Pistin välit poikki isääni kuusi vuotta sitten, nyt hän on saattohoidossa. Pitäisikö mennä katsomaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootko ap varma siitä, että isäsi edes haluaa sinua nähdä?

Ei kai sinne voi lompsia kysymättä isältä ensin, sopiiko tulla.

Samaa mietin, että pitänee ensi lupa pyytää, että saako sinne edes mennä. Todella epäkohteliasta lompsia suoraan toisen kuolinvuoteelle lupaa kysymättä. 

Ap:han voi mennä sinne vaikka kumppaninsa kanssa parittelemaan äänekkäästi, asuttiinhan ennenkin kaikki samassa pirtissä.

Paljon kertoo tuo ap:n maininta, että perittävää ei onneksi jää. Eli siinä tapauksessa hän harkitsisi menemistä, jos olisi mahdollisuus saada perintöä. Vai?

Minä en menisi. Minulla oli aivan karmea lapsuus. Lastenhoito ei kiinnostanut ollenkaan äitiä ja me oltiin vain riesa hänelle. Miehet menivät aina edelle. Äidilläni todettiin pitkälle edennyt syöpä ja kylläpä nyt lasten seura kelpaisi. Siinäpähän miettii, että olisi kannattanut olla hyvä äiti.

Kuolema on kyllä semmoinen majesteetti, että sen edessä luulisi kylmimmänkin ihmisen nöyrtyvän. Jos kuoleva katuu tekojaan ja haluaa sopia menneen elämän virheet ja laiminlyönnit, aikuisten lasten pitäisi kyllä pystyä antamaan anteeksi. Jos oman loppuelämänsä aikoo elää katkeroituneena, tulee kyllä olemaan raskasta. Mitä se hyödyttää? Sen katkeruuden siirtää vain omiin lapsiin, sen olen saanut lähipiirissäni kokea. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on kyllä semmoinen majesteetti, että sen edessä luulisi kylmimmänkin ihmisen nöyrtyvän. Jos kuoleva katuu tekojaan ja haluaa sopia menneen elämän virheet ja laiminlyönnit, aikuisten lasten pitäisi kyllä pystyä antamaan anteeksi. Jos oman loppuelämänsä aikoo elää katkeroituneena, tulee kyllä olemaan raskasta. Mitä se hyödyttää? Sen katkeruuden siirtää vain omiin lapsiin, sen olen saanut lähipiirissäni kokea. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

En minä ole päivittäin katkera, vaan väärin kohdellut vanhempi herättää minussa samanlaisia tunteita, kuin kadulla vastaantuleva randomi. Eli ei mitään. Miksi ihmeessä pitäisi mennä sellaisen ihmisen kuolinvuoteelle, jolle et ole merkinnyt mitään? Miksi se kuolema tekee asiasta niin erilaisen?

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on kyllä semmoinen majesteetti, että sen edessä luulisi kylmimmänkin ihmisen nöyrtyvän. Jos kuoleva katuu tekojaan ja haluaa sopia menneen elämän virheet ja laiminlyönnit, aikuisten lasten pitäisi kyllä pystyä antamaan anteeksi. Jos oman loppuelämänsä aikoo elää katkeroituneena, tulee kyllä olemaan raskasta. Mitä se hyödyttää? Sen katkeruuden siirtää vain omiin lapsiin, sen olen saanut lähipiirissäni kokea. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Ei se aina ole noin yksinkertaista. On paljon sanomattomia asioita ja pettymyksiä. Hylätyksi tulemisen tunne seuraa lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Sopia menneen elämän virheet, se sopii sellaiselle, joka ei ole tehnyt mitään peruuttamatonta. Jos on hylännyt oman lapsensa, käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jättänyt heitteille vaille huolenpitoa, silloin on lapsen vaikea kohdata vanhempaansa edes aikuisena.

Hyvä ystäväni on kertonut, mikä paniikki heillä oli kotona päällä, äiti ja lapset juoksi säännöllisin väliajoin turvaan riehuvaa isää. Lopulta oli ollut äidin hengenlähtö lähellä ja hän oli nähnyt koko tilanteen. Hän oli päässyt karkaamaan ikkunasta ja hälyttämään naapurista apua. Miten sellaista voi koskaan antaa anteeksi? Se on aiheuttanut ystävälleni pakko-oireita, ahdistuneisuushäiriön, vaikeuksia sitoutua tai luottaa ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Isäsi ei ole tunnetasolla tai psykologisesti kuollut sinulle, vaikka olisit kuinka laittanut välit poikki. Nyt on mahdollisuus antaa ja saada anteeksi puolin ja toisin. Kukaan meistä ei ole superihminen, vaan olemme ihmisiä täynnä heikkouksia ja puutteita ja teemme virheitä. 

Isä on kuitenkin isäsi, puolet sinusta on tullut isältä, ja kaikki se kauna, katkeruus ja mahdollisesti viha ei lähde pois välit katkaisemalla, vaan antamalla itsellesi anteeksi ja vanhemmallesi anteeksi sen, ettette tiennyt ja osanneet tehdä paremmin. 

Voit mennä ja sanoa isällesi: Kiitos elämästä jonka sain ja pyytää anteeksi jos ja kun olet tehnyt hänelle väärin. 

Hyvä omatunto, kädenojennus tuo paremmin nukuttuja öitä ja hyvän omantunnon että teit parhaasi, ja toimit silloin kun isä oli elossa. 

Sopimatta jääneet asiat ja mahdollinen katkeruutesi siirtyy seuraaville sukupolville ja kierre jatkuu. 

Oso

Hieno kirjoitus. Osoittaa ihmisen viisautta ja kypsyyttä. 

Saattohoitoa tehnyt psykiat. sair.hoitaja.

Olen tuo, joka ei aio olla äitiin yhteydessä, vaikka hänellä on tappava syöpä. Kyse ei tosiaan ollut mistään pienistä laiminlyönneistä tai tyyliin että äiti väsyneenä välillä tiuski. Hän käytti todella kovaa väkivaltaa ja aivan yllättäen saattoi repiä hiuksista, jos naamalla oli äidin mielestä väärä ilme. Ääneen ei saanut nauraa, koska se on merkki mielisairaudesta. Ja eron jälkeen hän jätti alle 10-vuotiaat lapset keskenään useaksikin yöksi, kun lähti miesten luokse yökylään. Tuossa on vain pieni osa siitä, mitä kaikkea hän teki.

Nyt sitten me lapset ollaan niitä pahiksia, kun ei haluta olla yhteydessä. Minä voin sanoa, ettei meillä lapsilla todellakaan ole häneltä mitään anteeksipyydettävää. Siinäpähän kuolee yksinään.

Itse en tiedä, menisinkö. Välit olleet poikki vanhempiini yli 10 vuotta. Ovat tehneet minulle niin hirveitä asioita, etten pysty antamaan niitä anteeksi. 

Aina voi sanoa, että jos tulisi tilanne x eteen, toimisi näin tai noin, mutta sitä ei voi varmaksi tietää, ennen kuin se tilanne tulee, että miltä tuntuu ja miten sitten oikeasti toimii.

Tällä hetkellä olen varma, että jos saisin tuollaisen puhelun äidistäni, en todellakaan menisi. Itsepä petasi petinsä ja kohteli minua niin kuin kohteli.

Isästä jos tulisi puhelu, en tiedä edes nyt mitä tekisin. Toisaalta isä oli todella läheinen minulle lapsena ja minulla on paljon hyviä muistoja hänestä, ikäväkin on ollut välien katkaisun jälkeen, toisin kuin äitiä ei ole ollut samalla tapaa ikävä. Kuitenkin sitten aikuisuuden kynnyksellä isä kohteli minua hirveästi ja äitini aivopesi minua isääni vastaan yli 15 vuotta, joten en tiedä mikä kaikki on totta ja mikä ei ja miten kaikki vaikutti muistoihini ja tunteisiini isää kohtaan.

Luottaisin intuitioon siinä hetkessä, sillä pääsee pitkälle. Yleensä se ensimmäinen tunne tai ajatus on "puhdas" ja se oikea valinta itselle. Tällä nyrkkisäännöllä olen itse tehnyt hyviä päätöksiä ja olen saanut "oikeita" lopputuloksia monissa asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on kyllä semmoinen majesteetti, että sen edessä luulisi kylmimmänkin ihmisen nöyrtyvän. Jos kuoleva katuu tekojaan ja haluaa sopia menneen elämän virheet ja laiminlyönnit, aikuisten lasten pitäisi kyllä pystyä antamaan anteeksi. Jos oman loppuelämänsä aikoo elää katkeroituneena, tulee kyllä olemaan raskasta. Mitä se hyödyttää? Sen katkeruuden siirtää vain omiin lapsiin, sen olen saanut lähipiirissäni kokea. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

 

En minä ole päivittäin katkera, vaan väärin kohdellut vanhempi herättää minussa samanlaisia tunteita, kuin kadulla vastaantuleva randomi. Eli ei mitään. Miksi ihmeessä pitäisi mennä sellaisen ihmisen kuolinvuoteelle, jolle et ole merkinnyt mitään? Miksi se kuolema tekee asiasta niin erilaisen?

Se tekee siitä erilaisen siksi, että se on niin peruuttamatonta. Niin kauan kuin vanhempi on elossa, on mahdollisuus antaa ja pyytää anteeksi. Kuoleman jälkeen sitä mahdollisuutta ei ole. Olen lyhyen ajan sisällä menettänyt kaksi hyvin läheistä ihmistä ja tiedän, mistä puhun. Lisäksi on se näkökohta, että lapset rupeavat ainakin aikuisina kiinnostumaan juuristaan ja silloin ei voi ketään vaieta kuoliaaksi. Jos heille sanotaan, että on ollut olemassa joku ihminen, mutta hänestä ei voi / ei haluta puhua, kysymyksiä tulee vain lisää.

Onko se niin vaikea tajuta, että kaikki ei halua antaa anteeksi, vaikka vanhempi olisi kuolemassa? Tai että sillä kaltoinkohdellulla ei ole mitään anteeksipyydettävää. En tunne vanhempaani kohtaan minkäänlaisia tunteita, edes katkeruutta, niin pitkään kuin hän pitää turpansa kiinni siitä, miten hänet on hylätty. Hän on mulle ilmaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on kyllä semmoinen majesteetti, että sen edessä luulisi kylmimmänkin ihmisen nöyrtyvän. Jos kuoleva katuu tekojaan ja haluaa sopia menneen elämän virheet ja laiminlyönnit, aikuisten lasten pitäisi kyllä pystyä antamaan anteeksi. Jos oman loppuelämänsä aikoo elää katkeroituneena, tulee kyllä olemaan raskasta. Mitä se hyödyttää? Sen katkeruuden siirtää vain omiin lapsiin, sen olen saanut lähipiirissäni kokea. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Eli kuolemaatekevä yrittää vain pelastaa oman nahkansa. Paha harvoin muuttuu oikeasti hyväksi. Kun tulee tarpeeksi kova vastoinkäyminen tai kuolema on edessä, alkaa käytös muuttua ja kaikkien pitäisi unohtaa itseen kohdistetut pahat teot. Ihan kaunista puhetta mutta ei elämä aina mene niin. Eikä tarvitsekaan mennä. 

Ei ole pakko mennä, jopa omat vanhemmat voivat tehdä niin pahoja asioita, ettei niitä voi eikä tarvitsekaan antaa anteeksi. Yhteiskunnalla on ihmeellinen tapa syyllistää lapsia ja aikuisia lapsia siitä että jotkut ovat "hylänneet" omat vanhempansa tai toisen niistä - muistutuksen sananen: yksikään lapsi ei hylkää rakastavaa, kunnioittavaa ja häntä koko elämänsä aktiivisesti suojellutta vanhempaa. Ei yksikään. Vaaditaan todella, todella paljon ja todella pahoja ja niin vaikeita asioita, että lapsen ja tämän vanhemman välit menevät lopullisesti poikki, siten että lapsi ne välit katkaisee. 

Jos isä ei ole tehnyt mitään rikolliseksi luokiteltavaa, kannattaa mennä. Muuten ap on uppiniskainen pikkuasioista niuhottaja. 

Kuusi vuotta on lyhyt aika olla olematta väleissä tuossa tilanteessa.

Tai voihan ap toimia kuten eräällä sukulaisellani on tapana, eli menee sairaalaan mutta istuu vain mitään puhumatta sängyn vierellä niin sairas pelästyy ja luulee näkevänsä jo näkyjä juuri ennen kuolemaa, koska ei kukaan toimi siinä tilanteessa niin ettei sano yhtään mitään eikä edes tervehdi. Tuijottaa vain mitään puhumatta. Sellainen on pelottavaa. Itselleni hän teki niin kun olin vasta kaksivuotias joten selitin tilanteen kauan aikaa itselleni niin, että hän olikin joku samannäköinen mutta tuntematon. 

Kuulostaa siltä että osa huonoja vanhempiaan kuvailleista kuvailee päihdeongelmaisia vanhempia. Kai te ymmärrätte, että päihderiippuvaisuus on sairaus? Samoin kuin mielenterveysongelmat. Kannatteko te oikeasti kaunaa vanhemmillenne näiden sairauksien takia? Joista he ovat saattaneet myöhemmin parantua.

Se miesten perässä juossut äitikin on juossut oikeasti ilmaisen viinan perässä.

Ihmeen moni ketjuun kirjoittanut on tainnut kärsiä vanhempiensa votkariippuvuudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että osa huonoja vanhempiaan kuvailleista kuvailee päihdeongelmaisia vanhempia. Kai te ymmärrätte, että päihderiippuvaisuus on sairaus? Samoin kuin mielenterveysongelmat. Kannatteko te oikeasti kaunaa vanhemmillenne näiden sairauksien takia? Joista he ovat saattaneet myöhemmin parantua.

Se miesten perässä juossut äitikin on juossut oikeasti ilmaisen viinan perässä.

Ihmeen moni ketjuun kirjoittanut on tainnut kärsiä vanhempiensa votkariippuvuudesta. 

Äidillä ei ollut päihdeongelmaa, mutta mielisairaus oli. Kyllä kannan kaunaa loppuun asti siitä, ettei hän myönnä olevansa paska äiti. Eikä myöntänyt lastensuojelulle, että apua tarvitaan. Outoa että ihminen saa kaltoinkohdella pieniä lapsia vuosikausia ja sitten porukka on huolissaan siitä, että tämä vanhempi joutuu kuolemaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että osa huonoja vanhempiaan kuvailleista kuvailee päihdeongelmaisia vanhempia. Kai te ymmärrätte, että päihderiippuvaisuus on sairaus? Samoin kuin mielenterveysongelmat. Kannatteko te oikeasti kaunaa vanhemmillenne näiden sairauksien takia? Joista he ovat saattaneet myöhemmin parantua.

Se miesten perässä juossut äitikin on juossut oikeasti ilmaisen viinan perässä.

Ihmeen moni ketjuun kirjoittanut on tainnut kärsiä vanhempiensa votkariippuvuudesta. 

Entäpä jos Milo olisi selvinnyt hengissä ja katkaissut välinsä aikuisena äitiinsä ja isäpuoleensa. Olisitko sitä mieltä, että hänen pitäisi antaa kaikki mopilla polttamiset yms anteeksi kuolinvuoteella, koska vanhemmilla oli päihderiippuvuus?

"Kuulostaa siltä että osa huonoja vanhempiaan kuvailleista kuvailee päihdeongelmaisia vanhempia. Kai te ymmärrätte, että päihderiippuvaisuus on sairaus? Samoin kuin mielenterveysongelmat. Kannatteko te oikeasti kaunaa vanhemmillenne näiden sairauksien takia? Joista he ovat saattaneet myöhemmin parantua."



Noinko yksinkertaisesti voi ihminen ajatella? Ettäkö vanhempien vakavat mielensairaudet (mukaan lukien addiktiosairaudet) eivät satuttaisi ja traumatisoisi lapsia erityisesti niissä tilanteissa, kun vanhempi yksinkertaisesti valitsee olla hakematta apua, tekee valinnan, josta oma lapsi kärsii ja maksaa hinnan - vaan pitäisi heh, yksinkertaisesti osata lokeroida kaikki se kipu ja trauma johonkin näkymättömään lokeroon jolla ei ole väliä koska kaikki se paha johtui vanhemman sairaudesta...? Hyvin harva ihminen ja vanhempi on sairautensa kanssa täysin psykoosissa ja realiteettien ulottumattomissa, vaan päinvastoin, kykeneviä ymmärtämään mitä tekevät, mitä aiheuttavat, ja tekevät ne asiat silti. 

Antakaa äitien ja isien olla saattohoidossa rauhassa tekemässä kuolemaansa. En ole kyllä koskaan kuullut kuolevan haluavan nähdä niiden naamoja, joiden kanssa on välit poikki

Nämä kaltoinkohtelevia vanhempia puolustelevat ovat kultalusikka suussa syntyneitä, joiden on vaikea käsittää sitä, miten raaka vanhempi voi olla lapselleen. Kyse ei yleensä ole mistään korvatillikoista tai huutamisesta. Sellaista ei voi antaa anteeksi vaikka olisi millainen mielisairaus tai päihteet taustalla.