Lue keskustelun säännöt.
Pilasin elämäni eroamalla
27.03.2024 |
Minulla oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Nuorena aikuisena sain jostain syystä hyvän, kunnollisen miehen puolisoksi. Hän oli rakastava ja ihana. En kuitenkaan koskaan osannut ottaa hänen rakkauttaan vastaan - se oli minulle liian vierasta. Rakastin häntä, mutta platonisesti. Tunteiden puolesta tunsin enemmän vetoa tutuntuntuisiin ihmisiin: ihmisiin, jotka eivät välittäneet minusta. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
Suhde oli siis platonisella tasolla hyvä, mutta jotain puuttui: se tunneyhteys. Koska tunsin kuitenkin vetoa muihin miehiin (=narsisteihin), päättelin, että emme ole toisillemme "ne oikeat" ja otin eron miehestä.
Liitosta saimme kuitenkin lapsen. Äidiksi tuleminen nosti voimakkaasti omat menneisyyden traumat pintaan, tuli mielenterveysongelmia. Pääsin lopulta, jonkin aikaa eron jälkeen, psykoterapiaan.
Monta vuotta terapiassa käytyäni aloin ymmärtämään monia asioita itsestäni ja menneisyydestäni. Kasvoin henkisesti ja aloin ymmärtää mm turvallisen rakkauden arvon - sellaisen, jollaista olin saanut lapseni isältä. Ymmärsin, että tunneyhteyden puuttuminen minun ja hänen välillä johtui minun traumoistani ja todennäköisesti terapian myötä olisin kyennyt löytämään tunneyhteyden mieheeni.
Mutta, liian myöhäistä oivalluksille. Mies oli jo jatkanut elämäänsä (niin kuin pitääkin), löytänyt toisen naisen, avioitunut uudelleen ja saanut toisen lapsenkin.
Olen tietysti hänen, ja heidän, puolestaan onnellinen. Uskon, että miehen on helpompaa elää uuden puolisonsa kanssa, joka minua tasapainoisempi.
Surettaa vain oma tilanne. Järkyttävää on tajuta, että oli kerran niin hyvä tilanne - oli ihana mies, koti, perhe - mutta ei vain itse ollut silloin kykeneväinen hänen ja ydinperheen arvoa näkemään, pitämään siitä kynsin hampain kiinni.
Surettaa myös lapsen puolesta että hän menetti ydinperheen, joka olisi ehkä voitu saada toimimaan. Onneksi hän ei ainakaan vaikuta hirveästi kärsivän.
No, elämä jatkuu. Lapsen ollessa minun luona, on minun hyvä olla. Koti tuntuu kodilta. Lapsi on päivien valo, rakkaus häntä kohtaan on suurta.
Mutta näinä päivinä kun lapsi poissa, suru valtaa mielen. En syytä itseäni erosta, tein sen päätöksen silloin sillä ymmärryksellä kuin minulla silloin oli, mutta suren sitä kyllä. Elämäni pilasin eroamalla. Ei siitä pääse mihinkään, sen kanssa pitää vain elää.
En vain oikein tiedä, mitä elämälläni enää tekisin. Lapsi varttuu, eikä ole häntä kohtaan oikein jos minulla ei ole elämässäni muuta kuin hän. En osaa olla individualisti, nauttia itsellisestä elämästä matkusteluineen ym. Vähät kaverit olen menettänyt vuosien saatossa. Luontevinta minulle olisi elää perhe-elämää isossa perheessä, jossa saisin hemmotella ja hyysätä läheisiäni.
Mutta en enää kuvittelekaan että perhettä saisin. Lapsettomalle miehelle en kelpaa, ja taas uusperhettä jossa molemmilla lapsia, en halua. En usko että sellainen olisi lapsille hyväksi.
No, tällainen avautuminen nyt. Pitäkää kiinni perheistänne te joilla sellainen on. 😊
Kommentit (332)
Täällä olevat yh:t suosittelevat muillekin eroa. Parempi erota kun on parempi erota :D
Kyllähän asia on niin että ihminen on lauma eläin. Lapsi joka elää äitinsä kanssa ei koskaan opi lauman eli ydinperheen tärkeyttä. Monesti lapsi on vielä puolison asemassa eli joutuu tekemään päätöksiä jotka kuuluvat aikuisille. Ollaan "kavereita". Vankilat ovat täynnä yksinhuoltajien mussukoita joilla ei ollut ikinä mahdollisuutta kunnolliseen ja turvalliseen lapsuuteen. Yksinhuoltajat ovat hyvin itsekkäitä ihmisiä jotka yrittävät selitellä kuinka hyvä asia ero oikeasti olikin. Sisimmässään tietävät että ovat pilanneet lastensa tulevaisuuden. Eron kokenut lapsi eroaa todennäköisesti itsekin.
Ei ole koskaan oppinut perheen tärkeyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti eroaminen voi olla joillain jo monesta aiemmasta sulupolvesta juontuva malli ratkaista omasta itsestään johtuvia ongelmia. Rohkea on se joka kohtaa aidosti itsensä ja katkaisee tuon kierteen.
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti eroaminen voi olla joillain jo monesta aiemmasta sulupolvesta juontuva malli ratkaista omasta itsestään johtuvia ongelmia. Rohkea on se joka kohtaa aidosti itsensä ja katkaisee tuon kierteen.
Valitettavasti myös huonoissa suhteissa jatkaminen voi olla sukupolvesta toiseen uusiutuva malli.
"Mutta en enää kuvittelekaan että perhettä saisin."
Kannattaisi kuvitella itselleen ja lapselleen kaikkea hyvää ja lopettaa tuo negatiisen ajattelun kierre.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti eroaminen voi olla joillain jo monesta aiemmasta sulupolvesta juontuva malli ratkaista omasta itsestään johtuvia ongelmia. Rohkea on se joka kohtaa aidosti itsensä ja katkaisee tuon kierteen.
Valitettavasti myös huonoissa suhteissa jatkaminen voi olla sukupolvesta toiseen uusiutuva malli.
Laitatko tutkimuslähteen tuolle mitä sanot. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sanot ettet kelpaa lapsettomalle miehelle?
Tällainen kokemus mulle on tullut, muutamankin kerran käynyt niin että musta kiinnostunut mies on menettänyt kiinnostuksen kuultuaan että mulla on lapsi. -ap
Sä sanoit itsekin ettei kiinnosta miehet joilla on lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti eroaminen voi olla joillain jo monesta aiemmasta sulupolvesta juontuva malli ratkaista omasta itsestään johtuvia ongelmia. Rohkea on se joka kohtaa aidosti itsensä ja katkaisee tuon kierteen.
Valitettavasti myös huonoissa suhteissa jatkaminen voi olla sukupolvesta toiseen uusiutuva malli.
Tässä taas selittelyä miksi ero on niin hyvä asia. Huono suhde on näiden mielestä kun ensi ihastus ja se niin ihana alun romanttisuus kaikkoaa.
Ei ymmärretä tavallista arkea. Valitettavasti juuri tätä on eroperheen lapsen elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sanot ettet kelpaa lapsettomalle miehelle?
Tällainen kokemus mulle on tullut, muutamankin kerran käynyt niin että musta kiinnostunut mies on menettänyt kiinnostuksen kuultuaan että mulla on lapsi. -ap
Sä sanoit itsekin ettei kiinnosta miehet joilla on lapsia.
Niin?
Ap yksinkertaisesti vastaa tässä kysymykseen.
Rehellisesti, olisiko se elämä kuitenkaan ollut onnen auvoa suhteessa, josta puuttuu se tärkeä osuus. Eli tunne, joka erottaa puolison ystävästä.
Itse en jotenkin usko siihen, että ajan kanssa jokin tunneyhteys ja rakkaus löytyisi, jos sitä ei ole vuosiin jo ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rehellisesti, olisiko se elämä kuitenkaan ollut onnen auvoa suhteessa, josta puuttuu se tärkeä osuus. Eli tunne, joka erottaa puolison ystävästä.
Itse en jotenkin usko siihen, että ajan kanssa jokin tunneyhteys ja rakkaus löytyisi, jos sitä ei ole vuosiin jo ollut.
Useilla löytyy. Toki on niitä jotka ovat aikuisenakin niin epävakaita persoonaltaan pysyvästi etteivät löydä tuota tunnetta kuin rakastumisvaiheen hormonihuumassa. Siksi he eroavat todella usein verrattuna normaaleihin ihmisiin.
"Pölösen mukaan huonoksi koettuun parisuhteeseen jääminen oli selvästi yleisempää vielä vuosikymmeniä sitten, jolloin eroaminen koettiin nykyistä häpeällisemmäksi.
Aiemmin moni piti kulisseja pystyssä kynsin ja hampain, mutta tänä päivänä ihmiset kiinnittävät enemmän huomiota omaan onnellisuuteensa."
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/psykoterapeutti-nelja-tuhon-ratsumi…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin ja osuvasto Pölönen kuvaa artikkelissa jatkuvan intohimon hakijoita sekä turvattomuuden kokemusta vaikutusta kykyyn luoda kestäviä parisuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, meillä joita on koko lapsuus raahattu paikasta toiseen, jne se aikuistuminen alkaa vasta pitkällä aikuisuudessa, kun muilla on ollut siihen aikaa valmistautua se koko lapsuus.
Perheestä ei pidä pitää kiinni vain siksi, että olisi joku tai jotkut, jotka rakastaa sinut ehjäksi, poistaa yksinäisyyttä, jne. Se on ihan liian iso vastuu esim lapselle harteille. Ennen perheen perustamista tulisi opetella yksin olemisen taito, ihan jokaisen.Mulle on sanottu, että mä en voi ikinä saada niin pyyteetöntä rakkautta kuin omalta lapselle, että jään valintani takia tässä elämässä ihmisenä kokonaan vaille jotain. Lause on sinänsä kaunis ajatus, mutta minua se surettaa ja se tuntuu tosi pahalta, kun ajattelee sitä lasta. Lapsen ei pitäisi koskaan joutua sellaiseen
Mikä pyyteetön rakkaus pieniltä lapsilta? Ainakin äidit täyttävät voimiensa äärirajoilla pienten lastensa tarpeita, edes ihmisen perustarpeisiin, kuten riittävään uneen ei äideillä lasten ollessa pieniä ole usein mahdollisuutta vaan äiti on muiden tarpeita täyttävä zombie.
Hyvin kuvaavaa. Meidän onnellisessa ydinperheessä hoidin pääasiassa lapsen asiat, kodin asiat, ja järjestelin aikataulujani töiden osilta niin, että mies pääsi erittäin tärkeään harrastukseensa. Jos ei päässyt, niin sehän vasta oli katastrofi, kun ei saa huonon vaimon takia enää edes omaa harrastusta pitää.
Mies hankki harrastusvälineitä jopa sadoilla euroilla, itse harkitsin pitkään voinko olla niin itsekäs, että ostaisin itselleni paketin sukkia kuluneiden tilalle.
Mies itse halusi eron. Sen jälkeen olen vasta pikkuhiljaa alkanut löytää itseäni uudelleen ihmisenä. Mikä minua kiinnostaa? Minkälaisista vaatteista pidän, kun nykyään voi muutaman kerran vuodessa ostaa jopa ihan mieleisiään vaatteita sen sijaan, että mitä tarjouksesta halvimmalla löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rehellisesti, olisiko se elämä kuitenkaan ollut onnen auvoa suhteessa, josta puuttuu se tärkeä osuus. Eli tunne, joka erottaa puolison ystävästä.
Itse en jotenkin usko siihen, että ajan kanssa jokin tunneyhteys ja rakkaus löytyisi, jos sitä ei ole vuosiin jo ollut.
Useilla löytyy. Toki on niitä jotka ovat aikuisenakin niin epävakaita persoonaltaan pysyvästi etteivät löydä tuota tunnetta kuin rakastumisvaiheen hormonihuumassa. Siksi he eroavat todella usein verrattuna normaaleihin ihmisiin.
Aika heppoisesti lähdet ihmisiä diagnosoimaan.
Joillakin ihan käypä vaihtoehto on elää yksin, kuin lähteä "ihan jees, ehkä..." -suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rehellisesti, olisiko se elämä kuitenkaan ollut onnen auvoa suhteessa, josta puuttuu se tärkeä osuus. Eli tunne, joka erottaa puolison ystävästä.
Itse en jotenkin usko siihen, että ajan kanssa jokin tunneyhteys ja rakkaus löytyisi, jos sitä ei ole vuosiin jo ollut.
Useilla löytyy. Toki on niitä jotka ovat aikuisenakin niin epävakaita persoonaltaan pysyvästi etteivät löydä tuota tunnetta kuin rakastumisvaiheen hormonihuumassa. Siksi he eroavat todella usein verrattuna normaaleihin ihmisiin.
Aika heppoisesti lähdet ihmisiä diagnosoimaan.
Joillakin ihan käypä vaihtoehto on elää yksin, kuin lähteä "ihan jees, ehkä..." -suhteeseen.
Totta. Ja heidän kannattaakin elää yksim. Mikään ei ole halveksuttavampaa kuin olla valheellinen vuosia toiselle parisuhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rehellisesti, olisiko se elämä kuitenkaan ollut onnen auvoa suhteessa, josta puuttuu se tärkeä osuus. Eli tunne, joka erottaa puolison ystävästä.
Itse en jotenkin usko siihen, että ajan kanssa jokin tunneyhteys ja rakkaus löytyisi, jos sitä ei ole vuosiin jo ollut.
Useilla löytyy. Toki on niitä jotka ovat aikuisenakin niin epävakaita persoonaltaan pysyvästi etteivät löydä tuota tunnetta kuin rakastumisvaiheen hormonihuumassa. Siksi he eroavat todella usein verrattuna normaaleihin ihmisiin.
Aika heppoisesti lähdet ihmisiä diagnosoimaan.
Joillakin ihan käypä vaihtoehto on elää yksin, kuin lähteä "ihan jees, ehkä..." -suhteeseen.
Totta. Ja heidän kannattaakin elää yksim. Mikään ei ole halveksuttavampaa kuin olla valheellinen vuosia toiselle parisuhteessa.
Voin kokemuksesta kertoa, että valheellisempaa on elää suhteessa, jossa olet koko ajan ollut toiselle ihan ok, ja tunnetaso sama kuin johonkin kaveriin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rehellisesti, olisiko se elämä kuitenkaan ollut onnen auvoa suhteessa, josta puuttuu se tärkeä osuus. Eli tunne, joka erottaa puolison ystävästä.
Itse en jotenkin usko siihen, että ajan kanssa jokin tunneyhteys ja rakkaus löytyisi, jos sitä ei ole vuosiin jo ollut.
Useilla löytyy. Toki on niitä jotka ovat aikuisenakin niin epävakaita persoonaltaan pysyvästi etteivät löydä tuota tunnetta kuin rakastumisvaiheen hormonihuumassa. Siksi he eroavat todella usein verrattuna normaaleihin ihmisiin.
Aika heppoisesti lähdet ihmisiä diagnosoimaan.
Joillakin ihan käypä vaihtoehto on elää yksin, kuin lähteä "ihan jees, ehkä..." -suhteeseen.
Totta. Ja heidän kannattaa
Voin kokemuksesta kertoa, että valheellisempaa on elää suhteessa, jossa olet koko ajan ollut toiselle ihan ok, ja tunnetaso sama kuin johonkin kaveriin.
Jatkan vielä, että olen siis ollut parisuhteessa, jossa tilanne selkeästi oli se, että olin siinä "ihan ok..." -asemassa ex-puolisoni tunnetasolla.
Ja kyllä se ilmi tulee rivien välistä. Vaikka yrittäisi sitä peitellä, niin kyllä hänenkin puheistaan ja jutuistaan pystyi vähän väliä havaitsemaan sen kaipuun "oikeaan" suhteeseen, jossa siis tunteet ja rakkaus roihuaisi. Minua ei pidetty juurikaan merkityksellisenä, eikä esimerkiksi merkkipäiviä muistettu, kun ei niillä ollut väliä. Jossain kohtaa huomasin, ettei ex osannut kertoa minusta mitään, siis minkälainen olen, mistä pidän, mistä en pidä jne. Suoraan sanoen taisin olla kaikki ne vuodet liki ventovieras hänelle, koska en kiinnostunut häntä niin paljoa, että olisi jaksanut minuun aidosti tutustua. Olin vain joku, joka roikkui elämässä mukana.
Vierailija kirjoitti:
No minulla taasen oli kamala lapsuus, nuoruus ja sain paskan miehen. Olisin ansainnut rakastavan ja hyvän miehen.
Kaikki narsistit löytävät minut uhrikseen, onneksi osaan ne nykyään huomata heti. Tasan ei käy onnenlahjat...
Olen siis eronnut ja hyvää miestä en saa vaikka olen kaunis ja hyvässä työssä.
Kyllä sulla ainakin itsevarmuutta ja itsearvostusta löytyy vaikka muille jakaa tekstistäsi päätellen.Useasti tuollaisten kokemusten jälkeen ihmiselle käy päinvastoin.
Loputon terapian tarve hömpötys on lisännyt ihmisten pahoinvointia äärettömästi. Ihmisen mieli unohtaa asioita ja tilanteet joissa päätös esim. erosta tehdään. Siksi kannattaisikin keskittyä vain nykyhetkeen ja unohtaa menneet. Päätökset on tehty sen hetkisen tilanteen perusteella, eropäätöstä harvoin tehdään nopeasti vaan ihan tutkimusten mukaan sitä on mietitty (sekä miehet että naiset) muutama vuosikin. Eli kyllä siinä on ollut aikaa tilanteiden muuttua. Nyt kun vuosien päästä mietit tilannetta, olet muuttunut ihmisenä ja silloinen tilanne tuntuukin hyvältä ja turvalliselta, ei ole oikeasti totta, koska et voi palata menneisyyteen, jolloin tunne ei ollut sama.
Koskaan ei ole liian myöhäistä vaikuttaa omaan elämään ja tehdä siitä paras mahdollinen elämä itselle. Älä tuhlaa sitä menneiden murehtimiseen vaan katso eteenpäin.
Noinhan se menee. Toistamme aikuisena parisuhteissa lapsuuden kiintymysmallia.
T. Pershäröisen äidin mt-häiriöinen aikuinen lapsi