Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Veljen vaimon käytös ihmetyttää
03.03.2024 |
Veljeni ja hänen vaimonsa ovat olleet useita vuosia yhdessä ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä vuosien aikana. Vaimon kanssa olemme käyneet kahdestaan pienillä reissuilla ja lenkillä ym ja pidin häntä ystävänä, puhuimme asioista luottamuksellisesti. Isämme menehtyi äkillisesti, tästä on nyt jo aikaa noin vuosi. Veljeni vaimo ei ole kysynyt minulta kertaakaan miten jaksan. Ei ole myöskään pyytänyt enää lenkille ja kaikki yhteydenpito on jäänyt. Tiedän, että minäkin olisin voinut ottaa häneen yhteyttä mutta surun keskellä en ole jaksanut. Ja itse ajattelen että ystävyys on sitä että toinen on se vahvempi ja aktiivisempi silloin kun toisella on vaikeaa. Olisi tuntunut kivalta jos hän olisi joskus edes soittanut tai laittanut viestiä että mitä kuuluu tms. Mutta ei mitään. Toisaalta hän oli kuitenkin hyvin "innokas" suunnittelemaan hautajaisia mm ruokatarjoilun suhteen. Se ärsytti, koska hän ei ollut edes läheinen appiukkonsa kanssa. Kun hautajaiset olivat ohi hän kysyi minulta olinko ottanut rauhoittavaa lääkettä hautajaisiin kun olin niin rauhallinen. En ollut ottanut ja kysymys loukkasi minua todella paljon. Jos olisinkin ottanut niin se ei hänelle kuulu eikä tuollaista kysyä toiselta. Hän kritisoi myös sitä, kun olin pari päivää sairaslomalla isäni kuoleman jälkeen, piti kertoa tarkasti millä diagnoosilla sain saikkua. Olen ollut surun murtama ja jotenkin olen ollut tosi herkillä ja pahoittanut mieleni veljen vaimon käyttäytymisestä. Olen vihainen ja tekisi mieli kertoa hänelle miltä tuntuu mutta ymmärrän että se ei auta mitään, menee vaan välit huonommiksi. Mutta jotain peruuttamatonta meidän välillä on tapahtunut. Niinhän sitä sanotaan että kriisissä näkee kuka on oikea ystävä. Ajatuksia? Miten tästä eteenpäin?
-sisko-
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Aika kovia ja inhottaviakin vastauksia aloittajalle tullut. Tuossahan on kyse siitä, että isänsä menettänyt tytär olisi kaivannut ystäväänsä tueksi omaan suruun. Ei se ihme ole jos tuntuu pahalta jos udellaan lääkitykset ja diagnoosit kun kaipaisi vain ystävää joka kysyisi miten jaksat. Olisiko se ollut liikaa vaadittu. Tiedä sitten. Mutta ymmärrän kyllä aloittajan pointin.
Ei ollut AP:n ystävä vaan veljen vaimo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hänellä on mennyt voimat aviomihensä eli veljesi tukemiseen. Ei kai yksi ihminen voi olla kaikille tukena kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Aika kovia ja inhottaviakin vastauksia aloittajalle tullut. Tuossahan on kyse siitä, että isänsä menettänyt tytär olisi kaivannut ystäväänsä tueksi omaan suruun. Ei se ihme ole jos tuntuu pahalta jos udellaan lääkitykset ja diagnoosit kun kaipaisi vain ystävää joka kysyisi miten jaksat. Olisiko se ollut liikaa vaadittu. Tiedä sitten. Mutta ymmärrän kyllä aloittajan pointin.
No tällä ystävällä on myös mies, jota varmasti pitää tukea myös. Nyt on kohtuutonta olettaa, että hän on tukena koko suvulle
Kyllä se oma mies menee ystävien edelle kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Ja joskus toisinpäin, miehen siskon mielestä minä veljen vaimona en ole perheenjäsen 30vuoden jälkeenkään. Hän ei ikinä soittanut tai ollut muuten yhteydessä meihin päin, minä pidin yhteyttä monta vuotta ja aina kuuntelin, kuinka kauan edellisestä yhteydenotosta on. Hän myös määrää ja häärää kaiken vanhempien kanssa, valittaa kun kukaan ei auta mutta mikään apu ei kelpaa tai yrityskin on tehty väärin. Siinä vaiheessa kun tuli palautetta että heidän perheessään ei tehdä asiaa x näin asiassa jossa monta tapaa toimia, pyysin anteeksi väärää/omaa tapaani ja totesin että nyt riittää ja välit on olleet siitä asti poikki. Enkä tule ikinä leppymään, rajansa kiukuttelulla ja vaatimuksilla.
Mutta ethän sinä ole perheenjäsen, miksi haluat perheenjäsenen kohtelun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko sinä kysynyt miten hän jaksaa? Ehkä appiukon kuolema on myös raskas paikka hänelle, jos erityisesti veljesi on ottanut isänsä kuoleman raskaasti.
Joskus sitä vaan tuntuu, kun jotain ihmistä kohtaa kuolema, että teet niin tai näin, niin aina teet väärin.
Joku ei kerrassaan tykkää, että otetaan yhteyttä, kun pitävät sitä uteluna.
Ja joku toinen valittaa, ettei otettu yhteyttä.
Pitääkö se sureva jättää rauhaan vai ei?
Ja mitä osaat sanoa? Toinen voi olla niin herkkänä, että ottaa joka sanan kuin loukkauksena. Jos sanoo, että voi miten surullista, niin sitten saa kuulla joltain toiselta, kuinka oli mennyt sinne voivottelemaan, kun sureva muutenkin oli murheissaan.
Jos toivottaa jaksamista, niin siitäkin loukkaannutaan, että vai pitää tässä vaan jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä loukkaantumista, kun ap ei ole itsekään pitänyt yhteyttä. Miksi toisen pitäisi yksipuolisesti kannatella ystävyyttä?
Ap vetoaa suruun, ettei jaksa ottaa yhteyttä. Mitäpä jos sillä veljen vaimollakin on suruja? Mihin perustuu luulo, että maailmassa ei muita suruja ole kuin se oma?
Kuinka monta kertaa ap on kysynyt veljen vaimolta, miten hän voi?
Ap ärsyyntyi, kun veljen vaimo järjesteli hautajaisia. Veljen vaimo varmaan ihmettelee, että ei kiitoksen sanaa tullut, vaikka teki ison työn appiukon hautajaisten eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljeltäsi kuoli myös isä! Oletko unohtanut täysin tämän? Puolison ensisijainen tehtävä on tukea puolisoaan, kun puolison vanhempi kuolee, ei puolison sisarusta.
Tai ehkä hän vain kyllästyi itsekkyyteesi.
Piditkö sinä veljeesi yhteyttä, tulitko veljeäsi hänen surussaan? Sinulle paskiaiselle ei edes kelvannu kun kälysi halusi auttaa hautajaisjärjestelyissä. Ihan kuin kaikki oikeus kaikkeen olisi vain sinulla. Ap, olet ällöttävän itsekeskeinen ääliö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö sulla ole puolisoa vai eikö sitä kiinnosta?
Hanki oma puoliso ja omia ystäviä. Onko veljesi vaimo AINOA ystäväsi? Ei kuulosta terveeltä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kertakaikkiaan tajua näitä ihmisiä, jotka roikkuu sukulaistensa puolisoissa ja tunkee ja tunkee ja mikään ei edes kuitenkaan kelpaa.
Hanki OMA elämä, OMAT ystävät ja OMA elämä.
En ymmärrä näitä jotka valittavat keskustelupalstoilla kun joku ei pidä yhteyttä. Samalla vaivalla lähettäisi ihan itse sille toiselle viestin ja kysyisi mitä kuuluu, ja samalla kertoisi omat kuulumisensa.
Omaankin lähipiiriin kuuluu tuollaisia marttyyreja jotka jaksavat höyrytä siitä kun ei jostakin ystävästä/sukulaisesta ole kuulunut mitään ja kun kysyn oletko itse ottanut yhteyttä niin loukkaannutaan kysymyksestä että MINUNKO SE PITÄÄ SITÄ YHTEYTTÄ OTTAA KUN TUO TOINENKAAN EI OTA. Ja sitten, kun se toinen ottaakin yhteyttä, keuhkotaan siitä että se yhteydenottaja on kuin ei olisi ollut mitään ihmeellistä siinä ettei yhteyksissä olla oltu.. Niin kuin ei olekaan, toiset vaan nähtävästi ylianalysoivat kaikkea eivätkä tajua, että jokaisella on se ihan oma elämä elettävänä ja vastuu siitä, että pitää yhteyttä ihmisiin joihin haluaa olla yhteyksissä.
Vierailija kirjoitti:
Joskus sitä vaan tuntuu, kun jotain ihmistä kohtaa kuolema, että teet niin tai näin, niin aina teet väärin.
Joku ei kerrassaan tykkää, että otetaan yhteyttä, kun pitävät sitä uteluna.
Ja joku toinen valittaa, ettei otettu yhteyttä.
Pitääkö se sureva jättää rauhaan vai ei?
Ja mitä osaat sanoa? Toinen voi olla niin herkkänä, että ottaa joka sanan kuin loukkauksena. Jos sanoo, että voi miten surullista, niin sitten saa kuulla joltain toiselta, kuinka oli mennyt sinne voivottelemaan, kun sureva muutenkin oli murheissaan.
Jos toivottaa jaksamista, niin siitäkin loukkaannutaan, että vai pitää tässä vaan jaksaa.
Kerrassaan mainio kirjoitus! Surevat ovat hyvin herkällä mielellä ja muut kävelevät ns. munan kuorilla, etteivät vaan lisäisi surevan taakkaa ja pahoittaisi hänen mieltään. Suuren surun itse kokeneet osaavat samaistua eivätkä tungettele tai möläyttele jotain tyyliin: Koitahan jo piristyä. Onhan hautajaisista jo X aikaa kulunut, et kai koko ikääsi aio surra. Kun todellisuudessa jotain ihmistä saattaa surra lopun ikänsä, joku joka oli maailman tärkein tälle surevalle tai hän ei vaan pääse surusta yli.
Itse menettäessäni vanhempani päätin, että jos surettaa, niin suren lopun ikääni heitä. Kuitenkin olen niitä ihmisiä, jotka itkevät ollessaan yksin. En vain osaa olla haavoittuva muiden seurassa. Tällä tyylillä säästyy ihmisten töksäyttelyltä. Itse kyllä surun ollessa suurimmillaan puhun ihan mitä sattuu, mutta silloin ihmiset ihanat ymmärtävät sen.
Ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa surra, jokainen suree omalla tavallaan ja se on ihan jees.
Vierailija kirjoitti:
Aika kovia ja inhottaviakin vastauksia aloittajalle tullut. Tuossahan on kyse siitä, että isänsä menettänyt tytär olisi kaivannut ystäväänsä tueksi omaan suruun. Ei se ihme ole jos tuntuu pahalta jos udellaan lääkitykset ja diagnoosit kun kaipaisi vain ystävää joka kysyisi miten jaksat. Olisiko se ollut liikaa vaadittu. Tiedä sitten. Mutta ymmärrän kyllä aloittajan pointin.
Ymmärsitkö itse lukemaasi? Veljen vaimo joka on varmaan tukenut miestään ja mahdollisia lapsia, kas kun aloittajan veli menetti myös isänsä. Ja aloittaja itse oli loukkaantunut kun veljen vaimo oli kysynyt onko ottanut rauhoittavia kun on niin viilipytty isänsä hautajaisissa, ilmeisesti ei edes kyyneltä tullut kun noin kysytään. En ymmärrä muutenkaan että aloittaja odottaa veljensä vaimon olevan jotenkin velvollinen juuri hänen seuraneidiksi.
Ehkäpä ap:n veli otti sen isänsä kuoleman hirveän raskaasti ja ollut hankala kotona, vaimolla on mennyt voimat hänen tukemiseensa? Ja toisaalta ei ole tiennyt kuinka olisi pitänyt olla vielä ap:nkin tukena, ettei tule loukanneeksi tai jotain. Selittäisi tuon käytöksen aika isoilta osin. Nyt kun aikaa on kulunut niin voisit varmaan ottaa itse yhteyttä ja kysyä, jos haluat vielä ystäväsi pitää. Jos joku ulkopuolinen ystävä olisi käyttäytynyt noin, olisi syytä olla loukkaantunut, mutta veljen vaimo on tässä tapauksessa vähän eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Aika kovia ja inhottaviakin vastauksia aloittajalle tullut. Tuossahan on kyse siitä, että isänsä menettänyt tytär olisi kaivannut ystäväänsä tueksi omaan suruun. Ei se ihme ole jos tuntuu pahalta jos udellaan lääkitykset ja diagnoosit kun kaipaisi vain ystävää joka kysyisi miten jaksat. Olisiko se ollut liikaa vaadittu. Tiedä sitten. Mutta ymmärrän kyllä aloittajan pointin.
Ja juuri sen veljen vaimon pitää terapoida MYÖS ap, sen lisäksi että oma miehensä on kokenut jo sen saman menetyksen???? Miksi ihmeessä juuri hänen?
Eikö ap:lla ole oikeita ystäviä ollenkaan?
Alue: Aihe vapaa
Sama tuli minullakin mieleen.