Lue keskustelun säännöt.
Pilasin elämäni eroamalla
27.03.2024 |
Minulla oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Nuorena aikuisena sain jostain syystä hyvän, kunnollisen miehen puolisoksi. Hän oli rakastava ja ihana. En kuitenkaan koskaan osannut ottaa hänen rakkauttaan vastaan - se oli minulle liian vierasta. Rakastin häntä, mutta platonisesti. Tunteiden puolesta tunsin enemmän vetoa tutuntuntuisiin ihmisiin: ihmisiin, jotka eivät välittäneet minusta. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
Suhde oli siis platonisella tasolla hyvä, mutta jotain puuttui: se tunneyhteys. Koska tunsin kuitenkin vetoa muihin miehiin (=narsisteihin), päättelin, että emme ole toisillemme "ne oikeat" ja otin eron miehestä.
Liitosta saimme kuitenkin lapsen. Äidiksi tuleminen nosti voimakkaasti omat menneisyyden traumat pintaan, tuli mielenterveysongelmia. Pääsin lopulta, jonkin aikaa eron jälkeen, psykoterapiaan.
Monta vuotta terapiassa käytyäni aloin ymmärtämään monia asioita itsestäni ja menneisyydestäni. Kasvoin henkisesti ja aloin ymmärtää mm turvallisen rakkauden arvon - sellaisen, jollaista olin saanut lapseni isältä. Ymmärsin, että tunneyhteyden puuttuminen minun ja hänen välillä johtui minun traumoistani ja todennäköisesti terapian myötä olisin kyennyt löytämään tunneyhteyden mieheeni.
Mutta, liian myöhäistä oivalluksille. Mies oli jo jatkanut elämäänsä (niin kuin pitääkin), löytänyt toisen naisen, avioitunut uudelleen ja saanut toisen lapsenkin.
Olen tietysti hänen, ja heidän, puolestaan onnellinen. Uskon, että miehen on helpompaa elää uuden puolisonsa kanssa, joka minua tasapainoisempi.
Surettaa vain oma tilanne. Järkyttävää on tajuta, että oli kerran niin hyvä tilanne - oli ihana mies, koti, perhe - mutta ei vain itse ollut silloin kykeneväinen hänen ja ydinperheen arvoa näkemään, pitämään siitä kynsin hampain kiinni.
Surettaa myös lapsen puolesta että hän menetti ydinperheen, joka olisi ehkä voitu saada toimimaan. Onneksi hän ei ainakaan vaikuta hirveästi kärsivän.
No, elämä jatkuu. Lapsen ollessa minun luona, on minun hyvä olla. Koti tuntuu kodilta. Lapsi on päivien valo, rakkaus häntä kohtaan on suurta.
Mutta näinä päivinä kun lapsi poissa, suru valtaa mielen. En syytä itseäni erosta, tein sen päätöksen silloin sillä ymmärryksellä kuin minulla silloin oli, mutta suren sitä kyllä. Elämäni pilasin eroamalla. Ei siitä pääse mihinkään, sen kanssa pitää vain elää.
En vain oikein tiedä, mitä elämälläni enää tekisin. Lapsi varttuu, eikä ole häntä kohtaan oikein jos minulla ei ole elämässäni muuta kuin hän. En osaa olla individualisti, nauttia itsellisestä elämästä matkusteluineen ym. Vähät kaverit olen menettänyt vuosien saatossa. Luontevinta minulle olisi elää perhe-elämää isossa perheessä, jossa saisin hemmotella ja hyysätä läheisiäni.
Mutta en enää kuvittelekaan että perhettä saisin. Lapsettomalle miehelle en kelpaa, ja taas uusperhettä jossa molemmilla lapsia, en halua. En usko että sellainen olisi lapsille hyväksi.
No, tällainen avautuminen nyt. Pitäkää kiinni perheistänne te joilla sellainen on. 😊
Kommentit (332)
Itse uskon kohtaloon ja uskon, että tuon miehen ei ollut koskaan tarkoituskaan pysyä sun elämässä vaan opettaa sulle oppitunti ja auttaa sinua kasvamaan ihmisenä ja tuntemaan itsesi paremmin. Joku vieläkin häntä parempi mies odottaa sua jossain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleisesti on tutkittua että lapset kärsivät erosta. Sitä faktaa ei muuta jonkun sarjaeroajan ja sarjapettäjän trollaukset täällä ja muualla.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on täynnä kognitiivista dissonanssia ja splittausta. Rakkaus/parisuhde ei ole vain rakkauden vastaanottamista, johon ap nyt kertoo pystyvänsä. Vain lapsi on, mutta lapselle kasvaa/kehittyy normaalisti kyky myös vastavuoroisuuteen.
Ajankuvaan kuuluu vahva kognitiivinen dissonanssi kun kyse on erosta. Sitä kuuluu hehkuttaa, että miten se oli oikea päätös ja miten sitä on eronneena onnellisempi. Vastaavasti on vahva tabu puhua onnettumuudesta eron jälkeen. Sellaista ei saa olla. Ero on hyvä! Ero on hyvä! Ja tätä ihminen toistelee itselleenkin niin, että päättää uskoa sen. Oikeasti useassakaan erossa on kovin vähän niitä hyviä puolia. Ihan hirveät rahamurheet, menetetään usein se kiva koko perheen asunto ja muutetaan ahtaaseen vuokraluukkuun, tulee uusioperheen ongelmat, uudet suhteet ei ota kantaakseen, omat lapset oirehtivat monin eri tavoin ja elämässä tärkeitä ystäviä jää pikku hiljaa unholaan. Tuo kaikki shaisse on varmasti kestettävissä, jos suhde on oikeasti todella huono. Puoliso on joku työtön, päivät pitkät juopotteleva naistenhakkaaja-narsisti, joka elää vaimon siivellä ja jonka kanssa on mahdotonta elää. Mutta jos kyseessä on oikeasti vain "pitkä parisuhde", niin miettisin kyllä kahdesti. Tai kolmesti. Pitkässä parisuhteessa tulee kaikille samat riidat: rahankäyttö, miehen kaljoittelu, kotitöiden jakaminen, harrastusten tai vapaa-ajan eri mieltymykset ja eri näkemykset lasten kasvatuksessa. Niitä on kaikilla ja niistä ei pitäisi vetää johtopäätöstä, että on parempi erota. Maailma on nykyään vain ihan helevetin individualistinen jokaisen asian suhteen. Aviopari; isä ja äiti, molemmat ikään kuin puntaroivat jatkuvasti ja joka päivä sitä, että olenko nyt varmasti riittävän onnellinen. Ja jos en ole, niin "mulla on oikeus onneen" ja sitten lähdetään hakemaan eroa. Vaan kun se ero ei todellakaan ole mikään onnen automaatti. Se on kaukana kyllä siitä useimmiten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on täynnä kognitiivista dissonanssia ja splittausta. Rakkaus/parisuhde ei ole vain rakkauden vastaanottamista, johon ap nyt kertoo pystyvänsä. Vain lapsi on, mutta lapselle kasvaa/kehittyy normaalisti kyky myös vastavuoroisuuteen.
Ajankuvaan kuuluu vahva kognitiivinen dissonanssi kun kyse on erosta. Sitä kuuluu hehkuttaa, että miten se oli oikea päätös ja miten sitä on eronneena onnellisempi. Vastaavasti on vahva tabu puhua onnettumuudesta eron jälkeen. Sellaista ei saa olla. Ero on hyvä! Ero on hyvä! Ja tätä ihminen toistelee itselleenkin niin, että päättää uskoa sen. Oikeasti useassakaan erossa on kovin vähän niitä hyviä puolia. Ihan hirveät rahamurheet, menetetään usein se kiva koko perheen asunto ja muutetaan ahtaaseen vuokraluukkuun, tulee uusioperheen ongelmat, uudet suhteet ei ota kantaakseen, omat lapset oirehtivat monin eri tavoin ja elämässä tärkeitä ystäv
Todella hyvä kommentti sinulta. Aiheesta tulisi puhua paljon lisää.
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti on tutkittua että lapset kärsivät erosta. Sitä faktaa ei muuta jonkun sarjaeroajan ja sarjapettäjän trollaukset täällä ja muualla.
Miumau. Mä ainakin kärsin lapsena enemmän paskasta ja jännitteidentäyteisestä ydinperheestä kuin vanhempieni erosta. JA sitä ei sun horinasi miksikään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei ole tarpeeksi hyvä minulle -> eroan -> kokeilen muita miehiä, mutta eihän niistäkään löydy hyvää miestä -> jään elämässä yksin ja katkeroidun TAI valitsen itselleni huonomman miehen.
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti on tutkittua että lapset kärsivät erosta. Sitä faktaa ei muuta jonkun sarjaeroajan ja sarjapettäjän trollaukset täällä ja muualla.
Vähemmän on taidettu tutkia sitä, johtuuko kärsimys vanhempien huonosta suhteesta alunperinkin vai huonon suhteen päättymisestä.
Perhehel veteissä elävät vanhemmat tuppaavat ripustautumaan tällaiseen mantraan, vaikka tosielämän kokemukset ja kertomukset kertovat, että ahdistava ilmapiiri ja vanhempien rakkaudettomuus suhde ja riitely traumatisoivat lapsia usein paljon enemmän kuin hyvin hoidettu ero ja sen jälkeinen rauhallinen koti.
Eläisitkö sinä lapsena mieluummin toistensa kurkussa olevien vanhempien kanssa jatkuvassa ikävässä ja vihamielisessä ilmapiirissä, vai olisiko kiva kuitenkin turvallinen ja onnellinen koti, jossa aikuiset eivät riitele, ja vanhemmat ovat tasapainoisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti on tutkittua että lapset kärsivät erosta. Sitä faktaa ei muuta jonkun sarjaeroajan ja sarjapettäjän trollaukset täällä ja muualla.
Miumau. Mä ainakin kärsin lapsena enemmän paskasta ja jännitteidentäyteisestä ydinperheestä kuin vanhempieni erosta. JA sitä ei sun horinasi miksikään muuta.
Kommenti taisi olla yleisellä tasolla. Ei ketään kiinnostele sun vanhempien asiat.
Teit juuri niinkun yleensä muutkin. Nykyään ei mietitä sen kummemmin asioita, vaan erotaan, kun pitäähän ihminen saada olla onnellinen ja vapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti on tutkittua että lapset kärsivät erosta. Sitä faktaa ei muuta jonkun sarjaeroajan ja sarjapettäjän trollaukset täällä ja muualla.
Vähemmän on taidettu tutkia sitä, johtuuko kärsimys vanhempien huonosta suhteesta alunperinkin vai huonon suhteen päättymisestä.
Perhehel veteissä elävät vanhemmat tuppaavat ripustautumaan tällaiseen mantraan, vaikka tosielämän kokemukset ja kertomukset kertovat, että ahdistava ilmapiiri ja vanhempien rakkaudettomuus suhde ja riitely traumatisoivat lapsia usein paljon enemmän kuin hyvin hoidettu ero ja sen jälkeinen rauhallinen koti.
Eläisitkö sinä lapsena mieluummin toistensa kurkussa olevien vanhempien kanssa jatkuvassa ikävässä ja vihamielisessä ilmapiirissä, vai olisiko kiva kuitenkin turvallinen ja onnellinen koti, jossa aikuiset eivät riitele, ja vanhemmat ovat tasapainoisia?
Tutkimustieto asiasta on aika yksiselitteistä. Pelkät yksittäiset tarinat joita joku narsisti suoltaa eivät anna asiasta kuin valheellisen kuvan.
Ihan uskomattoman stereotyyppisiä, vihamielisiä ja täysin vääristyneitä näkemyksiä erovanhemmista joillain. Erovanhempia on tätä nykyä aivan joka lähtöön. Olen itse eronnut, hyvin toimeentuleva, omassa velattomassa talossa lasteni kanssa vuoroviikoin asuva äiti. Kävelymatkan päässä on heidän isänsä samassa tilanteessa. Toisella paikkakunnalla on miesystäväni myös samassa tilanteessa. Hänen lapsensa äiti asuu hänestä kävelymatkan päässä ja on myös, kyllä, samassa tilanteessa. Olemme kaikki koulutettuja ja hyvin toimeentulevia, harrastavia, aktiivisia ihmisiä. Nykyinen mieheni on elämäni rakkaus vaikka lapset ehdinkin tehdä ja heidän isästään erota ennen kuin hänet tapasin. Lapsille kuuluu hyvää, kiitos. Normaaleja, hyvin koulunsa hoitavia, aktiivisia nuoria harrastuksineen ja kaveripiireineen.
Mä mietin puolestani sitä että onko nämä erovanhempia syyllistävät jumissa onnettomissa liitoissaan ja siksi toistavat näitä mantrojaan kun haluavat perustella itselleen miksi on parempi jäädä ja kärsiä. Ja voihan se olla että joku jää koska oikeasti omat rahkeet ei riittäisi kivaan elämään ja nämä kommentit on omia pelkoja. Surullista sekin. Olen pahoillani puolestanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti on tutkittua että lapset kärsivät erosta. Sitä faktaa ei muuta jonkun sarjaeroajan ja sarjapettäjän trollaukset täällä ja muualla.
Vähemmän on taidettu tutkia sitä, johtuuko kärsimys vanhempien huonosta suhteesta alunperinkin vai huonon suhteen päättymisestä.
Perhehel veteissä elävät vanhemmat tuppaavat ripustautumaan tällaiseen mantraan, vaikka tosielämän kokemukset ja kertomukset kertovat, että ahdistava ilmapiiri ja vanhempien rakkaudettomuus suhde ja riitely traumatisoivat lapsia usein paljon enemmän kuin hyvin hoidettu ero ja sen jälkeinen rauhallinen koti.
Eläisitkö sinä lapsena mieluummin toistensa kurkussa olevien vanhempien kanssa jatkuvassa ikävässä ja vihamielisessä ilmapiirissä, vai olisiko kiva kuitenkin turvallinen ja onnellinen koti, jossa aikuiset eivät riitele, ja
Tutkimustieto aiheesta on auttamatta vanhentunutta. Uusimmat pidempiaikainen tutkimukset Ruotsista kertovat että hyvin toimivissa vuoroviikkoperheissä lapset voivat yhtä hyvin kuin hyvin toimivissa ydinperheissä.
Platonisessa suhteessa kaksi henkilöä tuntee voimakasta kiintymystä toisiaan kohtaan, mutta suhteessa ei ole eroottisia aineksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan uskomattoman stereotyyppisiä, vihamielisiä ja täysin vääristyneitä näkemyksiä erovanhemmista joillain. Erovanhempia on tätä nykyä aivan joka lähtöön. Olen itse eronnut, hyvin toimeentuleva, omassa velattomassa talossa lasteni kanssa vuoroviikoin asuva äiti. Kävelymatkan päässä on heidän isänsä samassa tilanteessa. Toisella paikkakunnalla on miesystäväni myös samassa tilanteessa. Hänen lapsensa äiti asuu hänestä kävelymatkan päässä ja on myös, kyllä, samassa tilanteessa. Olemme kaikki koulutettuja ja hyvin toimeentulevia, harrastavia, aktiivisia ihmisiä. Nykyinen mieheni on elämäni rakkaus vaikka lapset ehdinkin tehdä ja heidän isästään erota ennen kuin hänet tapasin. Lapsille kuuluu hyvää, kiitos. Normaaleja, hyvin koulunsa hoitavia, aktiivisia nuoria harrastuksineen ja kaveripiireineen.
Mä mietin puolestani sitä että onko nämä erovanhempia syyllistävät jumissa onnettomissa liitoissaan ja siksi toistavat näit
Huvittavaa tuo tarinointisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan uskomattoman stereotyyppisiä, vihamielisiä ja täysin vääristyneitä näkemyksiä erovanhemmista joillain. Erovanhempia on tätä nykyä aivan joka lähtöön. Olen itse eronnut, hyvin toimeentuleva, omassa velattomassa talossa lasteni kanssa vuoroviikoin asuva äiti. Kävelymatkan päässä on heidän isänsä samassa tilanteessa. Toisella paikkakunnalla on miesystäväni myös samassa tilanteessa. Hänen lapsensa äiti asuu hänestä kävelymatkan päässä ja on myös, kyllä, samassa tilanteessa. Olemme kaikki koulutettuja ja hyvin toimeentulevia, harrastavia, aktiivisia ihmisiä. Nykyinen mieheni on elämäni rakkaus vaikka lapset ehdinkin tehdä ja heidän isästään erota ennen kuin hänet tapasin. Lapsille kuuluu hyvää, kiitos. Normaaleja, hyvin koulunsa hoitavia, aktiivisia nuoria harrastuksineen ja kaveripiireineen.
Mä mietin puolestani sitä että onko nämä erovanhempia syyllistävät jumis
Huvittavaa tuo ahdasmielisyytesi ja ilmeinen kateutesi.
Vierailija kirjoitti:
Ihan uskomattoman stereotyyppisiä, vihamielisiä ja täysin vääristyneitä näkemyksiä erovanhemmista joillain. Erovanhempia on tätä nykyä aivan joka lähtöön. Olen itse eronnut, hyvin toimeentuleva, omassa velattomassa talossa lasteni kanssa vuoroviikoin asuva äiti. Kävelymatkan päässä on heidän isänsä samassa tilanteessa. Toisella paikkakunnalla on miesystäväni myös samassa tilanteessa. Hänen lapsensa äiti asuu hänestä kävelymatkan päässä ja on myös, kyllä, samassa tilanteessa. Olemme kaikki koulutettuja ja hyvin toimeentulevia, harrastavia, aktiivisia ihmisiä. Nykyinen mieheni on elämäni rakkaus vaikka lapset ehdinkin tehdä ja heidän isästään erota ennen kuin hänet tapasin. Lapsille kuuluu hyvää, kiitos. Normaaleja, hyvin koulunsa hoitavia, aktiivisia nuoria harrastuksineen ja kaveripiireineen.
Mä mietin puolestani sitä että onko nämä erovanhempia syyllistävät jumissa onnettomissa liitoissaan ja siksi toistavat näit
Niin no se kertoo jo paljon, kun vain sivulauseessa toteat olevasi viikkoäiti ja se on ihan fine. Siis puolet sun lapsiesi lapsuudesta olet poissa ja he ovat sinun elämästäsi poissa. Sinulle asia oli sivulauseen arvoinen. Monelle lapset on elämän tärkein asia. Sitä tärkeämpää ei olekaan. Jos sun nyt omistusasunnon arvosta ja kaikista sun rahallisesta varallisuudesta vietäisiin 50%, niin olisiko sekin pieni juttu ja sivulauseen arvoinen maininta? Kuitenkin rakkaiden lapsiesi kohdalla sama menetys oli vain kevyt toteamus. Toki ihmisillä on elämässään eri arvot. Mutta mun korvaan tuo kuulostaa vain jotenkin todella ikävälle. Mutta kiva että sulla on nyt mukava puoliso. Toivottavasti lapset ei ole liikaa onnesi tiellä. Tai niin joo, eihän ne olekaan tiellä, kun ei niitä tarvitse hoitaa kuin vain viikon kerrallaan.
Olisi mielenkiintoista saada vertailevaa tutkimusta tasapainoisten ydinperheiden ja sarjassa eroavien lasten hyvinvoinnista pitkällä aikavälillä.
Voisi sanoa että sarjassa eroava on usein huono vanhempi
Voiko sellainen olla millään tavalla tasapainoinen vanhempi joka eroaa 3 kertaa lapsen 15 ensimmäisen elinvuoden aikana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan uskomattoman stereotyyppisiä, vihamielisiä ja täysin vääristyneitä näkemyksiä erovanhemmista joillain. Erovanhempia on tätä nykyä aivan joka lähtöön. Olen itse eronnut, hyvin toimeentuleva, omassa velattomassa talossa lasteni kanssa vuoroviikoin asuva äiti. Kävelymatkan päässä on heidän isänsä samassa tilanteessa. Toisella paikkakunnalla on miesystäväni myös samassa tilanteessa. Hänen lapsensa äiti asuu hänestä kävelymatkan päässä ja on myös, kyllä, samassa tilanteessa. Olemme kaikki koulutettuja ja hyvin toimeentulevia, harrastavia, aktiivisia ihmisiä. Nykyinen mieheni on elämäni rakkaus vaikka lapset ehdinkin tehdä ja heidän isästään erota ennen kuin hänet tapasin. Lapsille kuuluu hyvää, kiitos. Normaaleja, hyvin koulunsa hoitavia, aktiivisia nuoria harrastuksineen ja kaveripiireineen.
Mä mietin puolestani sitä että onko nämä erovanhempia syyllistävät jumis
Sinä et tiedä mitään siitä mikä minulle on fine. Sinä et lue sivulauseita, sinä luet rivien välistä asioita joita ei siellä ole.
Lapsillani on kaksi välittävää, osallistuvaa ja rakastavaa vanhempaa. Kaikki ydinperheissä elävätkään eivät voi sanoa samaa.
Mitä tuollaisesta pitäisi miettiä? Ehkäpä ne eroavat helpoimmin, jotka ymmärtävät että se ei ole mikään maailmanloppu, vaan nykyään varsin tavallinen osa elämää.
Muutenkin tämäkin keskustelu on jotenkin taas niin yksisilmäistä ja typerää monelta osin. Ihan kuin voisi jotenkin päättää että ydinperhe on parasta, eroperhe on kamalaa, eron jälkeen kaduttaa, eikun eron jälkeen kukoistaa eikun sitä ja tätä.
Kun se nyt edelleen on niin, että me ihmiset ollaan yksilöitä, ja jokainen parisuhde on erilainen. Eniten näin pitkään sinkkuna olleena kolmen jo aikuistuneen lapsen äitinä on aina ärsyttänyt ne puheet, että sinkkuna oleminen olisi joku välitila, josta pitäisi pyristellä pois. Mua ei itseä voisi juurikaan vähempää kiinnostaa parisuhteen etsiminen. Jos joku kiva osuisi kohdalle, niin - kiva! Mutta kun mä olen ihan täysin onnellinen näin, en TARVITSE tähän ketään. Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta tehdä niitä kompromisseja, joita parisuhde vaatisi. Sen mitä siitä saisi tilalle pitäisi olla ihan mielettömän hyvää, että se voittaisi tämän olotilan.
Ja toinen asia on nuo "kärsivät lapset". Se miten paljon lapset kärsii tai kärsi erosta riippuu täysin aikuisten kysyvät olla aikuisia. Tottakai ero on yleensä kriisi perheessä, jos asiat on olleet ihan hyvin. Mutta asiat voi myös jatkossa olla hyvin, joskus jopa paremmin. Ainakin omassa lapsuudessani vanhempieni ero oli helpotus, vaikka väkivaltaa tms. ei ollut. Ja sen eron myötä pääsin tutustumaan yhteen elämäni tärkeimmistä ihmisistä, äitipuoleeni.
Että jospa ei katsottaisi näitä asioita niin älyttömän yksiislmäisesti ja kuviteltaisi tietävämme toisten puolesta mikä kenellekin on parasta.