Onko täällä ihmisiä, jotka on menettäneet molemmat vanhempansa alle 50-vuotiaana?

37v olin kun äitini kuoli, isänikään tuskin elää siihen asti että olen 50. Parempi niin, sairaita ja pienituloisia kun ovat olleet. Minulla on lapset huolehdittavinani eikä varaa vanhempien hoitoon.

Olin 46 kun molemmat kuolivat parin kuun välin. Ihan hyvin. Olivat olleet jo vuosia siinä tilassa että ihme kun kestivät niinkin pitkään.

Joo, isä kuoli kun olin 39 ja äiti kun olln 47. Ihan hyvin olen pärjännyt.

Isäni menehtyi, kun olin 22v ja äitini 10 vuotta myöhemmin. Äidistäni olin huolehtinut jo lukion ensimmäisestä luokasta lähtien. Minulla oli oma perhe, mutta päivittäin varmistin asioiden sujumisen, hankin hoitajaa ym. Iäkkäiden vanhempien lapsi joutuu tekemään jo nuoruudessaan vaikeitakin ratkaisuja - vanhempani olivat nelikymppisiä syntyessäni - äitini sai sydäninfarktin 56v ja isäni sairastui syöpään samana vuonna kuin kirjoitin. 

Ihan hyvin olen selvinnyt, tasavertaista aikuista suhdetta omiin vanhempiini en ole kokenut ja se surettaa. Sekin suretti vaikeina aikoina, että ei voinut tukeutua heihin.

Menetin äitini 34v ja isäni 40v:nä

Olin 17 kun isäni kuoli ja 29 kun äiti. Surullista, mutta hyvin tässä on kuitenkin selvitty. Eniten surettaa se, että lapseni eivät ehtineet juuri tutustua isovanhempiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Olin 32 kun menetin äitini vain 10 min viimeisimmän puhelumme jälkeen. Isäni menetin 38 vuotiaana.

Mitä äidillesi tapahtui? 😥

Molemmat vanhemmat kuolivat, kun olin 30+ ikäinen (äitini sai minut 45-vuotiaana). Olivat kuollessaan noin 80-vuotiaita. Olen ainoa lapsi ja koko lapsuuden pelkäsin vanhempien menettämistä. Olin kiitollinen, että sain pitää vanhempani noinkin pitkään.

Äitini kuoli, kun olin 22 ja isä ollessani 42. Molemmat kuolivat syöpään, mutta sairastivat useamman vuoden. Olen nyt 50, äitiä en osaa enää sinällään kaivata, koska olen elänyt niin kauan ilman häntä. Oltiin tosi läheisiä, kyllähän se aikanaan koville otti, mutta elämä jatkui kuitenkin ihan normisti opiskelun merkeissä nuoruuden tarmolla. Isän kanssa lähenin vasta aikuisiällä, välillä yhä ajattelen, että soitanpa isälle. Hänkin kuoli jo kohta 8 v sitten. 

 

Isäni kuoli aivoverenvuotoon, kun olin 26-vuotias. Syöpä vei äitini, kun olin 44 v. eli kaksi vuotta sitten. Erittäin kovia paikkoja molemmat, äidin muisto vielä tuore ja kova ikävä tulee aaltoina. Eteenpäin on ollut pakko mennä ja pärjätä, hoitaa asioita ja surra. Elämä ei ole kaikilta osin kevyttä, sille ei voi mitään. 

Minä jouduin kantamaan isän hautaan 19-vuotiaana ja äidin 32-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli, kun olin 22 ja isä ollessani 42. Molemmat kuolivat syöpään, mutta sairastivat useamman vuoden. Olen nyt 50, äitiä en osaa enää sinällään kaivata, koska olen elänyt niin kauan ilman häntä. Oltiin tosi läheisiä, kyllähän se aikanaan koville otti, mutta elämä jatkui kuitenkin ihan normisti opiskelun merkeissä nuoruuden tarmolla. Isän kanssa lähenin vasta aikuisiällä, välillä yhä ajattelen, että soitanpa isälle. Hänkin kuoli jo kohta 8 v sitten. 

 

Äitini kuolemasta oli yli kymmenen vuotta, kun tiskatessani mietin, että varmistan, että kaikki on hyvin - varmistelin asioita yleensä kolmesti päivän mittaan - aamusta, iltapäivällä ja illalla.  

Raskasta oli, vanhempien kuoleman jälkeen jäin melko yksin ja sosiaalisia suhteita ei ollut paljon.

Olin isän kuollessa 38 ja äidin kuollessa 42. Nyt olen 44, ja ikävä on edelleen kova. Molemmat olivat päälle 70 ja menivät nopeasti edenneiden sairauksien seurauksena. Olen kuitenkin kateellinen heille jotka ovat saaneet pitää vanhempansa pidempään, terveinä ja elämäniloisina.

Vierailija kirjoitti:

Olin isän kuollessa 38 ja äidin kuollessa 42. Nyt olen 44, ja ikävä on edelleen kova. Molemmat olivat päälle 70 ja menivät nopeasti edenneiden sairauksien seurauksena. Olen kuitenkin kateellinen heille jotka ovat saaneet pitää vanhempansa pidempään, terveinä ja elämäniloisina.

Jatkan vielä, että menetykset tuntuivat erityisen raskailta, koska olin aina isän tyttö ja koen, että hän on ollut ainut ihminen, joka on rakastanut minua ehdoitta. Äiti taas oli ainut, joka ymmärsi tiettyjä luonteenpiirteitäni ja ajatuksiani, koska jakoi ne. Kun vielä ero osui tuohon väliin niin koin jääväni todella yksin, ja olen oikeastaan vieläkin, joskin se on osin myös oma valinta.

Tämä ketju on ihana, kun on lupa sanoa ikävöivänsä ja että on ottanut voimille, kun yleensä tunnutaan olevan sitä mieltä, ettei vanhempiensa menettäminen aikuisena saisi juuri tuntua. 

Tuossa Maria Jungnerin poismenoa käsittelevässä ketjussa mainittiin tilastotietoa, että esimerkiksi 1954 syntyneistä on vielä 75% elossa.

Aina sitä toisen surua jaksetaan vähätellä, jos on menettänyt vanhempansa aikuisiällä - etenkin iäkkään vanhemman.  Mutta tuon tilaston perusteella valtaosa vanhemmista ei ole vielä 70-vuotiaana kuollut.

"Hauskinta" on tietysti ne tapaukset, jotka saarnaavat että kyllä keski-ikäisen ihmisen on jo ihan normaalia menettää vanhempansa ja kyllä siitä nyt kuuluu päästä helposti yli, ja sitten näillä saarnaajilla onkin itsellään 85-vuotiaat vanhemmat vielä elossa.

Isän 47-vuotiaana viinaan. Äiti elää edelleen.

Äiti ollessani lapsi, isä ollessani nuori aikuinen. Mitenkö selvinnyt? Ainakin hengissä ja järjissäni.

Enpä osaa tietää, millä tavalla oisin erilailla jos eläisivät.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa Maria Jungnerin poismenoa käsittelevässä ketjussa mainittiin tilastotietoa, että esimerkiksi 1954 syntyneistä on vielä 75% elossa.

Aina sitä toisen surua jaksetaan vähätellä, jos on menettänyt vanhempansa aikuisiällä - etenkin iäkkään vanhemman.  Mutta tuon tilaston perusteella valtaosa vanhemmista ei ole vielä 70-vuotiaana kuollut.

"Hauskinta" on tietysti ne tapaukset, jotka saarnaavat että kyllä keski-ikäisen ihmisen on jo ihan normaalia menettää vanhempansa ja kyllä siitä nyt kuuluu päästä helposti yli, ja sitten näillä saarnaajilla onkin itsellään 85-vuotiaat vanhemmat vielä elossa.

Mieheni on 66 ja hänen äitinsä 97. Elääävät ja voivat oikein hyvin. Ne elämäntavat ja geenit ovat ratkaisevat.

Isän kuollessa olin melkein 18 ja äidin kuollessa melkein 36. Isän kuollessa ei tuntunut paljon miltään. Niin oltiin eri mieltä kaikesta viimeisinä vuosina. Äidin kuolema oli pahempi paikka. Mutta muutamassa kuukaudessa oli jo paljon helpompaa. Äidin kuoleman jälkeen olen asunut isäni rakentamassa talossa yksin jo 29 vuotta. Vaikka yhteistä säveltä ei oikein viimeisinä vuosina ollut, niin kiitollinen olen silti ollut isälleni päivä päivältä enemmän. Ja kun katson monien ihmisten kohtaloita heidän vanhetessaan, niin on suuri armo kuolla silmän räpäyksessä nuorena, kuten isäni ja äitini kohtalo oli. En osaa ajatella ollenkaan sellaista elämää, että isä ja äiti eläisivät noin sata vuotiaina hourioina. Toivottavasti en koe itsekään sitä kohtaloa.