Ärsyttääkö teitä kaverit jotka ei osaa arvostaa sitä mitä heillä on elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Kun itselleni tuli haasteita terveyden vuoksi ja lähes päivittäisiä kipuja ja juuri sitä ennen olin toipumassa siitä, että mies lähti toisen naisen matkaan 30 yhteisen vuoden jälkeen ...... Elämäni muuttui eron ja kipujen takia lopullisesti.

Joskus "ärsyttää" että ystäväni ei arvosta omaa pitkää parisuhdetta, heidän varallisuutta ja terveyttä.

Toisaalta ymmärrän, ihminen muuttuu kun elämässä sattuu isoja asioita.

Tai sitten heillä ei ole kaikki niin täydellisesti kuin luulet.

Yhdellä kaverilla on vähän ärsyttävä tapa verrata minuun itseään asioissa, jotka minulla on hyvin. Tekee sen jotenkin niin, että saa mun elämän kuulostamaan pelkältä auringonpaisteelta. Toki olen kiitollinen, mutta samalla hän vähättelee sitä hyvää, mikä hänellä on ja jättää huomiotta sen, mikä mun elämässä on tai on ollut raskasta. 

Ei, koska en voi tietää mitä on taustalla ja ei ole minulta pois jos jollain on vaikeaa ja siksi valittaa asioista. Lähtökohtaisesti en usko että kukaan valittaa ihan vaan valittamisen ilosta. Akna siellä taustalla on joku syy siihen miksi toimii kuten toimii.

Vierailija kirjoitti: Kaikki ei välttämättä ole sitä miltä se teille muille näyttää.

Tämä. Kun mulla oli elämässäni todella rankkoja asioita, en halunnut puhua niistä kenellekään. Oli ihan kyllin raskasta elää niiden kanssa, saati että vielä olisin jutellut niistä muille. Silloin tuntui helpottavalta vinkua ärsyttävistä arkisista pikkujutuista, lähikaupan hyllyjen uudesta järjestyksestä ym. ja saada ajatukset ihan muualle kuin vaikkapa läheisen vakavaan sairauteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvostan kyllä sitä mitä minulla on. Mutta en yleensä hoe sitä ääneen koko aikaa. Miten edes määritellään kuka sitten saisi valittaa ja mistä?

Elämiä on aivan turhaa vertailla koska jokaisen ihmisen elämässä on niin paljon erilaisia tekijöitä.

Ehkä voi vähän miettiä kenelle valittaa. Köyhälle ei kannata valittaa "köyhyydestään", lapsettomuudesta kärsivälle ei kannata valittaa lapsistaan, vakavasti sairaalle ei kannata valittaa varvaskivusta jne.

Noin se varmaan on. Tahattomasti lapsettomana on tosin lohdullista kuulla, ettei lastenkaan kanssa ole aina helppoa vaikka tietysti harmittaa kaverin puolesta vaikeudet.

Sen sijaan äitiyttään ja onneaan hehkuttavia on vaikeaa kuunnella: kyllä, minäkin olisin halunnut kokea äitiyden onnen, tuntea pienet kädet kaulallani, kuulla pikku jalkojen tepsutusta jne. Yksilöllistä kai tämäkin.

Vierailija kirjoitti:

Ksikki ei Vierailija kirjoitti:

Ei yleensä, mutta eräs ystävä kyllä ärsyttää tuossa asiassa. Hänellä on kiva aviomies, joka tekee paljon kotitöitä ja on paljon lasten kanssa, on kaksi tervettä lasta, on kiva iso koti, on iso auto, on kesämökki, joka vuosi ulkomaanmatkoja, on aika paljon rahaa ja omat ja appivanhemmat vielä tukee taloudellisesti hyvin paljon, on useita ystäviä, vakituinen työ, on terve jne kaikki hyvin. Niin silti hän koko ajan valittaa mitä erilaisimmista pikkuasioista, jotka on hänen mielestä huonosti kuten että mies toi kaupasta väärää suklaata, ei saanut ostettua jotain kymmenettä hienoa paitaa johonkin juhliin, kummin kaiman serkku myöhästyi vartin jostain lastensynttäreiltä jne. Loputtomasti pientä valitettavaa. Itselläni kun ei monikaan asia ole kovin hyvin, niin ärsyttää kyllä että tuo yksi ei osaa arvostaa sitä että hänellä on kaikki merkityksellinen todella hyvin.

Mitähän se sitten on? Liitostahan voi aina erota, jos vain kärsii :) 

Ei. Ei ole mun asiani toisten puolesta sanella, mitä näiden pitäisi arvostaa.

Kun kokonaisuudessaan ihminen osaa myös iloita asioista ja jakaa semmoisia hyviä juttuja ympärilleen, ja ympäristö on vuorovaikutteinen näissä, valittaminenkin on aivan ok!

Minulle on ollut rikkautta omata läheisiä ystäviä erilaisista lähtökohdista, ja vaikka itse en esim omaa lapsia, vaikka haluaisin, en koskaan haluaisi, että ympärilläni tarvitsisi kävellä munankuorilla, tottakai omasta arjestaan ja elämästään saa valittaa! Mistä sitten?  Se ei ole kisa, eikä elämäntapa, niin pieni ulospäästö tasoittaa oloa.

Ai että kun purnaus kääntyy nauruksi kun oikein vetäisee läskiksi ystävän kanssa <3

Vierailija kirjoitti:

Ei yleensä, mutta eräs ystävä kyllä ärsyttää tuossa asiassa. Hänellä on kiva aviomies, joka tekee paljon kotitöitä ja on paljon lasten kanssa, on kaksi tervettä lasta, on kiva iso koti, on iso auto, on kesämökki, joka vuosi ulkomaanmatkoja, on aika paljon rahaa ja omat ja appivanhemmat vielä tukee taloudellisesti hyvin paljon, on useita ystäviä, vakituinen työ, on terve jne kaikki hyvin. Niin silti hän koko ajan valittaa mitä erilaisimmista pikkuasioista, jotka on hänen mielestä huonosti kuten että mies toi kaupasta väärää suklaata, ei saanut ostettua jotain kymmenettä hienoa paitaa johonkin juhliin, kummin kaiman serkku myöhästyi vartin jostain lastensynttäreiltä jne. Loputtomasti pientä valitettavaa. Itselläni kun ei monikaan asia ole kovin hyvin, niin ärsyttää kyllä että tuo yksi ei osaa arvostaa sitä että hänellä on kaikki merkityksellinen todella hyvin.

Jos ystäväsi yrittää keventää keskustelujanne. Ihmisillä on tapana puhua pienistä ongelmista mieluimmin kuin suurista. Se on perus sosiaalista käyttäytymistä eikä tarkoita ettei arvosta asioita. Olisi hirveän raskasta jos jokainen puhuisi vain syvimmistä ongelmista.

Ei ärsytä. Huolet on subjektiivinen kokemus. Se että asiat on näennäisesti hyvin ei tarkoita etteikö jokin saisi ärsyttää tai huolettaa. Hyvä ystävä osaa kuunnella.

Jos pienet huolet ei saa ärsyttää koska jollain on suurempia huolia, saako silloin olla onnellinen koska jollain on varmasti vielä suurempia onnistumisia? Jos näin käänteisesti ajattelee.

Ei ärsytä. Päivittelen itse usein huonoa säätä, se ei tarkoita etten arvosta raikasta ilmaa tai puhdasta vettä ja vähäsaasteista maata jossa asumme. Normaalia jutustelua. Ei aina tarvitse olla niin " syvä".

Niistä ns. pienemmistä ongelmista on helpompi puhua tai valittaa kuin syvemmistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Ainut asia mikä mua vähän ketuttaa varsinkin omissa läheisissäni (oman tietoisuuden nousun jälkeen) on haluttomuus edes yrittää ymmärtää omia toimintamallejaan ja omiakin virheitä (soittelevat aina valittaakseen muista)

Mutta mä oon tehnyt sopimusen itseni kanssa, että mä en puutu toisten sielunpolkuihin. Tehkööt mitä tekee

Jep aina sama virsi mutta MITÄÄN ei tehdä toisin. Annan olla.

Ihmisillä tosiaan ei yleensä ole kokonaiskuvaa niiden muiden elämästä. Sen kaverin jolla vaikuttaa aina menevän hyvin elämässä on saattanut olla vaikka ja mitä mistä muut vaan ei tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Helppo elämä? Aika harvalla sellainen on

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinäkin tiedät jonkun elämän helppouden? 

Keskiluokalla on aina helppoa. On hiukan eri asia olla perheellinen tienaaja kuin 40v syrjäytynyt addikti.

Vierailija kirjoitti:

Helppo elämä? Aika harvalla sellainen on

Nope. Toisinpäin aika harvalla on vaikea elämä. Tekevät vaan arjesta itselleen niin pirun vaikeeta toisinaan, kun eivät näe elämänsä helppoutta.

Vierailija kirjoitti:

Kun itselleni tuli haasteita terveyden vuoksi ja lähes päivittäisiä kipuja ja juuri sitä ennen olin toipumassa siitä, että mies lähti toisen naisen matkaan 30 yhteisen vuoden jälkeen ...... Elämäni muuttui eron ja kipujen takia lopullisesti.

Joskus "ärsyttää" että ystäväni ei arvosta omaa pitkää parisuhdetta, heidän varallisuutta ja terveyttä.

Toisaalta ymmärrän, ihminen muuttuu kun elämässä sattuu isoja asioita.

Sepä se, että ihmiset eivät osaa arvostaa sitä mitä heillä on. Eivät edes näe tilannettaan kunnolla.

Itsellä on kovinkin arkinen elämä, mutta en vaihtais pois. Opetellut olemaan onnellinen näin, eikä se ollut edes vaikeeta. Jossain vaiheessa tuli paljonkin ulkoista painetta, ettei voi olla onnellinen jos vaan on, eikä matkustele, tai hyppää benjietä, petä, ryyppää, rällää... niin ja aina vaan saman naaman kanssa yhdessä, vaikka eri huoneissa nukutaankin. Seksiä on vähän, mutta voi vernissa, me oikeasti ollaan onnellisia yhdessä ja hauskaakin on!

Vierailija kirjoitti:

Ksikki ei Vierailija kirjoitti:

Ei yleensä, mutta eräs ystävä kyllä ärsyttää tuossa asiassa. Hänellä on kiva aviomies, joka tekee paljon kotitöitä ja on paljon lasten kanssa, on kaksi tervettä lasta, on kiva iso koti, on iso auto, on kesämökki, joka vuosi ulkomaanmatkoja, on aika paljon rahaa ja omat ja appivanhemmat vielä tukee taloudellisesti hyvin paljon, on useita ystäviä, vakituinen työ, on terve jne kaikki hyvin. Niin silti hän koko ajan valittaa mitä erilaisimmista pikkuasioista, jotka on hänen mielestä huonosti kuten että mies toi kaupasta väärää suklaata, ei saanut ostettua jotain kymmenettä hienoa paitaa johonkin juhliin, kummin kaiman serkku myöhästyi vartin jostain lastensynttäreiltä jne. Loputtomasti pientä valitettavaa. Itselläni kun ei monikaan asia ole kovin hyvin, niin ärsyttää kyllä että tuo yksi ei osaa arvostaa sitä että hänellä on kaikki merkityksellinen todella hyvin.

Tai noudattaa sitä vanhaa loitsun kaltaista sääntöä eli, "kell' onni on, se onnen kätkeköön".

Valittamalla pienistä asioista tavallaan haluaa karkottaa suuremmat ikävyydet.

Voihan se olla myös small talkia, jos ei ole muutakaan yhteistä puhuttavaa. Onhan parempi rutista omista asioistaan kuin esim. moittia koko ajan muita ihmisiä, kuten joillakin on ikävänä tapana.

Kerropa kenellä on sellainen ns. helppo elämä?

Millä mittapuulla pystyt mittaamaan kenenkään toisen elämän helppoutta kun et ole millimetriäkään hänen kengissään kävellyt?  Se mitä oletat, on vain sinun olettamuksesi.

Toisaalta tosi on että monet eivät osaa arvostaa sitä mitä on. Itse olen kokenut muutaman jalolleni putoamisen kun olen matkustanut maissa joissa jopa miljoonat ihmiset elävät uskomattomissa oloissa. On näkyjä joita ei voi unohtaa.

Näissä hetkissä on moni asia asettunut tärkeysjärjestykseen.

Itselläni on kaikki hyvin. Ei hätää millään osa-alueella elämässä. Elän sellaista elämää kun haluankin, on työpaikka ja säännölliset tulot. Ruokaa pöydässä ja vaatteet päällä, hyvä asunto ja säästöönkin jää. En silti katso eläväni mitenkään helppoa elämää, haasteita on isompia ja pienempiä,  vastoinkäymisiä eikä aina kaikki käy niinkuin haluaa.

Elämän helppous tai vaikeus on paljolti kiinni myös elämänasenteesta. En ole miljonääri, en ole upea ja kaunis ja palvonnan kohde. Mutta se ei maailmaani kaada.  Kiitollinen olen siitä miten elän. Todella kiitollinen.

Minulla on krooninen sairaus johon joudun elämäni loppuun käyttämään lääkitystä josta sivuvaikutuksia, mm. ajoittainen kovakin pahoinvointi.  Silti pystyn käymään töissä ja osallistumaan elämään.  Vanhempani ovat molemmat kuolleet. Vanhempi sisko kuoli neljä vuotta sitten. Kaikkea tällaista voi toisen elämässä olla, turha sitä on kadehtia.