Kalle, 10, joutui pakkohoitoon ja erotettiin koulusta lastensuojelun piti auttaa, mutta kävikin päinvastoin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti

Sermi, oma tila, pienryhmä, VSOP, lyhennetty koulupäivä, avustaja, pienryhmä, pajaluokka, sairaalakoulu, tutkimukset, tukihenkilö, psykiatrinen hoito. Ihan muutamia mainitakseni. Kokemuk

Vaatii valtavat resurssin koululta, kun luokat on nepsyjä täynnä. Ehkä heille pitäisi olla omat koulunsa, kuten ennen. Sanoisin että kasvatus teettää nepsyjä jo joka suuntaan, hyväksyi vanhemmat tämän tai ei.

 

Kuinkahan moni näistä nepsyistä on ihan muotisyistä nepsyjä ja huonoa käytöstä vain vahvistetaan sillä, että "ymmärretään" lapsen häiriökäytöstä? Joskus olen jopa todistanut tilanteen, missä hyvin pienelle lapselle nauretaan hyväksyvästi, kun se hiukan tuuppii ja hakkaa tavaralla päähän toista lasta, koska "tää meijän eemeli nyt on tämmönen vähän vilkkaampi kaveri" Tai "voi ei, ku

Muotisyistä en osaa sanoa, mutta itsekin olen todistanut kerta toisensa jälkeen, että nykyvanhemmat eivät osaa kitkeä lapsen huonoa käytöstä pois ja ohjata lasta käyttäytymään ei-niin-impulsiivisesti. Katsellaan vaan vierestä ja ihmetellään. Jotenkin vanhempien mielestä on vain ja ainoastaan vaihtoehdot natsikuri vs. lepsuilu, joista nykyaikana valitaan lepsuilu. Miten on niin vaikeaa ohjata lasta lempeästi ja säännönmukaisesti? 

Vierailija kirjoitti:

miksi selvää sekopäätä pitää kutsua nepsyksi? eihän tourette tai asd esimerkiksi aiheuta väkivaltaista sekoilua. sanokaa paskapääksi vain. 

No just näin. Aika monta ihan oikeaa diagnosoitua nepsyä tiedän, eikä yksikään oireile väkivaltaisesti. Itse asiassa olisi hyvin pelottavaa jos jollain lapsella olisi väkivaltaa aiheuttava aivovamma. Mitä sille sitten muka voisi tehdä? Sulkea loppuelämäkseen laitokseen, koska eihän mikään terapia sellaiseen auta. Lobotomia? No harmi kun on nykyään kiellettyä 

Vierailija kirjoitti:

Tänään oli lehdessä myös asiaa vanhusten hoidosta. Palveluasumisen eri muodoista. Ja siinäkin juttu menee niin, että se tavanomaisin palveluasuminen on huono vaihtoehto, sillä siellä vanhusta kohdellaan vain syötettävänä ja pestävänä tyyppinä, vanhuksella ei ole mitään arvoa henkilönä.

Sitten on jotain ryhmäkoteja, joissa parhaimmillaan vanhus, muistisairaskin, huomioidaan ihmisenä, yksilönä, ei objektina.

 

Juu, mutta siis. 

Palveluasuminen kyllä on ihan muuta, mistä kirjoitat. Siellä vanhuksen on pärjättävä paljon ihan itse.  Tarkoitat varmaan hoivakotia, jonne pääsee vasta sitten, kun kaikki kotihoidon resurssit on käytetty.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea synnytys ja keskosuus lisää mahdollisuutta "nepsyilyyn". Kyllä se on ihan aivoperäistä. 

Kuormittunutta ei pidä ajaa siihen pisteeseen että mäsäyttää. Sit voi kattoo peiliin.

Verbaalikot voi antaa takaisin niille kiusaajahomoleille, ja sit ne menee itkemään ja kysymään äidiltä että mitä tarkoittaa sodomiitti lesbiaanilisko.

Heh heh.

Verbaalisesti lahjakas osaa käyttää ihan suomea sanoissaan.

Haluan jakaa meidän perheen kokemuksen, joka liippaa läheltä vähän samoja ongelmia. 

 

Lapseni ongelmat alkoivat ilmaantua pikkuhiljaa esikoulussa, ensin alkoi tulla viestiä että on ajautunut jonkun kaverin kanssa riitoihin, sitten alkoi vastustelu eskariin menosta. Kun lapsi siirtyi kouluun, ongelmia alkoi tulla tiuhemmin. Oli paljon kavereita mutta välillä tuli riitoja. Tunnilla häiriköimistä (vitsailua), ei oppinut tarpeeksi nopeasti lukemaan. Ekaluokka kuitenkin meni jotenkuten, opettaja oli todella motivoitunut tukemaan lasta ja ymmärsi haasteita. Lapselle tehtiin puheterapeutin arvio ja todettiin, että puheenkehityksessä on viivettä joka vaikutti mm. siihen ettei oppinut lukemaan nopeasti ja että kaverisuhteissa tuli väärinymmärryksiä. Koulupsykologi teki psykologiset testit, jonka mukaan lapsella oli selvästi haasteita tietyissä osioissa, kun taas toisissa selvisi keskivertoa selvästi paremmin. Tuki koulussa nostettiin tehostettuun ja lapsi jätettiin luokalle.

Toista kertaa ykköselle mennessä opettaja muuttui ja ongelmat kärjistyi kertaheitolla. Lapsesta tuli koulukieltäytyjä, 8-vuotiaana. Opettajalta tuli jatkuvasti negatiivista palautetta, jopa soitteli minulle ja saarnasi ettei tälläinen lapsi kuulu perusopetukseen. Otin itse yhteyttä joka paikkaan, perheneuvolaan oltiin jo oltu jonossa yli puoli vuotta ja tuossa kohtaa pääsimme sinne; meillä oli perhepsykologin tapaamiset viikottain jossa kartoitettiin mm. meidän vanhemmuutta yms ja psykologin mukaan teimme vanhempina hienosti yhteistyötä ja meidän vanhemmuus oli hyvää ja turvallista. Otin myös yhteyttä kouluterveydenhuoltoon, josta saimme lähetteen psykiatriselle puolelle, koska tässä vaiheessa opettaja alkoi puhumaan ettei lapsi saisi tulla enää kouluun. Psykiatrisen työntekijöiden mukaan kouluun oli kuitenkin pakko mennä, joten kannoimme lasta sinne väkisin ja tässä kohtaa lapsen agressiivisuus meitä vanhempia kohtaan tietenkin lisääntyi. Otin yhteyttä koulukuraattoriin joka tapasi lasta muutamia kertoja koululla, se auttoi lasta ja hän kävi hetken koulua, mutta tapaamiset lopetettiin, koska kuraattorin työhön ei kuulemma kuulu sellainen säännöllinen tapaaminen.

Noh, lopulta oltiin tilanteessa missä koulu ei halunnut ottaa lasta vastaan, terveydenhuolto oli sitä mieltä että lapsessa ei ole mitään lääketieteellistä vikaa ja hän on koulukuntoinen, eikä esim. terapiaa suostuttu antamaan ja oltiin koko ajan vain jonossa jonnekin, sosiaalityö (perheneuvola, sosiaalitoimi koska tein itse lapsesta lasun) oli sitä mieltä että kotioloissa ei ole mitään vikaa. Me vanhemmat oltiin puun ja kuoren välissä. Itse jäin työelämästä pois, koska lapsi oireili koulua kotona niin vahvasti, että esim. myöhästyin joka aamu töistä tai en päässyt sinne ollenkaan, riippuen siitä miten sain lapsen taisteltua pakolla kouluun, jonne häntä ei haluttu. 

 

Kakkoselle siirtyessä lapsi pääsi pienluokalle, ohessa pyöri puheterapia. Koulun puolesta kaikki muuttui yhtäkkiä todella joustavaksi. Ainut vaatimus oli tuoda lapsi kouluun, oli mikä oli. He kyllä hoitaa tilanteen siellä päässä. Eka kuukausi/pari taisteltiin, sitten lapsi alkoi yhtäkkiä käymään koulua innolla. Koulussa jopa ihmeteltiin mitä tämä lapsi tekee täällä, kun hänen oppimisvalmiudet on aivan normaalit. Opiskeli aivan perusopetuksen suunnitelman mukaan, numerot lähti nousuun, välillä vitsaili tunnilla mutta ei mitään vakavaa käytöshäiriötä ilmennyt, sosiaaliset taidot todella hyvät. 

JATKUU..

Jatkuu.. Kun lapsi oli käynyt erityiskoulua 1,5 vuotta, terveydenhuollosta ilmoitettiin että päästäisiin vihdoin toimintaterapia arvioon. Sille ei enää ollut tarvetta, lapsi oli kuntoutunut jo koulussa sekä niillä toimilla mitä me kotona teimme. Itse olin jo päässyt palaamaan töihin. 

Kaikkea muutakin noihin vuosiin mahtui, viranomaiskokemuksia, mutta näistä tulisi kirja jos alkaisin kaikkea kirjoittamaan. Ja ne kokemukset on aika karmaisevia; luukulta toiselle pompottamista, yksin jättämistä, hyvin randomeita arvioita lapsesta tai meidän perheestä jota uppovieras ihminen teki mutu-tuntumalla (koska yhdelläkään ei ollut sitä aikaa tavata ja työskennellä meidän tai lapsen kanssa). 

Itse opiskelin ohella sosionomiksi ja tiedän siis myös näistä asioista jotain. Olin valmistautunut myös taistelemaan, jos esim. huostaanottoa olisi ehdotettu. Huostaanottolaitokset ei ole useinkaan mitään kovin eettisiä laitoksia, saatikka että ne olisi parempi vaihtoehto kuin turvallinen koti. Ja oman lapsen oireilu liittyi vahvasti hänen nepsypiirteisiin (näitä vaan ei ole ikinä suostuttu terveydenhuollossa kunnolla tutkimaan), hitaaseen puhekehitykseen ja ympäristön kykyyn kohdata hänet (suoraan sanottuna ihan vaan opettajan taidot ja kyvyt kohdata tälläinen lapsi). Olin itse valmistautunut ottamaan lapsen kotikouluunkin. 

Älkää ikinä, IKINÄ, suostuko huostaanottoon tälläisissä tilanteissa. Se on huomattavasti vaikeampaa, jos vanhemman hyväksyvää nimmaria ei ole papereissa. Siksi ne päihdekäyttäjävanhemmat ym saa lapsensa takaisin sijoituksesta, kun eivät siihen suostu. Vanhemmat jotka kuvittelevat tekevänsä yhteistyötä lapsen parhaaksi ja laittavat nimensä paperiin, voivat törmätä ongelmaan jossa sitä lasta ei saa takaisin kotiin edes p*skasta laitoksesta. 

Nyt lapseni on siirtymässä takaisin perusopetukseen, samaan kouluun mistä lähti. Minua kauhistuttaa, ei lapsen pärjääminen vaan se, millaisia taitoja opettajilla siellä on kohdata mahdolliset haasteet. Opettaja voi omilla toimillaan kärjistää tilanteita huomattavan paljon. Lapsi myös huomaa, jos hän ei ole tervetullut. Onneksi lapseni on kasvanut ja kehittynyt itse hurjasti, hänellä on jo keinoja pärjätä paremmin hankalissakin tilanteissa. Hän erottaa paremmin oikean ja väärän; myös aikuisen tekemän ja osaa kertoa siitä. Yritämme kuitenkin suhtautua muutokseen (taas kerran) positiivisesti ja toivomme, ettemme enää koskaan joudu siihen tilanteeseen, mihin koululaitos, terveydenhuolto ja sosiaalitoimi meidät pisti. 

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu.. Kun lapsi oli käynyt erityiskoulua 1,5 vuotta, terveydenhuollosta ilmoitettiin että päästäisiin vihdoin toimintaterapia arvioon. Sille ei enää ollut tarvetta, lapsi oli kuntoutunut jo koulussa sekä niillä toimilla mitä me kotona teimme. Itse olin jo päässyt palaamaan töihin. 

Kaikkea muutakin noihin vuosiin mahtui, viranomaiskokemuksia, mutta näistä tulisi kirja jos alkaisin kaikkea kirjoittamaan. Ja ne kokemukset on aika karmaisevia; luukulta toiselle pompottamista, yksin jättämistä, hyvin randomeita arvioita lapsesta tai meidän perheestä jota uppovieras ihminen teki mutu-tuntumalla (koska yhdelläkään ei ollut sitä aikaa tavata ja työskennellä meidän tai lapsen kanssa). 

Itse opiskelin ohella sosionomiksi ja tiedän siis myös näistä asioista jotain. Olin valmistautunut myös taistelemaan, jos esim. huostaanottoa olisi ehdotettu. Huostaanottolaitokset ei ole useinkaan mitään kovin eettisiä laitoksia, saatikka et

Toivotaan, että kaikki menee hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu.. Kun lapsi oli käynyt erityiskoulua 1,5 vuotta, terveydenhuollosta ilmoitettiin että päästäisiin vihdoin toimintaterapia arvioon. Sille ei enää ollut tarvetta, lapsi oli kuntoutunut jo koulussa sekä niillä toimilla mitä me kotona teimme. Itse olin jo päässyt palaamaan töihin. 

Kaikkea muutakin noihin vuosiin mahtui, viranomaiskokemuksia, mutta näistä tulisi kirja jos alkaisin kaikkea kirjoittamaan. Ja ne kokemukset on aika karmaisevia; luukulta toiselle pompottamista, yksin jättämistä, hyvin randomeita arvioita lapsesta tai meidän perheestä jota uppovieras ihminen teki mutu-tuntumalla (koska yhdelläkään ei ollut sitä aikaa tavata ja työskennellä meidän tai lapsen kanssa). 

Itse opiskelin ohella sosionomiksi ja tiedän siis myös näistä asioista jotain. Olin valmistautunut myös taistelemaan, jos esim. huostaanottoa olisi ehdotettu. Huostaanottolaitokset ei ole useinkaan mitään kovin eettisiä laitoksia, saatikka et

Mitähän itse teit asialle? Jotenkin kuulostaa siltä, että koska ongelmat katosivat simpsalabim tuosta vaan, niin mitään oikeita neurologisia ongelmia ei sunkaan lapsesi kohdalla ollut, vaan itse aiheutit ne, että lapsesi saisi erityiskohtelua 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän tää äiti valittaa. Ottaisi lapsen kotiin jos kokee hänen kanssaan pärjäävän. Kotiin ei voida loputtomiin antaa tukea, siksi lapsia sijoitetaan.

Loputtomiin? Laitoshoito on todella kallista. On valitettavaa, että nepsylapsille tarjotaan liian usein ensimmäiseksi vaihtoehdoksi sijoitusta, vaikka heidän kohdallaan siitä on useimmiten haittaa. Olisi monia muita tapoja auttaa. 

Mikä se tapa on? Näitä nepsyjä on pilvin pimein eikä kaikille riitä terapeuttia julkisella puolella. Koulu ei ole oikea paikka terapoida muiden kustannuksella. 

Sermi, oma tila, pienryhmä, VSOP, lyhennetty koulupäivä, avustaja, pienryhmä, pajaluokka, sairaalakoulu, tutkimukset, tukihenkilö, psykiatrinen hoito. Ihan muutamia mainitakseni. Kokemuk

Jep. Näin on. Osaatko vielä sanoa, miksi näitä ei sitten tapahdu? 

Ja kyllä, nepsyily on myös monesti kasvatuskysymys. Meillä kaikilla on synnynnäiset ominaisuudet. Joillain neurologiset "poikkeavuudet" on niin voimakkaita, että paraskaan kasvattaja ei pysty hillitsemään niitä juurikaan. Toisaalta monen kohdalla huono kasvatus vahvistaa epätoivottuja ominaisuuksia. ADHD muotisairautena on korvautumassa autismin kirjolla, jota aletaan teini-iässä diagnosoida. Lapsi on ollut pienestä lähtien omaehtoinen ja sinänsä mukavat ja vastuuntuntoiset vanhemmat eivät ole pystyneet vetämään rajoja. Teini-iässä murkkuiän angsti yhdistettynä rajattomaan kasvatukseen alkaa näkyä juuri autismin kirjon piirteinä. Omaehtoisuus, kieltäytyminen, lukkiutumiset, ahdistus jne. Alunperin on ollut monella taipumus, mutta kasvatuksella ei ole pystytty puuttumaan näihin piirteisiin, kunnes teini-iässä ne leviää käsiin. Ja sitten ollaan onnellisena löytämässä selitystä, autismi! Kaikki on autisteja nykyään, vaikka perinteisesti monien kohdalla olisi 100 vuotta sitten ajateltu, että mukula olisi tarvinnut selkäänsä pienenä. En kannata fyysisiä rangaistuksia yhtään, mutta rajojen puutetta se monella on. 

Tällä lapsella on uhmakkuushäiriö, ei ole siis "nepsy" kuten puhelikielessä puhutaan adhd, add ja asperger lapsista. Uhmakkuushäiriöstä kärsivät lapset ovat hyvin usein oikeasti psykopaatteja, mutta lapsena tätä diagnoosia ei vielä anneta koska aivot eivät ole kehittyneet loppuun. Mikä on hassua, tätä kutsutaankin väliaikaisdiagnoosiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti

Sermi, oma tila, pienryhmä, VSOP, lyhennetty koulupäivä, avustaja, pienryhmä, pajaluokka, sairaalakoulu, tutkimukset, tukihenkilö, psykiatrinen hoito. Ihan muutamia mainitakseni. Kokemuk

Vaatii valtavat resurssin koululta, kun luokat on nepsyjä täynnä. Ehkä heille pitäisi olla omat koulunsa, kuten ennen. Sanoisin että kasvatus teettää nepsyjä jo joka suuntaan, hyväksyi vanhemmat tämän tai ei.

Silti huomattavasti edullisempaa kuin sijoitus. Aivan todella paljon tulisi säästöjä näin. 

Niinpä! Kun tossa artikkelissakin sanottiin että sijoituksessa Kallen apuna ympärivuorokautisesti kaiken maailman avustajia. Mutta sitten muka liian kallista olla se yks avustaja koulupäivän ajan joka paransi tilannetta. Kuka h***etti näitä päätöksiä tekee?

Mitenkäs kummassa tämä lastensuojelu toimii lähes poikkeuksetta aina väärin kaikissa tilanteissa? Jos taas lapsi on kotona aggressiivinen niin siitä syytetään kotia automaattisesti mutta olen itse sitä mieltä että lapsi tuntee tunteitansa siellä kaikkialla missä hän saa. Voihan se olla että koulussa on ongelmia ja siksi osoittaa tunteitansa siellä mutta ei se aina mene niinkään. Täytyy lukaista myöhemmin tämä uutinen.

Vierailija kirjoitti:

Ei pelkkä nepsyys tuota noin väkivaltaisia lapsia. Mitähän niillä on siellä taustalla. Onko tutkittu aivoja, poissuljettu kehitysvammat? 

Kuulepas ihan vain aggressiivisuus aiheuttaa tuota mutta mikä aiheuttaa tuota tunnetta? Siihen pitäisi puuttua. Suomessa on nykyisin hyvin paljon suhtautumisongelmaisia ihmisiä joten luulisi osaamista olevan näiden sisäisten haasteiden kanssa. Koko elämä tulisi ottaa huomioon ja tutkia kaikki aspektit. 

 

Kuinkahan moni näistä nepsyistä on ihan muotisyistä nepsyjä ja huonoa käytöstä vain vahvistetaan sillä, että "ymmärretään" lapsen häiriökäytöstä? Joskus olen jopa todistanut tilanteen, missä hyvin pienelle lapselle nauretaan hyväksyvästi, kun se hiukan tuuppii ja hakkaa tavaralla päähän toista lasta, koska "tää meijän eemeli nyt on t

Viimeisessä kommentissa neuvotaan vanhempia ohjaamaan  lasta lempeästi. Juu, aivan varmasti. Perheessä yksi lapsi oli poikkeuksellisen itsepäinen ja vaativa. "Kaunis puhe" ei tehonnut tähän pienokaiseen. Hän löi vanhempiaan, kun häntä kiellettiin. Kun oltiin ostoksilla kaupungilla, lapsi potki vanhempiaan, jos ei heti saanut haluamaansa tavaraa. Hänestä kasvoi silti mukava ihminen. Ehkä puuttuu jotain pitkäpinnaisuutta eikä oikein pysty odottamaan pitempään  jotakin tavoitetta.

Vierailija kirjoitti:

Tällä lapsella on uhmakkuushäiriö, ei ole siis "nepsy" kuten puhelikielessä puhutaan adhd, add ja asperger lapsista. Uhmakkuushäiriöstä kärsivät lapset ovat hyvin usein oikeasti psykopaatteja, mutta lapsena tätä diagnoosia ei vielä anneta koska aivot eivät ole kehittyneet loppuun. Mikä on hassua, tätä kutsutaankin väliaikaisdiagnoosiksi.

Psykopaatti on ihminen, joka käyttäytyy ulkoisesti rauhallisesti ja hillitysti. Hän on silti täysin tunnekylmä ja piittaamaaton toisten ihmisten kärsimyksistä. Psykopaatti saa iloa siiitä, kun voi kiusata, kiduttaa ja aiheuttaa muille pahaa. Joukossamme on psykopaatteja, mutta heitä ei liene kovin suurta määrää.

Vierailija kirjoitti:

Tällä lapsella on uhmakkuushäiriö, ei ole siis "nepsy" kuten puhelikielessä puhutaan adhd, add ja asperger lapsista. Uhmakkuushäiriöstä kärsivät lapset ovat hyvin usein oikeasti psykopaatteja, mutta lapsena tätä diagnoosia ei vielä anneta koska aivot eivät ole kehittyneet loppuun. Mikä on hassua, tätä kutsutaankin väliaikaisdiagnoosiksi.

Ei se ole mikään uhmakkuushäiriö, ei kaikesta ihmiselle normaalista sekä luonnollisesta pidä tehdä jotakin häiriötä.

Nämä liittyvät myös persoonallisuuspiirteisiin mutta lasten kohdalla tulee varmistua siitä että elämässä kaikki on oikeasti hyvin ja täytyy keskittyä lapseen sekä hänen sisäiseen maailmaansa ja auttaa sekä tukea häntä kaikessa. Omistautuminen on tärkeää jotta mahdollisesti välttyisimme myöhemmin puhkeavilta psyykkeen sairauksilta.

Uhmaikä sekä uhmakkuus ovat täysin normaaleja asioita. Luontaisesti uhmakkaammat lapset kipuilevat ärhäkämmin sekä helposti aggressiivisemmin. Sehän on uhmaa siinä missä marina sekä märinä ja kaikki muukin itkut tai raivarit. Ei ole kyse sen kummallisemmista asioista näiden kohdalla. Uhmakasluonteiset ovat sellaisia ja ovat aina hieman samanlaisia myös aikuisina, se kuuluu persoonallisuuteen mutta kaikki lapsen eteen tehty työ auttaa onnellisempaan aikuisuuteen.

Itselläni on kokemusta jo lapsuuteni kodista lähtien hyvin voimakasluonteisista temperamenttisista ihmisistä. Kuunnelkaa toisianne ja hyväksykää toisenne sellaisina kuin olette.

Tässähän kuultiin vain äidin kertomus.

Miksi näillä lapsilla ei koskaan tunnu olevan isää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän tää äiti valittaa. Ottaisi lapsen kotiin jos kokee hänen kanssaan pärjäävän. Kotiin ei voida loputtomiin antaa tukea, siksi lapsia sijoitetaan.

Loputtomiin? Laitoshoito on todella kallista. On valitettavaa, että nepsylapsille tarjotaan liian usein ensimmäiseksi vaihtoehdoksi sijoitusta, vaikka heidän kohdallaan siitä on useimmiten haittaa. Olisi monia muita tapoja auttaa. 

Mikä se tapa on? Näitä nepsyjä on pilvin pimein eikä kaikille riitä terapeuttia julkisella puolella. Koulu ei ole oikea paikka terapoida muiden kustannuksella. 

Monelle riittää se, että saavat käydä koulua rauhallisessa ympäristössä ja heillä on lukujärjestys johon ei tule muutoksia jatkuvalla syötöllä. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

Eikö rauhallinen kouluympäristö edistäisi myös ns tavislasten oppimista? Vai tarvitsevatko he huutoa ja hälinää ympärilleen pystyäkseen oppimaan?

Nepsyjä on ollut aina. Mutta ennen ympäristö oli heille paremmin soveltuva. Heillä oli enemmän mahdollisuuksia viettää aikaa rauhallisissa paikoissa. Jopa koulut ja kirjastot olivat rauhallisia, eivätkä muistuttaneet sirkusta.

Opettajien rahkeet ja voimavarat eikä edes koulutus tue sitä, että luokassa on monta erityishuomiota vaativaa lasta.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea synnytys ja keskosuus lisää mahdollisuutta "nepsyilyyn". Kyllä se on ihan aivoperäistä. 

Kuormittunutta ei pidä ajaa siihen pisteeseen että mäsäyttää. Sit voi kattoo peiliin.

Verbaalikot voi antaa takaisin niille kiusaajahomoleille, ja sit ne menee itkemään ja kysymään äidiltä että mitä tarkoittaa sodomiitti lesbiaanilisko.

Heh heh.

Verbaalisesti lahjakas osaa käyttää ihan suomea sanoissaan.

Sodomiitti on suomea, vaikka ei nykyään olekaan suosittu sana.