Minua ahdistaa ihmisten seurassa enkä pysty koskaan olla rennosti

Vierailija kirjoitti:

Kauheeta, mitä sun vanhemmat ja on sulle pienenä tehnyt kun noin arka ihmisten kanssa.

eikä ole sosiaalistanut kunnolla.

Harjoitusta. Meditaatiota. Ja mielialalääkettä. 

Johtuu varhaislapsuuden kokemuksista.

Se on sellaista kun sitä itsetuntoa ei ole.

Voin kertoa todella huonon uutisen. Olen päälle 50 vuotta eikä vieläkään ole helpottanut.

Vierailija kirjoitti:

Määrittele ahdistuksesi tarkemmin? Sitä sanaa käytetään ihan joka tilanteessa joka tunteeseen, joka hiukankin tuntuu haastavalta ja hankalalta. Kysehän voi olla epävarmuudesta, miten toimia ihmisten kanssa? Tai ei vaan osaa käytöstapoja ja on ihan pöllö muiden seurassa? Tai ei osaa lukea ihmisiä? Tai loukkaantuu, kun ei ole huomion keskipiste? Tai pahoittaa mielensä, koska muut eivät tule juttelemaan ja itse ei vaivaudu? Tai miettii liikaa ulkonäköään ja uskoo kaikkien tuijottavan? Jne????



Saneleeko sinussa tunteitasi lapsi/aikuinen/vanhempi? Lue Eric Bernen minätilat, joista voisit saada apua

Kun olen ihmisten seurassa, en ole oma itseni, olen aina jännittynyt ja hermostunut. En tiedä miten muut näkee tämän, mutta luulen että minua luullaan reilusti ikäistäni nuoremmaksi tämän takia ja joskus minua kohtaa ollaan "suojelevaisia". Oikeastaan nuorena (n 18-26v) luulin että tämä liittyisi ikään ja menee ajan kanssa ohi, mutta nyt olen jo pian 33v..

Jos joku ihminen , ventovieras on todella lähellä, koen hänet uhkana, ja koen tilanteen epämiellyttävänä ja pelottavana. Alan hermostuksissani esim näplätä kynsiä ja koen oloni "alistetuksi". Ei autta että tutustun myöskään tähän ihmiseen. Kun kävin terapiassa, niin en kahden vuoden aikana pystynyt olla rennosti terepeuttini kanssa. Ja sama kaikissa kursseilla ja kouluissa missä "tutustui nn" paremmin ihmisiin. En myöskään pysty luomaan yhteyksiä helposti  ihmisiin, olen huomannut että missä vain, jään siitä porukasta ulos. Onko se sitten tuon takia, että ihmiset huomaa, että mulla on jännittynyt ja ahdistunut olo. Tämän takia usein ahdistun ihmisporukoissa, koska huomaan heti, etten pysty olla oma itseni, ja jään aina porukasta ulos. 

Pienenä olin myös erittäin arka ja ujo, joten onko tämä jotain temperamenttista. Juoksin piiloon vielä 12-vuotiaana "luokkakavereitani". ja aina kun vanhemmalla iällä, tuli sukulaisia kylään halusin olla huoneessani enkä jutella heille. Joskus olen jopa vihamielinen ihmisiä ja sukulaisiakin kohtaa, koska tuntuu etten pysty samaistua kenenkään. 

Jos kyse olisi pelkästä ujoudesta, niin eikö sen olisi pitänyt mennä ohi jo iän myötä ja olen käynyt kaikkiallakin? (koulut,kurssit, työpaikat, erilaisia tilaisuuksia ja tapahtumia)

Ainoa minkä lääkäri diagnosoi on estynyt persoonallisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Sekö tämän sitten selittää? Olen alkanut miettiä voiko olla asperger tai jotain. Mutta sanoisin että olen hyvin tunneälykäs ja fiksu ihmisten seurassa.  Osaan siis käytöstavat jne. 

Ja vielä jatkan, lapsuudessa ei tapahtunut mitään traumaattista, ainoa oli vanhempien ero mutta en muista siitä mitään. Oikeastaan lapsena alle 7v, olin äänekäs ja villi ja mulla oli kavereita paljon. 

Onneksi on viina. Päihtyneenä voi ujo ja ahdistunutkin tuntea itsensä siihen samaan kuuluisaan muottiin kuuluvaksi.

nimim. kokemusta on

Minulla sama.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi on viina. Päihtyneenä voi ujo ja ahdistunutkin tuntea itsensä siihen samaan kuuluisaan muottiin kuuluvaksi.

nimim. kokemusta on

En ole koskaan käyttänyt alkoholia kun tiesin ettei se korjaa ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Harjoitusta. Meditaatiota. Ja mielialalääkettä. 

Ei mielualalääkkeitä, tuhoaa hermostoja ja aivoja.

Aika rientää, olen ollut kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä tämän tyylisestä rajoittuneisuudesta. Nyt 58-vuotias.

Sentään ylioppilaaksi tässä välissä.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi on viina. Päihtyneenä voi ujo ja ahdistunutkin tuntea itsensä siihen samaan kuuluisaan muottiin kuuluvaksi.

nimim. kokemusta on

Siksi kai niin moni juokin, eli ei ole siinä seurassa mikään uutuus kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Kävin terapiassakin sen takia, ja joo opin voittamaan pelkoni niin että pystyn tarvittaessa menemään niihin tilaisuuksiin pelosta huolimatta, mutta itse ahdistus ja pelko ei ole siis mitenkään vähentynyt, vaikka kokemusta pelkoja päin menemisestä on paljonkin. 

Aivoisssa kun tapahtuu jotain negatiivista kasvuiässä niin ei se ahdistuneisuus helpota ikinä vaikka olisi miten vanha.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi on viina. Päihtyneenä voi ujo ja ahdistunutkin tuntea itsensä siihen samaan kuuluisaan muottiin kuuluvaksi.

nimim. kokemusta on

Tiedän yhden nelikymppisen alkoholistin, joka oli ennen ahdistunut. Ojasta allikkoon. Kroppa ei alkoholia kestä vaurioitumatta.

Oletko sinä se sama tyyppi, joka ei pysty juosta kovasti?

Sosiaalinen ahdistus, pelko, fobia... millä sitä sitten ikinä haluaakaan kutsua.

Minulla on myös tuo. Olen nyt neljäkymppinen heppu ja olen aikalailla vakuuttunut siitä, ettei se tule koskaan häviämään. Se on jonkinlainen hormonien, tunteiden ja tulkintojen itseään voimistava spiraali.

Minä sinällään tulen ihan ok toimeen niiden tunteiden kanssa, jos ne olisivat se ainoa ongelma, niin olisin hyvin onnellinen ja toimintakykyinen.

Minun suurin ongelma on se, että tällaisen kohtauksen vyöryessä päälle minä hikoilen kuin saunassa. Se on hyvin epämiellyttävää sekä minulle että muille, jotka joutuvat sitä sirkusta seuraamaan. Vaatteetkin ovat sen jälkeen likomärät ja pesua vailla.

Hupaisa homma on se, että tällaisen, yleensä ehkä noin 15 minuuttia kestävän episodin jälkeen minulla on jonkinlainen emotionaalinen pajatso tyhjennetty kerralla viimeistä lanttia myöten ja sen jälkeen on yleensä hyvin raukea ja seesteinen olo muutaman tunnin ajan.

Vierailija kirjoitti:

Aika rientää, olen ollut kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä tämän tyylisestä rajoittuneisuudesta. Nyt 58-vuotias.

Sentään ylioppilaaksi tässä välissä.

Erikoista, että tuollainen on muka syy eläkkeelle. Luulisi jotain työtä olevan, esim. postinjakamista. Moni foobikko tekee töitä kuitenkin koko ikänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika rientää, olen ollut kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä tämän tyylisestä rajoittuneisuudesta. Nyt 58-vuotias.

Sentään ylioppilaaksi tässä välissä.

Erikoista, että tuollainen on muka syy eläkkeelle. Luulisi jotain työtä olevan, esim. postinjakamista. Moni foobikko tekee töitä kuitenkin koko ikänsä.

Joo. Mäkin painan ihan muina autisteina pitkää päivää ja täyttä viikkoa tehtaalla.

Moni sanoo että johtuu lapsuudesta / kasvatuksesta, itse en siihen välttämättä usko, kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen meidän kolmesta sisaruksesta ainoa arka ja ujo, kaksi sisarustani ovat täysin päinvastaisia, ja ihan samalla tavalla meidät on kasvatettu. Toinen syy on, että olen itse kasvattanut koiria, ja nähnyt niiden parissa, että yksilöillä tosiaan on ihan synnynnäisesti hyvin erilaisia luonteita, että osa on arkoja, osa rohkeita, osa siltä väliltä, vaikka ovat ihan samoista vanhemmista ja samoissa oloissa kasvaneet. 

Eli uskon itse, että on vain jotenkin geenit yhdistyneet niin, että on tullut arka ja sosiaalisesti jännittynyt temperamentti. Eikä siihen äärimmäisissä tapauksissa voi saada merkittävää parannustakaan esim. harjoittelemalla tilanteita, ei koiralla eikä ihmisellä. Sellainen ääriarka koira on parasta sijoittaa yksineläjän rauhalliseen kotiin maalle, ja ääriarka ihminen voi järjestää elämänsä niin, että jännittäviä tilanteita ei tule liikaa. Itse esimerkiksi voin nykyään ihan hyvin, kun teen 100% etätyötä kotoani, eikä ole juuri ihmiskontakteja muutenkaan.