Yllätys, yllätys!
Syyskuun Vauvassa naiset tunnustavat, että ovatkin tyystin erilaisia äitejä kuin olivat luulleet. Oletko sinä sellainen vanhempi kuin kuvittelit?
Kommentit (33)
Luulin olevani samanlailla uhrautuva äiti kuin oma äitini, että aina ajattelisin vain lasta ja aivan viimeisenä itseäni.
Mutta tämä on paljon parempi näin! Kaipuu omiin harrastuksiin takaa paremmin jaksavan äidin, niin uskon nyt.
mitä ennen esikoisen syntymää kuvittelin. Luin paljon kasvatusoppaita ja lapsen hoitoon liittyyvää kirjallisuutta, mietin ja pohdiskelin asioita ja syntyjä syviä. No, vuodet ja useampi lapsi ovat osoittaneet käytännössä, että se kärsivällinen, filosofinen, lempeä ja huumorintajuinen äiti elää ainoastaan äidin omassa päässä... :-) t. Neljän äiti
jossain asioissa jopa paljon paremmin, en meinaan osannut kuvitella kuinka voimakas se äidinrakkaus onkaan, ennen kuin oli ne omat lapset. Tosin en minäkään uskonut ,että huudan ja hermostun lapselleni/lapsilleni, mutta lasten kasvaessa huuto on vain lisääntynyt, niin enhän osannut aikaisemmin kuvitella kuinka jääräpäisiä ja omapäisiä lapsia saankaan:) Tälläkin äidillä palaa hermot, vaikka sitä ei vieläkään sukulaiset usko...
Lisäksi leivon, askartelen ja leikin paljon vähemmän kuin kuvittelin/haluaisin, kun energiaa ei vaan riitä ylimääräiseen. No onneksi on sitten niitä "maanisia" päiviä kun tämäkin äiti jaksaa olla se touhukas äiti.
Mutta lasten myötä olen sentään vähemmän neuroottinen siivoajan ja järjestyksenpitäjä enkä enää jaksa joka asiasta nipottaa.
Vauvamme on 2,5 kk, ja ainakin tässä vaiheessa tuntuu, että kaikki on mennyt juuri niin kuin olin hämärästi ennakoinut: tavallisesti, omaa itseä kadottamatta, menemisistä, biletyksestä, harrastuksista toki tinkien, mutta myös omista tärkeistä jutuista kiinni pitäen.
Tilanne toki tulee lapsen kasvun myötä varmasti monta kertaa muuttumaan. En yhtään epäile, etteikö tulisi hetkiä ja pidempiäkin kausia, jolloin voimat ovat vähissä. En kuitenkaan aio jäädä yksin murehtimaan, vaan pyydän apua isovanhemmilta ja ystäviltä. Onneksi heitä on, innokaita ja ehtiväisiä ovat ainakin eläkkeellä olevat mummit. Ymmärrän, ettei kaikkien tilanne ole näin hyvä.
Toisaalta itseä rassaa ainakin väsyneenä se, ettei mies pysty sairautensa tähden osallistumaan juurikaan kotitöihin. Yritän kuitenkin muistaa aina sen, että hän on se henkilö perheessäämme, joka tuo leivän suuhun. Positiivinen elämänasenne auttaa pitkälle. Minäkin olen taipuvainen masennukseen, ajatukseni ovat turhan usein negatiivisesti latautuneita, mutta tahdon voimalla yritän kääntää kelkkaa positiivisen puolelle. Toimii ainakin pääsääntöisesti. Ja sitten on taskussa varalla neuvolapsykologin numero. Jos tulee hätä, apua on tarjolla!
Ainakaan tässä vaiheessa en ymmärrä sitä, miksi pitäisi heittää taivaan tuuliin unelmiaan tai tärkeäksi kokemiaan asioita, kuten kestovaippailu tai väitöskirja, kuten jutun kuvituksessa tehdään. Energiaa näihin asioihin löytyy, jos niitä pitää ehdottoman tärkeinä. Itse en luopuisi kestovaipoista millään, sillä ensinnäkin niihin on palanut rahaa niin paljon, ettei olisi mitään järkeä jättää niitä hyllyyn pölyttymään ja toiseksi pidän ympäristömme tilaa yhtenä nykyhetken huolestuttavimmista yhteisistä asioista. Kortensa kekoon kukin tavallaan.
Mutta nytpä toivottelen tsemppiä ja iloa vauva- ja taaperovuosiin kaikille itsensä yllättäneille, yllättyneille tai vain kaltaisilleni vähemmän hämmästyneille äideille. Eihän se taaperokaan muuta elämää ihan kokonaan, eihän?
Homma meni toisin päin kuin suurimmalla osalla eli en koskaan pitänyt itseäni mitenkään äidillisenä, ne "pakolliset" kaksi lasta ja that's it, ajattelin. No, nyt niitä on neljä ja viides toiveissa. En koskaan uskonut löytäväni itsestäni tällaista puolta! Saati sitten tällaisia tunteita!
En minäkään miettinyt yhtään etukäteen millainen olisin äitinä. Tai
oikeastaan ajattelin olevani ihan samanlainen kuin ennenkin kaikkine
hyvine ja huonoine puolineni. Ja juuri näin on ollutkin.
Mutta lapset tosiaankin yllättivät, varsinkin toinen ja kolmas, jotka eivät
olletkaan samanlaisia kuin aurinkoinen ja sopeutuvainen esikoinen!
Oli yllättävää huomata, että pienellä ikäerolla hankittu pikkukakkonen olikin
temperamentiltaan vaativa ja helposti ärtyvä vauva, ja itse asiassa hänen kanssaan on tänäkin päivänä usein menossa tahtojen taistelu.
Pikkukolmosen kanssa oli myös vauva-aikana omat ongelmansa.
Omaan käytökseensä ja tekemisiinsä voi aina vaikuttaa, mutta ei muiden:
ei oman lapsen, eikä oman puolison, puhumattakaan muista vieraammista.
Välillä on itku päässyt, kun olen huomannut, etteivät etukäteiskuvitelmat ja
-toiveet olekaan toteutuneet. Mutta elämä opettaa, ja paljosta olen
selvinnyt ja paljon olen jaksanut, toki välillä paremmin ja välillä
huonommin.
Enpä ennen lapsen saamista juuri uhrannut ajatustakaan sille, millainen äiti olisin. Miksi olisin äitinä erilainen kuin ihmisenä yleensä?
Lapsi sen sijaan ei, varsinkaan vauvana, ollut ollenkaan sellainen kuin kuvittelin vauvojen olevan! Vauvakirjojen ja -lehtien ruusuinen kuva tuhisevasta nyytistä, joka vain syö ja nukkuu, ei pitänyt lainkaan paikkaansa!
Ja olen vuosia pois työelämästä.
Ensimmäisen ja ainokaisen sairastelujen kanssa oli aika rankkaa ja masennuin itsekin. Ja tympäännyin vajaan 3 vuoden kotona oloon täysin.
Edelleen hoivailen omaa masennustani. Haaveissa toinen lapsi muutaman vuoden sisällä.
Keksiä kehittävää toimintaa, olla kärsivällinen ja lempeä.
Totuus on ... hieman toisenlainen...
Perushoito on hyvää, jaksan joskus leikkiä, askarrella, luen iltasadun jne, mutta kärsivällisyys ei ole minun heiniäni.
Kun toistat lapselle saman asian 10 kertaa ja vieläkään ei tapahdu mitään niin hermothan siinä menee. Yhden kanssa touhun vielä kesti, mutta kun on useampi niin huhhuh. Selviytymistä päivästä toiseen, sinnittelyä seuraavaan päivään. Onneksi joka päivässä on myös niitä onnen hetkiä, muuten tätä ei jaksaisi.
Mun mielestä pari kuukautta äitinä olleilla ei vielä kokemusta vastata tähän. Todellisuus punnitaan useamman lapsen kanssa.
Olin aikaisemmin oikea sohvaperuna ja en tiennyt ruuanlaitosta mitään. Kauhulla ajattelin tulevan lapseni tulevaisuutta, että kukakohan senkin kanssa jaksaa esim ulkoilla, kun äiti mielummin pysyttelee sisätiloissa. Yllätyksekseni tykkään nykyään ulkoilusta ja olemme lähestulkoon säällä kuin säällä ulkona, säännöllisesti kaksi kertaa päivässä. Lisäksi harjoittelun jälkeen myös ruuanlaitto sujuu ja jopa leipominen.
Lapsi on kasvattanut myös pinnaa paljon, tosin toinen kun syntyi niin pinna palaa entiseen malliin mutta ehkä joskus tulevaisuudessa taas olen se sama seesteinen äiti joka jaksaa selittää ja perustella...
Esikoisen kohdalla en luullut olevan minkään tietyn lainen äiti, pikemminkin pelkäsin jos minusta ei olisi äidiksi. Onneksi huomasin että on ja jopa todella omistautuneeksi. Joskus mietin jopa menikö minulla vähän ylikin, mutta aina lapsen kasvaessa huomasin että minä muutuin samaa tahtia.
Kakkonenkin tuli ja olin jo luonut itsestäni tietynlaisen identiteetin millainen olen äitinä ja toiminkin tämän oletuksen mukaisesti ihan luonnollisesti.
Yllätys tulikin kun kolmannen kanssa huomasin pikkuhiljaa muuttuneeni ja en ollutkaan enää vastaavanlainen äiti kuin kahden ensimmäisen kohdalla. En osannut ajatella että olin muuttunut lasten ja elämän myötä. Kolmannen kohdalla aloin vihdoin näyttää inhimillisiä vähän löyhempiä piirteitä minulla aiemmin niin tärkeissä asioissa.
Pullantuoksu ja siivous ei ikinä ollut minun identiteettiäni.
Pikemminkin vauva-aikana olen täysimetyksen ja lapsen tahtisuuden vierihoitoineen kannattaja: Tässä ei tapahtunut muutosta kenenkään lapsen kohdalla.
Mutta vauvaiän jälkeen lapsen kasvettua pidin tärkeinä tiettyjä rutiineja (ruoka-ajat ja uniajat) ja käytössääntöjä toisten ihmisten kanssa (ei kohdella toisia huonosti) ja että pitää uskoa aikuisen sanomiseen. Kolmannen kanssa periaatteet olivat edelleen samat, mutta katsoin enemmän sormien välistä ja en noudattanut kaikkea enää niin tiukasti, se ei tuntunut niin tärkeältä ja oli muutakin mietittävää/tekemistä. Periaatteisiin tuli lisäksi myös lapsen rohkeus antaa tulla toisille suoraan ja saada käyttäytyä myös vähemmän hyvin ja pitää puoliaan myös hieman kyseenalaisemmilla keinoilla ja kyseenalaistaa auktoriteetteja.
Kai minulle kävi niin että kun edelliset kaksi lasta vähän kasvoivat muutin omaa käsitystäni lapsen kasvatuksesta myös kolmannen kohdalla ja huomasin olevani löysempi/normaalimpi äiti.
Töissä en koskaan suutu lapsille ja kuvittelinkin, että minusta tulee rauhallien äiti, joka ei koskaan suutu. Ei se ihan niin mennytkään vaan hermot menee välillä aivan totaalisesti ja huudan kuin palosireeni.