Kaverini ei ole huolissaan siitä, että hänen lapsensa on sulkeutunut
Hänellä on 12-vuotias poika, joka ei näe ketään kavereita, vaan viihtyy lähinnä omissa oloissaan tietokoneen äärellä. Vanhemmat eivät tunnu olevan tästä yhtään huolissaan, vaan pitävät tätä lähinnä vain lapsen luonteenpiirteenä. Oletteko samaa mieltä, että tuosta ei pitäisi olla yhtään huolissaan? Minä ainakin ajattelen, että tuollainen sosiaalinen sulkeutuminen jo lapsena aiheuttaa todennäköisesti selkeitä ongelmia aikuisena.
Kommentit (28)
Jotkut vanhemmat ovat tuollaisia vatipäitä. Heidän omakin elämänsä on siellä virtuaalimaailmassa ja pitävät sitä normaalina.
Kyllä muista "huolissaan" olijat on yksi pahimpia ihmistyyppejä. Leimaavat muita ja ovat tietävinään mikä on muille parasta.
Ja nyt kaikki hullut palsta a kat ulos haukkaamaan raitista ilmaa
Mä olin tuollainen lapsena. Tykkäsin olla kotona, kavereita oli yksittäisiä ja riitti, että heitä näki koulussa. En pelannut vaan luin paljon kirjoja ja puuhailin muuta kotona. Ehkä oleellisempaa onkin, että onko poika ollut aina tuon tyyppinen? Onko jotain psyykkistä oirehdintaa esim. masentuneisuutta, ahdistusta? Pärjääkö koulussa?
Vierailija kirjoitti:
Mä olin tuollainen lapsena. Tykkäsin olla kotona, kavereita oli yksittäisiä ja riitti, että heitä näki koulussa. En pelannut vaan luin paljon kirjoja ja puuhailin muuta kotona. Ehkä oleellisempaa onkin, että onko poika ollut aina tuon tyyppinen? Onko jotain psyykkistä oirehdintaa esim. masentuneisuutta, ahdistusta? Pärjääkö koulussa?
Ei meinaa pärjätä myöskään koulussa. On pitänyt välillä sijoittaa jonnekin erityiskouluun eri paikkakunnallekin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mä olin tuollainen lapsena. Tykkäsin olla kotona, kavereita oli yksittäisiä ja riitti, että heitä näki koulussa. En pelannut vaan luin paljon kirjoja ja puuhailin muuta kotona. Ehkä oleellisempaa onkin, että onko poika ollut aina tuon tyyppinen? Onko jotain psyykkistä oirehdintaa esim. masentuneisuutta, ahdistusta? Pärjääkö koulussa?
Tunnistan myös itseni tuosta kuvauksesta. Olin jo lapsena introvertti enkä sietänyt ylimääräisiä ihmiskontakteja, koulussa ja harrastuksissa oli pakko olla muiden kanssa tekemisissä, mutta vapaa-ajalla halusin olla omissa oloissani.
Ihan työssäkäyvä korkeakoulutettu "normaali" aikuinen minusta tulinä. En vana edelleenkään viihdy ihmisten seurassa yhtään enempää kuin mitä on pakko.
Onko lapsi tyytyväinen ja muuten terve? Onko yksinolo oma valinta, josta lapsi pitää? Onko sosiaaliset taidot kunnossa? Kaikki eivät ole sosiaalisia luonteeltaan.
Meillä myös tuollainen omissa maailmoissaan poika. Vuosia olen kantanut huolta pärjäämisestä tässä maailmassa, eikä huolen kanto varmaan koskaan helpota... mutta...
Lasta ei voi pakottaa olemaan kenenkään kaveri, se meidän vanhempina pitää muistaa.
Niin, mitä heidän nyt pitäisi tehdä että sinulle tulisi kivempi olo?
Mitä lapsi siellä tietokoneella tekee? Väkertääkö yksin vai tapaako kavereita esim. peleissä? Enhän minäkään ole nyt yksin, vaan palstailen ja sosialisoin täällä av:lla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin tuollainen lapsena. Tykkäsin olla kotona, kavereita oli yksittäisiä ja riitti, että heitä näki koulussa. En pelannut vaan luin paljon kirjoja ja puuhailin muuta kotona. Ehkä oleellisempaa onkin, että onko poika ollut aina tuon tyyppinen? Onko jotain psyykkistä oirehdintaa esim. masentuneisuutta, ahdistusta? Pärjääkö koulussa?
Ei meinaa pärjätä myöskään koulussa. On pitänyt välillä sijoittaa jonnekin erityiskouluun eri paikkakunnallekin.
Ap
Okei, eli hän on neuroepätyypillinen ja on avun piirissä.
Miten sinun omassa elämässä menee?
Joskus ekstrovertit eivät ymmärrä millainen yksinään oleminen on normaalia. Jotkut kaipaavat rauhaa ja yksinään puuhailua. Jos koulussa on kavereita ja poika on tyytyväinen niin en olisi huolissani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin tuollainen lapsena. Tykkäsin olla kotona, kavereita oli yksittäisiä ja riitti, että heitä näki koulussa. En pelannut vaan luin paljon kirjoja ja puuhailin muuta kotona. Ehkä oleellisempaa onkin, että onko poika ollut aina tuon tyyppinen? Onko jotain psyykkistä oirehdintaa esim. masentuneisuutta, ahdistusta? Pärjääkö koulussa?
Tunnistan myös itseni tuosta kuvauksesta. Olin jo lapsena introvertti enkä sietänyt ylimääräisiä ihmiskontakteja, koulussa ja harrastuksissa oli pakko olla muiden kanssa tekemisissä, mutta vapaa-ajalla halusin olla omissa oloissani.
Ihan työssäkäyvä korkeakoulutettu "normaali" aikuinen minusta tulinä. En vana edelleenkään viihdy ihmisten seurassa yhtään enempää kuin mitä on pakko.
Samoin. Olen itseasiassa aikuisena löytänyt itsestäni sosiaalisuudesta nauttivankin puolen, mutta sosiaalisten kontaktien tarve on edelleen mulla vähäinen. Oma perhe, yksi ystävä ja sisarukseni riittävät.
Valitettavasti sosiaalisia taitoja oppii vain sosiaalisessa kanssakäymisessä. Lapsen maailmassa on ihmisiä ja pöhinää, vaikka ei kavereita olisikaan. Kun samasta lapsesta tulee yksin asuva aikuinen, hän on todella todella yksin. Jostain syystä yksinäisyys alkaa silloin haittamaan ja sitten itketään, kun ei ole ketään.
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti sosiaalisia taitoja oppii vain sosiaalisessa kanssakäymisessä. Lapsen maailmassa on ihmisiä ja pöhinää, vaikka ei kavereita olisikaan. Kun samasta lapsesta tulee yksin asuva aikuinen, hän on todella todella yksin. Jostain syystä yksinäisyys alkaa silloin haittamaan ja sitten itketään, kun ei ole ketään.
Niin, esim syrjäytyneitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei kaikkien ihmisten elämä ns etene.
Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sitä, että on oikeasti sellaisia ihmisiä jotka viihtyy itsekseen pitkiäkin aikoja eikä kaipaa muiden seuraa. Yksinolosta voikin nauttia, jos sen on itse valinnut.
Olin tuollainen lapsena. Kavereita oli lähinnä koulussa, vapaalla en jaksanut kuin suht harvoin, sillä koulussakäynti vei sosiaalisen akun loppuun.
Luin kirjoja, pelasin, lenkkeilin, vietin aikaa perheen kanssa, tykkäsin leipoa yms. Olen ihan normaali, koulutettu, työssäkäyvä, perheellinen aikuinen. Minulla on ystäviä, mutta näen heitä suht. harvoin. Sosiaalisia kontakteja on riittävästi kotona, lähisuvussa ja hyvänpäiväntuttuja harrastuspiireissä.
Minulla on estynyt persoonallisuus eli persoonallisuushäiriö, joka saa ihmisen välttelemään sosiaalisia tilanteita. Olen käynyt terapiassa, mutta ei se minusta uutta ihmistä tee vaan lievittää haittaa aiheuttavia piirteitä. Aloituksesta ei nyt oikein selviä mitä aloittaja odottaa tuon kaverin vanhemmilta?
Jatkuvaa tykittämistä, että koetapa poika nyt reipastua ja hankkia kavereita? Bufff, ongelma vain katoaa pois? Homma hoidettu, aika heittää high five? Voisiko naivimpaa suhtautumista enää mitenkään olla?
Voin hyvin kuvitella, että noista ihmisistä tulee esim työelämässä juuri niitä, jotka ei sitten kommunikoi kenenkään kanssa mitään. Sitten kun muutkaan eivät jaksa huomioida tätä "etäistä jääkalikkaa", niin hän tuntee itsensä työpaikkakiusatuksi.
Kyllä tuosta olisi pitänyt huolestua jo vuosia sitten,