Miten kauan vakava/vaikea masennuksesi kesti?

Vierailija kirjoitti:

Minulla auttoi ssri-lääke todella nopeasti. Pari kuukautta ja masennus- ja ahdistuspisteitä ei enää ollut. Vuoden ajan käytin lääkettä. 

Tosi hyvin sulle kävi! Minulle ei löydetä edes sopivia lääkkeitä.

Ap 

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi ensimmäistä kertaa masennuksesta kärsivä. Itse pystyn kyllä hoitamaan työni ihan suht kunnialla, kotikin tulee hoidettua kun ei pidä rimaa liian korkealla ja jonkun verran jaksan lenkkeilläkin. Itselläni masennus ilmenee niin, että itkettää monta kertaa päivässä ja en meinaa pystyä enää hymyilemään. Välttelen sosiaalisia tilanteita, vaikka masennukseni johtuu suurelta osin yksinäisyydestä, mutta kun ei vaan saa väännettyä naamalla edes neutraalia ilmettä, vaan suunpielet on koko ajan väkisin alaspäin. Mikään ei tuo enää iloa enkä nauti elämästä enää yhtään.  Lisäksi huomaan ajattelevani kuolemaa aika pelottavan usein ja välillä toivon jopa sairastuvani vakavasti, ,jotta pääsisi täältä "kunniakkaasti" pois.  Tähän asti olen väkisin sammuttanut nämä ajatukset, mutta kertoo varmasti tilastani karua kieltään. 

Kiitos vastauksestasi ja tsemppiä! Minulla on samanlaista kuoleman ajattelua ja vakavasti sairastumisen toivetta. Minä en ole työelämässä ja päivät on yhtä kärsimystä. Minä en pysty edes itkemään, vaikka haluaisin. Itkeminen voisi helpottaa. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja olet mielestäsi vaikeasti masentunut?

Tohdin kyseenalaistaa "diagnoosisi" vaikka tokihan sitä korkean tason toiminnallista kun masennusta on.

Itselläni se vain ilmenee siten, että olen jo vuosikausien ajan vaikeasta masennuksestani (ei virallista diagnoosia, mutta BDI 36) huolimatta "jaksanut" hoitaa arkityöni, vaikka sitten itkun ja ahdistuksen kautta, joka on vieläpä totaalisosiaalista eikä helppoa. MUTTA mitään muuta en sitten jaksakaan, eikä oikein kiinnostakaan enää. Viikonloputkin makaan kotona paitsi jos kaupassa tulee käytyä.

Ei puhettakaan, että saisin riivittyä itseni mihinkään salille tai edes lenkille.

Miksi syyllistät aloittajaa? Voihan olla, ettei ns.pohjakosketus ole vielä tullut ja yritetään sinnitellä ennen romahdusta. Itselleni kävi näin että ennen täys stoppia hukutin itseni töihin ja muihin menoihin kun päänsä kanssa ei olisi pärjännyt kotona eikä lepo tullut kyseeseenkään ja vuosilomat oli yhtä helvettiä kun oli PAKKO olla pois töistä. Ihminenhän sinnittelee liki poikkeuksetta päätyyn asti kunnes kroppa lopulta tekee stopin vaikka pää ja mieli pakottaisi vielä liikkeelle ja toimimaan. Eikä kaikki masentuneet oireile samaan tahtiin tai samalla tavalla. Mulla vakava masennus kesti kaikkinensa 11 vuotta, johon kuului myös psyk.osastohoitoja. Nyt ollut takaisin työelämässä jo 7 vuotta ilman "notkahduksia" vaikka elämässä on ollutkin haasteita: vanhempien kuolemat, kuolinpesien hoito, oma kroonistunut sairastuminen ja ero. 

Tie toipumiseen on pitkä, iso merkitys myös sillä missä vaiheessa on tarpeeksi vastaanottavainen terapiaan jne. Voimia matkaasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja olet mielestäsi vaikeasti masentunut?

Tohdin kyseenalaistaa "diagnoosisi" vaikka tokihan sitä korkean tason toiminnallista kun masennusta on.

Itselläni se vain ilmenee siten, että olen jo vuosikausien ajan vaikeasta masennuksestani (ei virallista diagnoosia, mutta BDI 36) huolimatta "jaksanut" hoitaa arkityöni, vaikka sitten itkun ja ahdistuksen kautta, joka on vieläpä totaalisosiaalista eikä helppoa. MUTTA mitään muuta en sitten jaksakaan, eikä oikein kiinnostakaan enää. Viikonloputkin makaan kotona paitsi jos kaupassa tulee käytyä.

Ei puhettakaan, että saisin riivittyä itseni mihinkään salille tai edes lenkille.

Miksi syyllistät aloittajaa? Voihan olla, ettei ns.pohjakosketus ole vielä tullut ja yritetään sinnitellä ennen romahdusta. Itselleni kävi näin että ennen täys stoppia hukutin itseni töihin ja muihin menoihin kun päänsä kanssa ei oli

Kiitos tosi paljon tästä ja vastauksestasi. Minäkin ihmettelin tuota masennukseni kyseenalaistamista ja tuli vähän kurja fiiliskin siitä. 

Hyvä kuulla, että vielä 11 vuoden jälkeenkin voi toipua noin, että voi olla töissä ja kestää ja läpielää vastoinkäymisiäkin. Tällaisesta tulee itsellekin vähän toivoa. Tsemppiä sinulle! 

Ap

Vielä muita? 

En usko toipuvani koskaan. Diagnoosin sain 19-vuotiaana, siitä on nyt 20 vuotta. Olen pystynyt juuri ja juuri olemaan kotiäitinä, masennus aaltoillut keskivaikeasta vaikeaan. Ikä on tuonut siinä mielessä kypsyyttä, etten tee itselleni enää mitään, ymmärrän että on pakko jaksaa lasten takia. Toivottomuus on kuitenkin se vallitseva olotila, en jaksa liikkua, syön vain ja yritän sinnitellä. Terveyteni olen tuhonnut ylipainolla, hampaat rikki ym. Työelämään en oikein kykene, nyt suoritan tutkintoa jonka tavoiteaika on 5 vuotta, mulla mennyt jo 10, en varmaan saa enää lisäaikaa eli tulevaisuus on avoin. Se tuottaa taas lisää ahdistusta. Masennuksen lisäksi mulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö sekä komplisoitunut PTSD erittäin traumaattisen lapsuuden takia. Niitä tramoja ei näköjään vaan pystytä hoitamaan, takaumia tulee edelleen viikottain.

Kahdeksan vuotta nyt mennyt. Välillä näkyi hieman valoa tunnelin päässä, sitten tuli korona ja se siitä.

Reilut puolisen vuotta on itsellä psykoottiset masennukset kestäneet kerrallaan. Kyllä se siitä ohi menee kun vaan jaksaa odottaa. Mulla on 2suuntanen. 

Toiset toipuu masennuksesta kokonaan ja lopullisesti, toisilla se uusiutuu herkästi ja toisilla toipumisen sijaan on realistista saada se masennus vaikeasta edes vähän lievemmäksi mutta se kulkee mukana läpi elämän. Silloin on itsellekin armollisempaa ja lempeämpää miettiä miten saada elämästä itselle mahdollisimman hyvä, siitä masennuksesta huolimatta ja sen kanssa.

Tarinoita on yhtä paljon kuin ihmisiä kun se aina riippuu siitä mistä se masennus on alunperin tullut. Esim traumaattinen lapsuus aiheuttaa usein muutakin kuin masennusta (ptsd, disso, ocd jne) jolloin pelkän masennuksen hoitaminen ei auta mitään (terveydenhuolto tunnistaa tosi huonosti trauma potilaita). Joku masentuu kroonisesta fyysisestä sairaudesta ja masennus helpottuisi kun fyysiseen sairauteen saisi hyvää hoitoa/olon tasaantumaan. Joku masentuu erosta tai potkuista jolloin kriisin käsittely kestää aikansa mutta toipuminen voi olla suht nopeaa (puoli vuotta, vuosi).

Lääkkeet ei myös ole välttämättä kaikille hyvä hoito. Toiset ne pelastaa mutta osalla ne aiheuttaa liikaa sivuoireita ja turruttaa liikaa tunteita jolloin niiden käsittely/läpikäyminen on mahdotonta eikä ihminen pääse eteenpäin kun olo on jatkuvasti kuin zombilla.

Ehkä tärkeintä olisikin siis aina se että saisi juuri omaan tilanteeseen sopivaa apua mutta valitettavasti sitä ei aina osata tarjota, sitä pitää itse etsiä ja vaatia tai sitä ei ole saatavilla.

Toivon valtavasti tsemppiä kaikille <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko toipuvani koskaan. Diagnoosin sain 19-vuotiaana, siitä on nyt 20 vuotta. Olen pystynyt juuri ja juuri olemaan kotiäitinä, masennus aaltoillut keskivaikeasta vaikeaan. Ikä on tuonut siinä mielessä kypsyyttä, etten tee itselleni enää mitään, ymmärrän että on pakko jaksaa lasten takia. Toivottomuus on kuitenkin se vallitseva olotila, en jaksa liikkua, syön vain ja yritän sinnitellä. Terveyteni olen tuhonnut ylipainolla, hampaat rikki ym. Työelämään en oikein kykene, nyt suoritan tutkintoa jonka tavoiteaika on 5 vuotta, mulla mennyt jo 10, en varmaan saa enää lisäaikaa eli tulevaisuus on avoin. Se tuottaa taas lisää ahdistusta. Masennuksen lisäksi mulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö sekä komplisoitunut PTSD erittäin traumaattisen lapsuuden takia. Niitä tramoja ei näköjään vaan pystytä hoitamaan, takaumia tulee edelleen viikottain.

Nytvittuoikee

En halua eutanasiaa. Onneksi se ei ole pakollinen.

Mulla kesti kaksi vuotta eikä ikinä uusiutunut. Mulla taisi pisteet olla siinä vaikean alimpia pistemääriä.

Sain koko tuon kaksi vuotta keskusteluapua kerran viikossa, lääkityksen, ja lopetin päätoimiset opinnot vuodeksi kesken. Nukuin kokoajan. Lopetin päihteet kokonaan, söin väkisin jotakin, en oikeastaan jaksanut liikkua.

Tuon jälkeen mulla oli monta vuotta lievän masennuksen pisteet, mutta olo oli käytännössä normaali.

Tsemppiä sinulle kovasti, tuo vaikea masennus on todella kova paikka. Haluan silti uskoa, että pääset siitä vielä yli eikä se uusiudu :)

Mulla masennus linkittyi traumataustaan ja pääsinkin sitten traumaterapiaan kun tuo masennus oli jo mennyt ohi.

Olin kuusi vuotta kuntoutustuella. Välissä parempi jakso tai pari.

Olen nyt rampannut lääkäreillä, psykologeilla ja psykiatreilla 3 vuotta. Ei ole keskivaikea masennus poistunut. Käyn myös salilla ja hiihtämässä sekä pyöräilen. Jos en liiku niin pää menee nopeasti ihan tukkoon.

Ongelmana on se ettei 24 tuntia riitä päivässä mitenkään. Olin kuntoutustuella ja tein lyhennettyä päivää niin ehdin jotenkuten käydä töissä ja liikkumassa. Loppuaika meni palautumiseen. Kun kuntoutustuki loppui niin paketti hajosi. Väsyin niin että tuli aistiharhoja. Nyt olen sairauslomalla.

 

Jännä homma että tavallaan pitää antaa itselleen lupa lusmuilla ja vieroksua työtä. Ainakin minulla lähtee mopedi niin helposti käpälistä ettei pysty yöllä nukkumaan. Sitten sitä taas mennään niin että rytisee.

Eka jakso kesti 4 vuotta. Välissä oli muutamia parempia vuosia. Tämä toinen jakso on kestänyt nyt 5 vuotta. BDI 50, kaksi viikkoa sitten tehty testi taas.

Joo kauheat masikset ja ties mitkä psykoosit teillä on päällä koko ajan mutta siinä pöytäkoneella jaksetaan kyllä roikkua ja kirjoitella valtavan pitkät lässytykset palstalle. 

 

HUOH!!!!

"Noin sekopäältä ei enää kysytä haluatko eutanasiaa vai ei!"

Aivan törkeät nämä kommenttisi. Häivy ketjusta! 

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt rampannut lääkäreillä, psykologeilla ja psykiatreilla 3 vuotta. Ei ole keskivaikea masennus poistunut. Käyn myös salilla ja hiihtämässä sekä pyöräilen. Jos en liiku niin pää menee nopeasti ihan tukkoon.

Ongelmana on se ettei 24 tuntia riitä päivässä mitenkään. Olin kuntoutustuella ja tein lyhennettyä päivää niin ehdin jotenkuten käydä töissä ja liikkumassa. Loppuaika meni palautumiseen. Kun kuntoutustuki loppui niin paketti hajosi. Väsyin niin että tuli aistiharhoja. Nyt olen sairauslomalla.

 

Jännä homma että tavallaan pitää antaa itselleen lupa lusmuilla ja vieroksua työtä. Ainakin minulla lähtee mopedi niin helposti käpälistä ettei pysty yöllä nukkumaan. Sitten sitä taas mennään niin että rytisee.

Alapeukuttajille sellaiset terveiset että vetäkääpä tunkkiin. Minun pitää olla niin itsekäs että tulen kuntoon. Ihan sama minulle miten te koette asian. Kesti liian kauan yrittää vaan pärjätä. Ei onnistunut, En pärjännyt. Nyt minun terveys on sijalla 1. Muut asiat ovat muilla sijoilla.

Sama.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin traumaattinen lapsuus = en saanut koiraa vaikka manguin ja teininä minua tytöteltiin kaupan kassalla 😩😫

Häivy ketjusta psykopaat ti trol li. 

On tässä ja reilu seitsemän vuotta mennyt.

Minkälainen ihminen tulee trollaamaan masennuksesta kärsivien ketjuun? Koulukiusaaja taustaa? Katsopa peiliin.