Mitä muistatte pappojenne sotakertomuksista?

Isän vanhin veli lähti alaikäisenä vapaaehtoisena sotaan hevosmieheksi. Näki siellä sellaisia asioita, että kuulemma ei toipunut koskaan entiselleen. Eikä puhunut niistä mitään ainakaan lasten kuullen.

Toinen ei sanonut koskaan sodasta mitään. Oli aika synkkä mies. Teki töitä kuin raivohullu.

Toinen tyytyi sanomaan, että sotimaan ei vallan pidä ruveta. Mutta koska se ei ole aina itsestä kiinni, niin hyvä aseistus, harjoittelu ja liittolaiset eivät yleensä ole haitaksi.

Melko lähtemättömän vaikutuksen teki, kun ukki näytti jotenkin vaikealta ja minä reippaana nassikkana kysyin, että mikä on?

Kättä kuulemma kutitti, kiusallisesti vielä sitä, joka oli jäänyt jonnekin Karjalaan.

Lauri-pappa oli sodassa joskus ilman ruokaa, kun ruokatoimituksia ei saatu perille. Raapivat lusikalla edellisen aterian ruuanloppuja jäisestä pakista. Opetus: ollaan kiitollisia, kun on ruokaa. Voi tulla meillekin päivä, ettei sitä ole.

Kummaltakaan isoisältä ei saanut koskaan kysellä sotajuttuja. Aina kun mentiin kyläilemään tästä muistutettiin. Toinen oli menettänyt silmän ja saanut sirpaleita kehon täyteen. Oli uinut joessa pakoon venäläisiä. Siinä oli moni suomalainen kaatunut. Toinen oli menettänyt jalan.

Toinen kuulemma öisin vielä vanhanakin näki painajaisia ja huusi kauhuissaan. Toinen pelkäsi, että venäläiset hakisivat. Mummot sitten aina silitteli ja rauhoitteli. 

Joku venäläinen sotavanki oli ollut peltotöissä. Kun sota oli päättynyt oli itkenyt vuolaasti ja lohduttomasti, kun häntä oltiin alettu palauttaa kohti Venäjää. Ilmeisesti siinä oli itkenyt moni suomalainenkin. 

Oon monesti miettinyt kuinka paljon Suomessa on teitä, peltoja ja rakennuksia, käsitöitä, yrityksiä ja keksintöjä, joita on rakennettu ja kehitetty sotatraumoja pakenemalla. Työhön on hukuttauduttu, kun tunteita ei ole ollut mahdollista kohdata. 

Sodassa ollut pappa kuoli jo ennen kuin synnyin, mutta mummo kyllä kertoi joskus sotajuttuja. Ainakin muistan kuinka hän kertoi yhden tutun lotan vangiksi jäämisestä. Ei tullut kyseltyä silloin tarpeeksi kun mummo olisi vielä muistanut. Toisen puolen isovanhemmat olivat sodan aikaan vielä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Pappa varoitti kun menet armeijaan niin panssarijoukot ovat itsemurha, valitsin muun.

Olen kuullut saman.

Kumpikaan vaarini ei koskaan puhunut sodista kuulteni. He olivat molemmat lapsia sodan aikaan, mutta sen verran isoja, että ymmärsivät kyllä, mitä tapahtuu.

Toisenkin kuoltua kuulin hänen kertoneen (muille), kuinka hän laski venäläisten pommikoneita, kun ne lensivät yli kohti Helsinkiä. Hän laski tietääkseen, moniko niistä oli ammuttu alas.

Isoisät eivät joutuneet rintamalle; syntyneet 1883 ja 1896. Oma isäni meni 17-vuotiaana vapaaehtoisena ilmavoimiin. Kotona ei koskaan puhuttu sodasta.

Semmoista kerrottiin että oli yleiseti suursuomi-hurmos päällä.

Teloitti punikkeja taloitusosaston päällikkönä.

Pappa oli sotainvaliidi, mutta ei koskaan puhunut sodasta sanallakaan.

Tiedän tarinat perääntymisvaiheesta mummoni kautta. Ne jutut ei ole kaunista tietää.

Mummoni kertoi hyvinkin yksityiskohtaisesti pommituksista ja työstään sotasairaaloissa. Pappa ei puhunut ikinä mitään. 

Olin aika pieni, mutta yksi asia on jäänyt mieleen jonka olen kuullut papan jutellessa jonkun toisen aikuisen kanssa. Eli että kaveri on lentänyt ihan vierestä kuusen oksille.

Tiesin myös papalla olleen jaloissa sirpaleita, joista tunsi kipua ajoittain. Siis kranaatin sirpaleiksi olen nämä ymmärtänyt myöhemmin.

Aikuisena olen myös tutkinut netistä paikkoja joissa hän on ollut ja onhan niissä käyty todella ankaria taisteluita.

Ei sanonut mitään. Veljensä sanoi että oli kamalaa ampua ryssiä ja hän välillä ampui päiden yli tahallaan, kun rivissä tuli venäläisiä. Kyllä se monta taisi tappaakin.