitenkin turhautumaan tilanteeseeni, ja aloin harjoittelemaan asiaa. Parhaiten huomasin oppivani, kun katsoin miten muut sitä tekevät. Nuoret ja vanhat, sukupuolesta riippumatta. Sosiaaliset taidot ovatkin juuri sitä: taitoa joita oppia läpi elämän. Ja aina jos en muuta keksi hissipuheeksi, niin kehu on aina todella hyvä aloitus. "Onpas sulla hauska h
No en todellakaan ilahdu kehuista enkä ala kertomaan mistä olen sen hankkinut enkä ilahdu jos alat kyselemään. Ei päde kaikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä on todella paljon. Perustetaan meille aivan oma tapaaminen jossa saadaan aivan rauhassa olla vaikka sinertävän- punertavan- kukertavia väriltämme eikä kukaan ivaa eikä naura. Voitaisiin eväitä mekin rauhassa syödä ilman typeriä tuijotteluja ja ....Voisi olla meidän kaltaisille hyvin voimaannuttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Meitä on todella paljon. Perustetaan meille aivan oma tapaaminen jossa saadaan aivan rauhassa olla vaikka sinertävän- punertavan- kukertavia väriltämme eikä kukaan ivaa eikä naura. Voitaisiin eväitä mekin rauhassa syödä ilman typeriä tuijotteluja ja ....Voisi olla meidän kaltaisille hyvin voimaannuttavaa.
Eikös niitä ole jonkinlaisia vertaistukiryhmiä? Huvittavaa sinänsä, että sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä voi tuskin kuvitella mitään ahdistavampaa tilannetta, kuin joku tiiviissä ympyrässä istuminen ventovieraiden kanssa ja missä joutuu vieläpä puhumaan itsestään.
Hmm... siitä tuli mieleeni, että pitäisi olla joku netissä toimiva vertaistuki, jossa voisi nimettömänä ja kasvottomana jutella vertaisiensa kanssa. Onkohan sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse jännitän syömistilanteita (alkoi vuosia sitten ammattikoulun ruokalassa,kun sain paniikkikohtauksen ja helahdin ihan punaiseksi.Työpaikalla en syö koskaan lämmintä ruokaa eväänä vaan leipää yms."Oikean" ruuan syöminen laukaisee herkästi punoituskohtauksen,joka ei ihan hetkessä sitten laske...
Täällä yksi, joka on kärsinyt jonkunasteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännittämisestä melkeen koko elämän ajan. Olen nyt 43 ja jonkunasteista helpotusta on ikä kyllä tuonut. Suurimman avun on kuitenkin tuonut propral, ja itelleni riittänyt 10 mg annos. Pärjään sillä koko päivän.
Itellekin vaikeinta on tauot eli ruoka- ja kahvitauot työpaikalla. Asiakkaiden kanssa pärjään, tosin myönnän että joskus niissäkin tilanteissa joudun välillä turvautumaan propraliin, jos tiedän että on vaikea asiakastapaaminen tulossa. Propral saa ajatukset pysymään kirkkaina.
Muistan vieläkin muutaman vuoden takaa, kun esimies huomautti että voisin olla vähän osallistuvampi kahvitauoilla. Siis aivan käsittämätön kommentti jotenkin. Sen jälkeen tuli kyllä fiilis, että ei tee mieli osallistua enää yhdellekään tauolle. Olen mukava kaikille, mutta en heitä herjaa enkä naureskele kovalla äänelle vitseille. Se taisi olla ekstrovertti-esimiehelleni punainen vaate.