Olen ahdistunut ja uupunut. Voisiko joku jutella kanssani hetken?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valvottavat lapset on haastava tilanne. Sumentaa kenen tahansa ajattelun.

Koeta tavalla tai toisella saada nukuttua riittävästi!

Laske rimaa jostakin sellaisesta kohtaa, josta voit?

Kiitos. Voisimme varmaan miehen kanssa miettiä nukkumisjärjestelyt uusiksi. T. ap

Jatkan tähän vielä, että se riman laskeminen on erityisen hankalaa. Olen esim. töissä yrittänyt laskea jossain asiassa rimaa ja sitten yhtäkkiä säikähtänyt ja ahdistunut, jos kaikki ei olekaan mennyt suunnitelmien mukaan. Seuraavalla kerralla olen yrittänyt olla entistäkin tarkempi jne. T. ap

Tunnistin itseni tekstistäsi vaikka elämäntilanteeni onkin täysin eri eikä huolehdittavana ole itseni lisäksi ketään. Kenties juurikin tuon jatkuvan varuillaan olon ja sellaisen aina pahimman mahdollisen odottamisen takia sitä ei oikein ole uskaltanut elää etenkään nuoruuden jälkeen. Silloin tuli kaikesta kunnollisuudesta/tunnollisuudesta huolimatta tehtyä todella hölmöjä/hyväuskoisia päätöksiä etenkin ihmissuhteissa joista sitten sai maksaa monella eri tavalla.

Ylivalppaus on hyvä sana kuvaamaan omaakin normaalitilaa.

Joskus minua auttaa se, että kelaan sen "worst case scenarion" alusta loppuun ja muistelen muita tilanteita, joista olen kaikesta huolimatta selvinnyt. Usein tajuan, että jos pahin tapahtuisi, siitäkin selvittäisiin.

Toisaalta joskus haastan itseäni ja pistän itseni miettimään, kuinka todennäköistä on, että juuri pahin mahdollinen toteutuisi tällä kertaa. Samalla muistelen niitä kertoja, kun pelkoni olivat täysin turhia - niinhän se yleensä on. Päiväkirja on osoittautunut hyödylliseksi - toisaalta minun on helpompi päästää irti asioiden pyörittelystä päässäni, kun saan ne paperille, ja toisaalta on tosi helpottavaa jälkikäteen lukea päiväkirjaa ja tajuta, miten turhia ne pelot olivat.

Lisäksi huomaan, että minulle on tosi tärkeää liikkua säännöllisesti luonnossa, se rauhoittaa sekä mieltä että kehoa ja jotenkin hiljentää sitä ajatuskelaa. Kannattaa yrittää löytää joku toiminta, jolla on rauhoittava vaikutus, ja varata sitten sille säännöllisesti aikaa, jos mitenkään mahdollista.

Metsässä kävely, rauhallinen hengitys, pysähtyminen tähän hetkeen?

Joku kiva harrastus, jossa saa ajatukset pois itsestään, vaikka jooga, käsityökerho tai kuorolaulu?

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän luultavasti mitä tarkoitat, kärsin varmaan itsekin tuollaisesta kuvaamastasi ylivalppaudesta. Ajattelen aina automaattisesti kaikki kamaluudet, mitä on voinut tapahtua, jos vaikka lapsi/nuori ei vastaa puhelimeen tai on vähän pidempään ulkona kuin on sovittu. Tämä on hyvin kuormittavaa pidemmän päälle.

Voimia sinulle! Yritetään ajatella, että kaikki kääntyy hyvin, vaika se on helpommin sanottu kuin tehty. Mauno Koiviston sanoin:  "Jos emme varmuudella tiedä, miten tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Itselleni ei tuollainen "löysin rantein" ottaminen onnistu, koska omakohtaista kokemusta on yllin kyllin siitä että kun menee uskomaan/luottamaan/olettamaan että kaikki on hyvin ja menee hyvin niin silloin kaikki menee pieleen. Toki menee usein silloinkin kun on "kontrolli" päällä, mutta sen pieleen menemisen näkee jo kaukaa eikä se tule samalla tavalla yllärinä ja puskista mitä silloin kun on luottanut, että kaikki on hyvin ja menee hyvin.

Toisaalta myös se, että varautuu / on varautunut asian menevän pieleen antaa myös tietynlaista mielenrauhaa vaikka ei se tietenkään mitenkään rentouttavaa ole olla varuillaan. Silti se, ettei ole varautunut ja valppaana on stressaavampaa, koska tietää että millä hetkellä hyvänsä voidaan matto nykäistä jalkojen alta ja seinät kaatua niskaan eikä sitten olekaan backup-plania.

Onko sinulla oma harrastus?

Tunnistan monta asiaa kirjoituksestasi. Olen sinua ehkä kymmenen vuotta vanhempi joten lapsetkin ovat nyt isoja.

Jos voisin sanoa jotakin itselleni kymmenen vuoden taakse, kehottaisin ottamaan aikaa itselleni ja omille harrastuksille, niin vaikealta kuin se perheen ja työnantajan odotuksiin vastaamisen paineissa tuntuikin. 

Itselleni liikunta on tuonut valtavasti mielenrauhaa. Erityisesti uinti, joka muun hyvän lisäksi pakottaa olemaan parisen tuntia täysin tavoittamattomissa, eli en ole puheluiden tai viestien päässä hetkeen. 

Ehkei julkisilla palstoilla kannata ihan kaikesta avautua ;)

Tuo luonnossa liikkuminen (hiljaisuus, rauha) on minullekin parasta lääkettä, mutta se on harmi ettei siihen ole normaalissa arjessa käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta. Tuntuu oikeastaan, että tämä koko ajan vaan enemmän 24/7 yhteiskunnaksi muuttuminen ja se, ettei enää lähiötkään öisin nuku vain nostaa tätä omaa valppautta. Enää ei edes kotonaan ole sellaista mahdollisuutta kotirauhaan mitä aiemmin vaan nykyisin kuuluu huutoa ja meteliä jopa öisin. 

Elinympäristöstä on tullut levoton ja minusta kanssaihmisistä huokuu sellainen yleinen ärtymys ja aggressiivisuus muita ja kaikkea kohtaan. Sitä tavallaan vaan odottaa/varautuu milloin jollakin napsahtaa ihan täysin ja ei kai se Vaasassa vissiin ihan kauhean kaukana enää ollutkaan että olisi tapahtunut pahoja.

En tiedä haluatko tätä kuulla, mutta: Jeesus antaa tulevaisuuden ja toivon <3 Ei ole mitään pelättävää, Hänellä on lopullinen sana.

Tsemppiä <3

Oletko soittanut vapaaehtoisille:

https://mieli.fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin/

Soitan sinne kun saan paniikkikohtauksia.

Tunnut järkevältä ja empaattiselta ihmiseltä, ap. On mukavaa, kun kiität sinulle vastanneita. Sitä täällä harvoin näkee. Kaikkea hyvää sinulle.

Sinun ongelmasi on juuri se, että et usko jumalaan! 

Itselläni samankaltainen tilanne ja olen tullut siihen tulokseen, että minua hallitsevat pelko ja häpeä. Uuvuin 10v sitten ja nyt tänä vuonna uuvuin uudestaan. Opettelen meditoimaan ja ymmärtämään, että on asioita joille en voi mitään ja nekin kuuluvat elämään. Omat lapset ovat melkein täysi-ikäisiä nyt, mutta harmittaa missä sumussa ja ahdistuksessa nämä vuodet ovat menneet. Nyt kun olen hiukan osannut hellittää, esim. rytmihäiriöt ovat kadonneet. Mutta heti kun selviytymismoodi menee päälle, rytmihäiriöt palaavat.

Kun ahdistaa kuuntelen rauhallista musiikkia, kävelen luonnossa esim. metsässä tai rannalla ja lopuksi kevyt jumppa. Auttaa kummasti ja tasoittaa tunteita. Etukäteen pelkääminen on turhaa enrgianhukkaa - yritä opetella sellaisesta pois. Kannattaa keskityä siihen mikä on elämässäsi hyvää ja puoliso, lapset. Sinulla on ilmeisesti on työpaikka - aika monella ei ole - toimeentulovaikeudet koskettavat aivan muita ihmisiä. Kannattaa keskittyä siihen hyvään mitä sinulla on. 

Kurja juttu ap, että olet kokenut noin raskaita ja järkyttäviä asioita, ja niistä on jäänyt tuollainen tila päälle. Olen pahoillani puolestasi.

Toivotan paljon tsemppiä, iloa ja valoa elämääsi 🌻💛

Itselle on myös usko tärkeä. Kun luottaa, että elämä on Jumalan käsissä, ja pitää yhteyttä häneen rukoillen ja Sanaa lukien, niin ei ole huolta huomisesta.

Mielentalo.fi sivustolta löytyy myös kaikenlaista hyvää tietoa erilaisista mielenalueen ongelmista, ja myös itsehoito-ohjelmia.

Muistan sinua rukouksissa. Jaksamista kaikille sitä tarvitseville! 🕊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen perusteella voisit saada paljon hyötyä kognitiivisesta psykoterapiasta. 

Olen saanutkin, vuosia sitten. Tuntuu vain, että sekään ei ole ollut riittävästi. Edelleen yritän saavuttaa turvallisuuden tunnetta pyrkimällä täydellisyyteen ja sitten uuvun. T. ap

Lue Jäljet kehossa -niminen kirja, kirjoittanut Bessel van der Kolk. Prisman verkkokaupassa jotain 14,90. Siinä kerrotaan, miten hermosto toimii ja mitä itse voi tehdä. Paljon tapausesimerkkejä erilaisista traumataustoista. Kirja ei ole lattea keep smiling -self help-teos, vaan yhteenveto siitä, mitä tähän mennessä hermoston ja aivojen toiminnasta tiedetään.

Monia ahdistaa tänä päivänä. Minäkin painin ahdistuksen kanssa. Molemmat vanhempani kuolivat 3 vuoden sisään, oli burnout ja minut irtisanottiin. Nyt alan olemaan ok. Olen huomannut, että voimavaroja on tullut lisää. Lähdin uudelleen kouluttautumaan. Jostain kummasta voimavaroja tulee. Ei kannata heittää kirvestä kaivoon. Pahimpina hetkinä tunsin kauhua, etten selviä. Toki  nykyäänkin tulee huonoja päiviä, mutta kun ei anna heti periksi, niin selviää. 

Vierailija kirjoitti:

Kristillinen usko, Jeesus on vastaus, hän antaa taakan, jota jaksat kantaa ja jonka alle et näänny ja ottaa pelon pois, jos vain tahdot. Raamatusta löydät vapauden ja tarkoituksen. Lue Psalmien kirja.

Mielisairaalat on täynnä lestadiolaisia ja muita ns. uskovaisia. 

Olet  hyvä  ihminen. Kaikki on  hyvin  nyt, opettele  rauhoittaan  ajatukset.