Olen luonteeltani katkera ja toksinen ihminen, joka kuitenkin yrittää muuttua paremmaksi. Ei tämä kovin helppoa ole :(

Katkeruus johtuu siitä että ihminen ei kykene /uskalla tehdä elämästään omannäköistä. Ja tiedän että tähän tulee huuteluja "ei se oo niin helppoo". No ei se olekaan , mutta jos ei edes yritä ei onnistukaan. Minulle on elämäni aikana tehty niin inhottavia asioita ettei tosikaan. Olen taistellut näitä pahoja ihmisiä vastaan ja päässyt heistä eroon. Elän harmonista ja onnellista aikaa. Samaa ei voi sanoa minua satuttaneista ihmisistä.

Katkeruutta pidetään luuserin merkkinä, vaikka se on yhteiskunnassamme varmaan yksi merkittävimpiä motivaattoreita ihmisten toiminnassa. Mielestäni lähestymiskulman pitäisi olla vähän toinen mitä se nyt on. Ivallinen kiljuminen että "miten sä oot noin katkera" ei johda muuhun kuin katkeruuden lisääntymiseen. Mutta jos katkeralta ihmiseltä kysyisi rauhassa ilman syyllistämistä että miksi hän kokee ja tuntee niin kuin tekee, tilanne voisi muuttua. Katkeruudella on aina joku syy. Tietysti on olemassa niitä ihmisiä, jotka ovat menneet jo "rajan yli" eikä heihin auta mikään, mutta sekin on pitkän kehityksen tulosta. Jos katkeroitumiseen puuttuu ajoissa vilpittömällä empatialla ja realistisella halulla auttaa voisi moni asia mennä toisin.

Samaan sarjaan kuuluu kyynisyys. Mistä se johtuu? Mielestäni se on kokemusperäisen oppimisen tulos, jota ei tule väheksyä. Kyyninen ihminen saattaa pelastaa miljoonaprojektin, koska hän todennäköisesti ajattelee asiat toisin ja harkitummin kuin se ilmapallon egolla varustettu nuori sankari, joka joutuu kokemattomuuttaan kusetetuksi tai mokaa. Kuitenkin kyynisyys koetaan lähinnä tunnelman droppaajaksi eikä nähdä sen potentiaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus voi käydä niin hassusti, että vastaan tulee ihan samanlainen ihminen. Tämä voi olla hyvin terapeuttista. Tarkoitan siis tällaista ihmistä, joka ei ole mitenkään erityisen hankala tai toksinen, mutta kuitenkin kyyninen ja epäileväinen ja samalla aaltopituudella. Minulla oli tällainen työkaveri eräässä ennalta epäonnistumaan tuomitussa työprojektissa ja kyllähän se suorastaan vertaistuelta tuntui. Että joku edes näki asioita samalta kantilta. Tietysti tässä on aina riski että tällaisen tyypin kanssa se kyynisyys alkaa ruokkia itseään ja kasvaa, mutta minulle kävi toisin. Kun sain purkautua jollekin toiselle samanlaiselle kävi oma olokin helpommaksi. Kaikenlaiset turhat asiat oli helpommin kestettävissä ja niistä pääsi yli olankohautuksella kun oli toinen jolle avautua. Projekti osoittautui aikanaan juuri siksi sekundaksi mitä pelkäsinkin, mutta tulipa tehtyä.

Mietipä, jos tuollainen ihminen tulisi vastaan rakkaudessa, eikö olisikin aika kymppi? Eli tuossahan toteutui se, että tulit ymmärretyksi ja nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olet ja ajattelet. Jo pelkästään sellainen kokemus voi auttaa asettamaan oman katkeruuden mittasuhteisiin niin ettei siihen suhtaudu liian tuomitsevasti. 

Sitten on tietty eri tasolla ongelma, jos kaikki on "näkemättä paskaa". Mutta jos hyvää pystyy ottamaan vastaan niin homma toimii. Jos viettäisit paljon tuon työkaverisi kanssa aikaa, niin saisit ehkä välimatkaa omaan katkeruuteesi vielä enemmän ja pääsisit lähestymään sitä humoristisemmin. Usein parasta huumori on minusta sitä mustinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

 

Tässä just esimerkki katkeran itsekeskeisestä ajattelusta.

Osaisitko hieman valaista mikä tässä on niin itsekeskeistä? Kunhan kerroin sen, että on todella vaikea päästä samaan tunnetilaan ehjien ihmisten kanssa. He tietysti ajattelevat että kaikki on asenteesta kiinni, mutta eivät he näin ajattelisi jos olisivat kokeneet isompia vastoinkäymisiä ja suoranaisia muureja heidän tavoitteidensa tiellä.

On helppo elää, kun koskaan ei toisesta sano sellaista, mitä ei voisi sanoa  hänelle suoraankin. Työelämässähän on niitä houkuttelijoita, jotka haluavat vetää mukaan mollaamaan jotakuta työkaveria, ja voi itselläkin olla haastetta sen sijaan sanoa hänestä jotain hyvää. Mutta kyllä kaikissa on hyvää.

Tällaiset kasvutarinat ovat hienoja. Tätä on henkinen kasvu. Kipuillaan, että olisi huomenna parempi ihminen :)

Vierailija kirjoitti:

Katkeruus ja toksisuus näkyy, vaikka sitä miten yrittäisi peittää. Perusluonnettaan kun ei voi muuttaa. Epäaito on aina epäaito. 

Tuo on kyllä totta! Olen tuntenut monta ihmistä joilla on olevinaan tosi hienoja arvoja ja periaatteita. Olen miettinyt aiemmin välillä pääni puhki että miksi joku tällainen ihminen silti ei tunnu turvalliselta tai luotettavalta. Tajusin lopulta että se on se valtava ristiriita sanomisien ja kehonkielen/äänensävyn välillä. Vitutus ja henkinen pahoinvointi paistaa läpi ja kaikki se empatia, sympatia ja (muka)moraalisuus on vain yritys saada muilta hyväksyntää ja yritys tukahduttaa omat vaikeat tunteet

Ap, hienoa, että tiedostat asian ja yrität päästä tuosta negatiivisuudesta eroon. Kertomaasi esimerkkiin sellainen kommentti, että yritä muistaa myös, että ihmiset eivät pidä samoista asioista. Tuo työkaverisi ei ehkä haaveile samoista asioista kuin sinä. Hänelle se töissäkäynti on ehkä elämään mielekkyyttä tuova asia. Sanot että ärsyttää kun ei ole muuta elämää. Eikö se mieluummin olisi vähän sääli, jos ihmisellä ei ole muuta elämää. Toisekseen, et luultavasti tiedä varmasti hänen raha-asioistaan kuitenkaan.

Joku tykkää eläkkeellä matkustella, joku käydä töissä. Kukin tyylillään. Elä ja anna elää.

Vierailija kirjoitti:

On helppo elää, kun koskaan ei toisesta sano sellaista, mitä ei voisi sanoa  hänelle suoraankin. Työelämässähän on niitä houkuttelijoita, jotka haluavat vetää mukaan mollaamaan jotakuta työkaveria, ja voi itselläkin olla haastetta sen sijaan sanoa hänestä jotain hyvää. Mutta kyllä kaikissa on hyvää.

Onko? Mulla ainakin vaan ne ajatukset on synkkiä ja kamalia. Jos joku näyttää vaikka kuvia koirastaan, niin kohteliaasti sanon, että onpa kiva, vaikka todellisuudessa ajattelen, että ihan kauhean ruma koira ja idi ootti omistaja.

Nr 33: olen samaa mieltä. Synnyin perheeseen, jossa oli useita lapsia. En ollut sievä ja olin myös luonteeltani vaikea. Tähänhän en voinut mitenkään vaikuttaa. Kuitenkin se on lyönyt leimansa koko elämääni. Vanhempani aiheuttivat minulle trauman alle kouluikäisenä rangaistaessaan minua. Se sai minut menettämään luottamukseni heihin.

Vanhempamme eivät olleet tietoisesti syrjiviä minua kohtaan, mutta huomasin sukulaisten asenteen ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ja koulussa, että minä jäin helposti huomiotta. Jo 17-vuotiaana ymmärsin, etten tulisi saamaan samanlaista hauskaa elämää kuin kauniimmat ja viehättävät sisarukseni, joilla oli ystäviä ja joita aina haluttiin mukaan kaikkialle. Ajattelin silloin ensimmäisen kerran haluanko elää.

Olen elännyt yksinäisen, surullisen elämän vaikka olen tehnyt parhaani. Sisaruksillani on mennyt hyvin, heidän elämänsä on ollut täyttä elämää minuun verrattuna (tietenkin vastoinkäymisiä myös).  Nähdäkseni ainoastaan terapia 20-30- vuotiaana olisi auttanut, jotta olisin saanut näköiseni elämän. Perusluonteeni ei ole toksinen. En vain ole voinut koskaan kehittää kauuniimpaa, iloisempaa puolta itsessäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

 

Tässä just esimerkki katkeran itsekeske

MINÄMINÄMINÄ... Kukaan ei ymmärrä MINUA, mitä MINÄ olen kokenut ja mitä MINÄ koen..

Helppoahan muilla on MINUUN verrattuna!!!

Minä tiedän kaiken miten ehjiä muut ovat ja mitä he käyvät läpi eikä se ole MITÄÄN verrattuna omaan elämääni 

Tämä on hyvä keskustelu!

Kärsin itse myös sietämättömästä ärsyyntyneisyydestä ja aggressiivisuudesta (sanallisesti ja pään sisällä) mitä en pysty hillitsemään. Etenkin jos stressiä on liikaa, nukkunut liian vähän tms. Muutoin kykenen itseni hillitsemään ja tämä "piirteeni" tai "luonteeni" ei tunnu olevan hyppysissäni, edes töissä kun on jokin osa alue vturallaan. Onnekseni työpaikkani on armollinen ja olen ollut niin pitkään, ettei sanomista ole koskaan tullut. Ehkä olisi pitänyt. Maineellisesti olen hyvä työntekijä asiakkaiden ja työntekijöiden keskuudessa ja kehuja saan.

Yleisesti olen hyvin pidetty, karismaattisena ja empaattisena ajateltu. Kilttikin sekä herkkä. Näitä tosiaan olen, mutta itse tiedän olevani hyvin uhmakas, ärsyyntyvä, toksinen ja sanoissani osaan osua sinne minne kenenkään ei pitäisi. Enimmäkseen kohdistuneet parisuhteissani ja olen saanut siitä maksaa ansaitusti kovan hinnan menettämällä ne. Terapiasta olen hakenut apua, vaikeaa se silti on.

Tiedostan hyvin ongelmani, osaan pyytää anteeksi ja kadun aidosti. Tämäkin johtanut oravan pyörään, että koen olevani ihmisenä kelvoton ja arvoton. Vaikka olen asian suhteen tehnyt hirveästi töitä, tuntuu, etten pahimpia piirteitäni saa korjattua mitenkään. Sukuni on hyvin negatiivinen ja isä taas ollut varmaan herkkohermoisin ihminen mitä tiedän, sisaruksilla sama vika, vaikka isän tai sisarusten kanssa ei juuri olla koskaan oltu tekemisissä enkä sikälli tunne heitä ihmisinä. Näistä piirteistä kuitenkin tunnistan geeniperintöni, toki heillä se on potenssiin 100 itseeni verrattuna. Yllättäen hyvin yksinäisiä, manipuloivia ja toksisia ihmisiä, mitä en halua olla enkä itsekään tahdo heidän kanssaa olla tekemisissä, ellei ole aivan pakko. 

Suosittelen muös kirjoja asian tiimoilta ja pitämään päiväkirjaa tunteista. Terveet elämäntavat, mukava harrastus ja aikaa pysähtyä. Olen harjoitellut myös sitä, että pyrin "ignooraamaan" ärsyttävät ajatukset samalla tavoin, kuin ohjelmien välissä pyörivät mainokset. "Taas mainos, hohhoijaa." Mainos meni, ohjelma jatkuu. Enkä mieti sitä enempää, vaikeaa, mutta on se helpommaksi käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

 

Tässä just esimerkki katkeran itsekeske

Minä en usko, että kukaan ihminen selviää tästä elämästä ilman yhtä ainuttakaan isompaa vastoinkäymistä. Ja itsekin olen hyvin suojattua elämää elänyt. Varmaan joku oma voisi ajatella minusta noin. Välillä tuntuu, että ajattelevatkin. Silti elämään on mahtunut vaikka mitä. Vaikka oma elämä on ollut suht simppeliä, olen joutunut useita läheisiä kannattelemaan monella tavalla, kokenut äärimmäistä stressiä vuosikausia... jne.  Moni tulee sanomaan "helppoahan sulla on.." Kokonaiskuvasta eivät tiedä mitään.

Ja sinä tunnet tuollaisia ihmisiä monikossa? Ehkä sinä et tiedä ihan kaikkea, tai suhtaudut vähätellen nyt ystäviesi kokemuksiin tai olet unohtanut jotain oleellista.

Tuntui hyvin tutulta. Olen itse vielä melko nuori ihminen. Silti monet asiat saavat ehkä tuntemaan sellaista epäreilua oloa. Minulla oli ikävä nuoruus. Olen ollut kiusattu ja yksinäinen. Koko nuoruus jäi vähän kuin välistä. En käynyt oikeastaan missään. Samoin olin ilman ystäviä. Totuin siihen, että minussa on aina jotain "vikaa". Nyt myöhemmin aikuisena koen monesti ärsyyntymistä eri tilanteissa. Nämä tilanteet liittyvät usein siihen miten tavallaan joku ihminen on saanut hyvää kohtelua ja olla oma itsensä. Olen kateellinen jollekin toiselle jonka tiedän olevan paljon ystäviä omaava ja sellainen joka on saanut ns kasvaa rauhassa  ja hänellä on pienellä paikkakunnalla paljon ystäviä ja hänestä puhutaan pelkkää hyvää. Tällaisiä ihmisiä täällä on paljon. Toisaalta en tietysti tiedä kaikkea, mutta lähtökohdat ovat nämä. Sitten jos esim se "suosikki tyyppi" osallistuu johonkin täällä niin se on muille kuin taivaanlahja tai tämä tyyppi on jossain työpaikassa niin muut puhuvat kuinka oli ihanaa kun juuri tämä ihminen tuli sinne yms.

Toivottavasti joku ymmärtää mitä tarkoitan. Eli jotkut ovat tottuneet siihen, että heitä vähän kuin katsotaan ylöspäin ja he saavat aina hyvää kohtelua. Tämä korostuu varsinkin nuorilla. Sitten olen minä joka on tottunut saamaan aina jotain ikävää ihmisiltä ja jolla ei ole mitään arvoa ollut heidän silmissään. Itselle on myös vaikeaa kaikki rahaan ja ruokaan liittyvä. Itsellä ihan rahat loppu ja ärsyttää esim se jos joku ylpeilee ostoksillaan tai heittää esim ruokaa pois. Se saa minut ärsyyntymään. Onhan näitä vastaavia juttuja paljon. En toivo muille pahaa, mutta koen surua jos vertaan elämääni ja siihen miten minua on kohdeltu. 

Vierailija kirjoitti:

Nr 33: olen samaa mieltä. Synnyin perheeseen, jossa oli useita lapsia. En ollut sievä ja olin myös luonteeltani vaikea. Tähänhän en voinut mitenkään vaikuttaa. Kuitenkin se on lyönyt leimansa koko elämääni. Vanhempani aiheuttivat minulle trauman alle kouluikäisenä rangaistaessaan minua. Se sai minut menettämään luottamukseni heihin.

Vanhempamme eivät olleet tietoisesti syrjiviä minua kohtaan, mutta huomasin sukulaisten asenteen ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ja koulussa, että minä jäin helposti huomiotta. Jo 17-vuotiaana ymmärsin, etten tulisi saamaan samanlaista hauskaa elämää kuin kauniimmat ja viehättävät sisarukseni, joilla oli ystäviä ja joita aina haluttiin mukaan kaikkialle. Ajattelin silloin ensimmäisen kerran haluanko elää.

Olen elännyt yksinäisen, surullisen elämän vaikka olen tehnyt parhaani. Sisaruksillani on mennyt hyvin, heidän elämänsä on ollut täyttä elämää minuun verrattuna (tietenkin vastoinkäy

Panen pääni pantiksi, että olit sievä ja täysin normaali lapsi. Sinun kertomuksesi kuulostaa juuri siltä millainen on adjektiivipitoinen kasvatus monilapsisessa perheessä. Yksi on sievä, toinen on hankala, kolmas hauska, neljäs älykäs. Lapseen kiinnitetään tarra-adjektiivi, jonka hän omaksuu omaksikuvakseen, ja jos se on kielteinen, hän omaksuu myöhemmin koulussa tai missä tahansa muualla häneen asennetut ominaisuustarrat, koska on oppinut ajattelemaan itsestään kielteisesti. Ei pienellä lapsella ole minkäänlaisia mahdollisuuksia arvioida kriittisesti hänen asennettuja tarralappuja. 

Tämä on äärimmäisen vahingollinen kasvatustapa, mutta hyvin yleinen eikä sitä välttämättä ole tehty pahassa tarkoituksessa siten, että joku lapsi olisi syntipukki. Pelkästään se, että lapsi tiivistetään muutamaan adjektiiviin on erittäin vahingollista. Se johtaa usein myös koulukiusaamiseen ja syrjimiseen, koska tarralaput ovat myös itseään toteuttava ennuste. Tällainen ihminen ajattelee, että minuus on kohtalo. Hän hyväksyy ja pitää normaalina sitä, että häntä syrjitään, koska hän on huonompi. Lisäksi siitä on tutkimusnäyttöä, että lapsi, jota on syrjitty myös tulkitsee saamaansa kohtelua muita negatiivisemmin eli hän näkee kielteistä palautetta aivan neutraalissakin kanssakäymisessä.

Sisaruskateus on myös vaikea asia kasvatuksessa. Kuinka kohdella lapsia niin, että heidän yksilöllisyyttään tuetaan asentamatta heihin kuitenkaan adjektiivilappua? Vaikkei syrjittäisi, niin muiden erilaiset taidot ja ominaisuudet, erityisesti sisarusten, voivat herättää lapsessa kateutta. Se ei mene purkamatta ohi, jolloin tuonkaltaiset tilanteet myöhemmin elämässä virittävät kateutta. Aikuisena joutuu ponnistelemaan sen eteen, että saavuttaisi kypsyyttä hyväksyä elämän epäreiluuden ja sen, ettei kaikki mene tasan, mutta siitä huolimatta oma elämä on arvokas ja ainutlaatuinen. Sinuakin on täällä vain yksi ainoa kappale.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voi muuttaa omaa suhtautumistaan aioihin. Olen ollut aika tunnettu työelämässä siitä, että olen varsin kohtelias ja diplomaattinen puheissani ja  jos jostain annoin negatiivista palautetta, niin se piti osata lukea sivulauseesta.

Silti kotona käyttäydyin miestäni kohtaan ilkeästi ja arvostelin hänen tekemisiään. Oli iso muutos omaankin elämään, kun aloin sen sijaan kehua häntä (ja hän onkin hyvä mies ja kun kehuu, niin paremmaksi vielä muuttuu),

Toksisen ihmisen tunnusmerkki just muuten on tuo,että negatiivinen pitää lukea sivulauseessa.Töissä joutuu olemaan munankuorilla,kun sen aistii niin selkeästi,että diplomaattisuus on näennäistä ja oikea asenne näkyy sivulauseissa.

Mä oon myös katkera ja elämään pettynyt ihminen,joka peittelee sitä töissä.

Jännästi samalla oon katkeran työkaverini piikittelyn kohde.Tämä työkaveri on monen lapsen väsynyt äiti,joka tuntuu olevan tosi katkera oman ajan vähyydestä ja siitä,että exänsä pääsee helpommalla.

Vakiopiikit,joita heittää mulle, liittyy pitkiin aamu-uniin viikonloppuina ja harrastus menoihin.Itselle taas tahaton lapsettomuus on iso katkeruuden aihe. Ehkä joskus päästän katkeruuteni suhteessa häneen valloilleen ja alan heittää vastapiikkejä .

Nro 53: lue numeron 54 kommentti ja sisäistä edes osa siitä. Kirjoitat minulle, että suhtaudun vähätellen ystävieni kokemuksiin, vaikka todellisuudessa sinä vähättelet paraikaa minun kokemuksiani.

On nimittäin itsestäänselvää, että kaikille voi tulla rankempia aikoja työelämän muutoksissa ja pitkät parisuhteet ovat myös aina haaste varsinkin jos pienet lapset siihen päälle. Mutta minun haavani liittyvät siihen kuinka olen saanut kokea aivan järkyttävää väheksyntää ja päin naamaa sanottua pilkkaa. Tämä väheksyntä väheni ja oikeastaan loppui iän myötä, mutta en ole vielä päässyt siihen pisteeseen jotta voisin suhtautua kaikkeen yhtä positiivisesti kuin ystäväni.

Ja tunnen monia muitakin ihmisiä joille se on sokea piste kuinka meille annetaan hyvin erilaiset pelimerkit suorittaa elämäämme. Luulevat vaan, että kaikki on asenteesta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

Pakko olla eri mieltä ehjien ihmisten tavasta toimia.Ehjät ihmiset ei keskeytä eikä pyyhi asioita maton alle.Noin tekevät rikkinäiset ihmiset,jotka pakenee tunteitaan.He eivät kestä avoimesti katkerien juttuja, koska kiistävät oman katkeruutensa ja esittävät, että hyvin menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jonkun verran päässyt katkerasta ja valittavasta puhetyylistä eroon, mutta en silti pääse samalle levelille lapsuudenystävien kanssa joilta puuttuu katkerat kokemukset kokonaan. He puhuvat edelleen elämästä täynnä iloa ja optimismia. Ja se on erottanut meitä paljon ja periaatteessa taas yksi syy katkeroitua lisää.

Mulle pahin painajainen olisi deittailla jotakuta ehjää ihmistä ja esittää hänelle olevani myöskin ehjä ihminen vailla syviä haavoja. Ehjät ihmiset hyvin usein keskeyttävät kaikki keskustelut missä pohditaan mitään vaikeampia asioita, pyyhkivät vaan maton alle ja jotenkin "aina" on parempi vaan fokusoitua kaikkiin mahtaviin juttuihin - missä ongelmana se kuinka jotkut asiat elämässä ovat sellaisia, että toisen onni on toisen epäonni.

 

Tässä just esimerkki katkeran itsekeske

Mä olen eri,mutta voin omasta puolestani vastata.Esität hirveästi oletuksia ihmisiä, joita kuvaat ehjiksi.Nämä ihmiset torjuu sut ja on eläneet helpomman elämän kuin sä.Näin siis kuvittelet.Oikeasti et tiedä hittojakaan siitä,mitä joku toinen on elämästään kärsinyt.