Olen luonteeltani katkera ja toksinen ihminen, joka kuitenkin yrittää muuttua paremmaksi. Ei tämä kovin helppoa ole :(

Vierailija kirjoitti:

Eli usein se kohteliaisuus ja diplomatia on vaan feikkausta työelämässäkin..

Se on hyvää käytöstä. Olkoot ulkokultaista, mutta ilman käytöskoodia ei mikään sujuisi. 

Vierailija kirjoitti:

Viekö työ sun aikaa ja energiaa, ettei tule väliä ja vapaata jossa käsitellä tunteita, rentoutua, poistaa stressiä. Ja onko työpaikka miellyttävä vai jotain muuta. Entä ympäristö, ihmiset, välimatkat. Usein se vaatii irrottautumista ja tiedostamisia, että pääsee rasituksesta tai ärtymyksestä. Onko jotain kivoja taukoja ja kohtia päivittäin, tai jotain joka vastaa toiveitasi ja koet että hallitset elämää - eikä aina joku muu käske vain. Ettei ole yhtä ja samaa harmaata pötköä. Onko väriä tai saako positiivisia tunteita. Miten luonnon apu, vesi, taivas, puut, kynttilä hetken, lämpö, aurinko, kivi kädessä tai luonnon aallot. Miten muokata elämästä omanlainen, itselle sopiva ja tunteiden parantaminen.

Ei tarvitse olla kuin lapsuuden trauma, niin siinä ei auta järkisyyt. Olen itse siinä käsityksessä, että jos lapsena menee rikki, on sitä hyvin vaikea korjata. Jonkun verran kyllä, mutta perusturvan puute, katkeruus ja kyynisyys seuraa kyllä elämän läpi. Niitä tunteita pitää vaan oppia hallitsemaan, niin kuin moni on oppinutkin, mutta ei ne mihinkään pois lähde. Ei se sattumaa ole, että moni erakoituu keski-iässä lopullisesti. Se on tarkoituksellinen valinta, itsensä suojaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutos on just niin vaikeeta kuin siitä itsellesi teet.

Voiko typerämpää kommenttia olla?

Puolen pennin mietelauseita 

Vierailija kirjoitti:

Viekö työ sun aikaa ja energiaa, ettei tule väliä ja vapaata jossa käsitellä tunteita, rentoutua, poistaa stressiä. Ja onko työpaikka miellyttävä vai jotain muuta. Entä ympäristö, ihmiset, välimatkat. Usein se vaatii irrottautumista ja tiedostamisia, että pääsee rasituksesta tai ärtymyksestä. Onko jotain kivoja taukoja ja kohtia päivittäin, tai jotain joka vastaa toiveitasi ja koet että hallitset elämää - eikä aina joku muu käske vain. Ettei ole yhtä ja samaa harmaata pötköä. Onko väriä tai saako positiivisia tunteita. Miten luonnon apu, vesi, taivas, puut, kynttilä hetken, lämpö, aurinko, kivi kädessä tai luonnon aallot. Miten muokata elämästä omanlainen, itselle sopiva ja tunteiden parantaminen.

Kauniita sanoja, mutta ongelmat taitaa olla hieman syvemmällä näissä jutuissa eikä ratkea tuollaisella pohdiskelulla tai maalailulla.

Minä väitän että harva valitsee tietoisesti olla katkeroitunut. Yleensä se on sitä, että on jäänyt vaille jotakin, mitä muut on sitten saaneet. Olkoon se sitten lapsuuden perusturva tai joku vastaava. Sieltä se alkaa ja tulee. Kun tällainen osattomaksi jäänyt ihminen menee porukkaan, jossa taas on näitä, joilla ei ole tällaisesta kokemusta, se aiheuttaa heti ristiriidan - siis tämän osattomaksi jääneen mielessä. Osa alkaa häiriköimään, osa lähtee jatkamaan loputonta matkaansa, mutta suurin osa kuitenkin taipuu ja sopeutuu, koska jostakin se raha on saatava. Heidän on pidettävä suunsa supussa ja elettävä näiden muiden ehdoilla, tietysti, mutta se johtaa juuri siihen että ihminen on pää punaisena pidätellystä katkeruudesta ja ärtymyksestä. Vanhemmiten pito alkaa yleensä luistamaan ja se katkeruus purkautuu, mutta siinä vaiheessa asia on kuitattavissa iän tuomana kognitiivisena hapertumisena ja nämä saavat yleensä ekana kenkää yt-neuvotteluissa, ellei sitten ole sen verran onnea että pääsevät eläkkeelle. 

Vierailija kirjoitti: Minusta yksi yleisimmistä mokista mitä ihmiset tekee on kuvitella että muut toimivat samoista lähtökohdista ja samoin impulssein kuin itse. Eli jos itse laiskotellaan etätöissä, muistetaan aina etätöistä puhuttaessa mainita miten kaikki vaan tekee kotitöitä ja laiskottelee etätyöpäivinä. Tai jos itse on rikastuttu ''kovalla työllä'', ajatellaan että kyllähän nyt kaikki pystyy siihen, jos vaan tarpeeksi tahtoo ja että yhteiskunnan tuet on siksi tarpeettomia. Samoin jos joku kritisoi jotain, ajatellaan että tuo on vain kateellinen, koska itse olisi kateellinen samassa tilanteessa, eikä pystytä näkemään muuta motiivia kritiikille.

Tämä on kyllä niin totta! Pettäjä epäilee kumppaniaan pettämisestä, varas arvelee muidenkin aina varastavan kun silmä välttää. Mutta kuinkapa sitä ymmärtäisi jotakin, mitä ei itse näe tai voi kokea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: Minusta yksi yleisimmistä mokista mitä ihmiset tekee on kuvitella että muut toimivat samoista lähtökohdista ja samoin impulssein kuin itse. Eli jos itse laiskotellaan etätöissä, muistetaan aina etätöistä puhuttaessa mainita miten kaikki vaan tekee kotitöitä ja laiskottelee etätyöpäivinä. Tai jos itse on rikastuttu ''kovalla työllä'', ajatellaan että kyllähän nyt kaikki pystyy siihen, jos vaan tarpeeksi tahtoo ja että yhteiskunnan tuet on siksi tarpeettomia. Samoin jos joku kritisoi jotain, ajatellaan että tuo on vain kateellinen, koska itse olisi kateellinen samassa tilanteessa, eikä pystytä näkemään muuta motiivia kritiikille.

Tämä on kyllä niin totta! Pettäjä epäilee kumppaniaan pettämisestä, varas arvelee muidenkin aina varastavan kun silmä välttää. Mutta kuinkapa sitä ymmärtäisi jotakin, mitä ei itse näe tai voi kokea.

Kyllähän se just näin on.

Ensiksi haluan sanoa, että olet jo voiton puolella, koska tunnistat nämä ajatukset ja tunteet itsessäsi. Lisäksi vaikutat olevan hyvin perillä siitä, millaiset asiat lietsovat katkeruuden tunteita ja osaat myös säädellä käytöstäsi. Et siis kaada pahaa oloasi muiden niskaan. Et luultavasti myöskään pyri peittämään oloasi pingotetulla pakkopositiivisuudella. Sekin on hyvä, koska siinä helposti käy niin, että ne kaikki piilotetut tunteet alkavat hallitsemattomasti vuotaa kuoren alta. Olen tavannut joitain näennäispirtsakoita ja -positiivisia ihmisiä, joilla on kaikesta huolimatta tarve ojentaa muita, luennoida ylimielisesti, keskittyä ylenpalttisesti kaiken mahdollisen kauhisteluun ja haukkumiseen sekä torpata muiden aidot tunteet "sanoittamalla" ne auki kuin pikkulapselle.

Minua auttoi se, että opettelin hyväksymään katkeruuden, kyynisyyden ja vihan itsessäni. Ei ole helppoa ja sisäinen vastustus voi olla valtavaa, koska meidät on ehdollistettu ajattelemaan, että nämä tunteet ovat vääriä. Eivät ole, vaan niillä on tarkoituksensa ja ne ovat väkeviä viestintuojia. Kukaan meistä ei ole katkera tai vihainen ilman syytä. Näitä tunteita vastaan tappeleminen vain vahvistaa niiden otetta itsestä. Kamppailen itsekin toisinaan tämän kanssa mutta suosittelen sitä silti: pysähdy näiden tunteiden äärelle. Kuuntele, mitä ne haluavat sinulle sanoa. On täysin ok, jos alussa tunnet vain jotain epämääräistä pahaa oloa etkä saa kiinni siitä, mistä on kysymys. Se on normaalia silloin, kun tiettyjen tunteiden kanssa on paininut pitkään ja niiden olemassaolon on pyrkinyt jollain tasolla kieltämään.

Oman kokemukseni mukaan on lisäksi hyödyllistä löytää jokin väylä näiden tunteiden käsittelyyn ja purkamiseen. Se voi olla jotain luovaa tekemistä, kuten maalaamista, soittamista tai kirjoittamista, tai alan kirjallisuuteen tai YouTube-videoihin perehtymistä. Kunnon hikiliikunta tepsii myös useimmille ja jooga on samaten hyvä, hermostoa rauhoittava keino vapauttaa tunteita pois kehosta. Mikä ikinä sinulle sopii, on se varmasti juuri sinulle oikea keino.

Ilman rakkautta ja turvaa kasvaneena olen nyt eläkeiässä ja yritän parhaani ollakseni positiivinen, mutta elämän ajalta on vain ehkä 2-3 muistoa joita ajattelen ilolla. On tapahtunut niin paljon vastoinkäymisiä jotka aina tulee mieleen. Hyvä työ ja asunto jne. Mutta mitä todella tarvitsisin on 2-3 vuoden terapia. Se on valinta, koska varaa ei ole kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Minä väitän että harva valitsee tietoisesti olla katkeroitunut. Yleensä se on sitä, että on jäänyt vaille jotakin, mitä muut on sitten saaneet. Olkoon se sitten lapsuuden perusturva tai joku vastaava. Sieltä se alkaa ja tulee. Kun tällainen osattomaksi jäänyt ihminen menee porukkaan, jossa taas on näitä, joilla ei ole tällaisesta kokemusta, se aiheuttaa heti ristiriidan - siis tämän osattomaksi jääneen mielessä. Osa alkaa häiriköimään, osa lähtee jatkamaan loputonta matkaansa, mutta suurin osa kuitenkin taipuu ja sopeutuu, koska jostakin se raha on saatava. Heidän on pidettävä suunsa supussa ja elettävä näiden muiden ehdoilla, tietysti, mutta se johtaa juuri siihen että ihminen on pää punaisena pidätellystä katkeruudesta ja ärtymyksestä. Vanhemmiten pito alkaa yleensä luistamaan ja se katkeruus purkautuu, mutta siinä vaiheessa asia on kuitattavissa iän tuomana kognitiivisena hapertumisena ja nämä saavat yleensä ekana kenkää yt-neuvotte

Taustalla voi olla opittu mallikin, eivätkä katkerat ole aina jotain uhreja. Itse en ainakaan ollut. Valinta tehdään siinä vaiheessa, kun ihminen havahtuu (jos havahtuu) tilanteeseensa. Kuten esim ap on tehnyt. 

Miten valitset tulkita ympäristöä ja muita ihmisiä. Se on keskeistä.

Juuri tämä on tapahtumassa minulle

Katkeruus ja toksisuus näkyy, vaikka sitä miten yrittäisi peittää. Perusluonnettaan kun ei voi muuttaa. Epäaito on aina epäaito. 

Onpa upea ja haastava aloitus, ja vastauksetkin ovat toinen toistaan fiksumpia enimmäkseen. En ehkä koskaan ole törmännyt yhtä hyvään aloitukseen täällä. Jos kaikki ketjut olisivat tällaisia, voisi tuntea tekevänsä jotain hyödyllistä, kun viettää aikaansa palstalla.

Kysymys on vaikea, syvällinen ja monimutkainen. Joka tapauksessa lähden siitä, että tunteet eivät ole vihollisia, vaan ystäviä. Katkeruudella (ja sen sisaruksella kateudella) on tärkeä viesti kerrottavana. Niin kauan kun se painetaan syrjään, katkeruus voimistuu, sillä katkeruuden energia on pidättävä, kateus purskauttaa katkeruuden ulos kuin mädän - usein muiden silmille.

Katkeruus syntyy menetyksistä, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Ne ovat peittyneet rationalisoinnin alle, johon kateuskin kuuluu. Kateellisellahan on aina hyvä syy miksi hänellä on oikeus olla kateellinen. Se syy löytyy toisen kuvitellusta onnesta, jota hän ei ole ansainnut. Pohjalla on aivan oikea tunne siitä, että on jäänyt syrjään ja varjoon, ei ole tullut kuulluksi, nähdyksi eikä arvostetuksi.

Hirveintä katkeruudessa ja kateudessa on se, että noiden tunteiden vallassa oleva ihminen varmistaa sen, ettei edelleenkään tule kuulluksi, nähdyksi eikä arvostetuksi eli pohjimmiltaan kyse on itsetuhoisuudesta. Omakuva on negatiivisesti värittynyt, vertaileva ja häviölle jäävä. 

Useimmilla ihmisillä katkeruus ja kateus on hallinnassa niin, että sitä pyritään peittämään, neutralisoimaan ja kesyttämään. Se on tietenkin muiden ihmisten kannalta hyvä, mutta sillä tavalla katkeruudesta ja kateudesta ei pääse eroon.

Katkeruus tai kateus ei mene pois ilman että saa riittävän paljon ja riittävän pitkäkestoisesti kertoa toiselle ihmiselle itsestään sillä tavalla, että saa peilauksen itsestään hyvänä, arvokkaana ja rakastettuna ihmisenä, jota rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on. Itsensä sarvineen ja siipineen hyväksyvä asenne on perua lapsuudesta, jos ihminen on onnekas. Muut joutuvat turvautumaan rakkauteen tai pitkäkestoiseen (minimi 2v. mutta loppua kohden harvatahtisempi) psykoterapiaan.

Noista rakkaus on vaikeampi rasti (psykoterapiaa saa rahalla), koska turvallisesti kiintynyt puoliso ei välttämättä ole helppo löytää. Hän antaa peilauksen ja toimii poijuna merellä, jos vain itse kykenee luottamaan niin että se on mahdollista. Monestihan kyse ei ole siitä, etteikö parantavaa peilausta saisi, vaan siitä, että pystyykö ottamaan toiselta mitään vastaan. Siihenkin pitää olla riittävä sisäinen turvallisuus, että niin pystyy tekemään. Törmäsin äskettäin tähän, kun eräs tuttavani lähes loukkaantui, kun sanoin hänen olevan eräässä kuvassa todella upea ja sensuelli. Hän näki itsensä epäviehättävänä ja sensuelli oli niin vieras, että hän torjui kohteliaisuuteni. Kuva itsestä haluttavana, arvokkaana ja monimutkaisen hienona ihmisenä voi olla täysin kateissa.

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

Joskus voi käydä niin hassusti, että vastaan tulee ihan samanlainen ihminen. Tämä voi olla hyvin terapeuttista. Tarkoitan siis tällaista ihmistä, joka ei ole mitenkään erityisen hankala tai toksinen, mutta kuitenkin kyyninen ja epäileväinen ja samalla aaltopituudella. Minulla oli tällainen työkaveri eräässä ennalta epäonnistumaan tuomitussa työprojektissa ja kyllähän se suorastaan vertaistuelta tuntui. Että joku edes näki asioita samalta kantilta. Tietysti tässä on aina riski että tällaisen tyypin kanssa se kyynisyys alkaa ruokkia itseään ja kasvaa, mutta minulle kävi toisin. Kun sain purkautua jollekin toiselle samanlaiselle kävi oma olokin helpommaksi. Kaikenlaiset turhat asiat oli helpommin kestettävissä ja niistä pääsi yli olankohautuksella kun oli toinen jolle avautua. Projekti osoittautui aikanaan juuri siksi sekundaksi mitä pelkäsinkin, mutta tulipa tehtyä.

"Kukaan meistä ei ole katkera tai vihainen ilman syytä"

Tähän en usko

Ihminen voi kehitellä sen "syyn" ihan itse. Usein kehitteleekin. Silloin se on yhtä kuin "ei syytä". 

Tarvitset iso suonekasta parrua PALJON... minulta mun ränchillä. - Iso Jorma 67v

Vierailija kirjoitti:

Katkeruus ja toksisuus näkyy, vaikka sitä miten yrittäisi peittää. Perusluonnettaan kun ei voi muuttaa. Epäaito on aina epäaito. 

Ei se näy. Minua pidetään kilttinä, kivana ja vähän reppanana. Todellisuudessa vihaan suunnilleen kaikkia ja kaikkea, ja olen häikäilemätön ja valmiina vetämään maton kenen tahansa alta.

KUKAAN ei uskoisi mihin kykenen ja kuinka ikävästi ajattelen muista.

Tärkeintä että edes yrität! Monet vaan tyytyy olemaan paskakasoja.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

Tässä just esimerkki katkeran itsekeskeisestä ajattelusta.