Yllätys, yllätys!
Syyskuun Vauvassa naiset tunnustavat, että ovatkin tyystin erilaisia äitejä kuin olivat luulleet. Oletko sinä sellainen vanhempi kuin kuvittelit?
Kommentit (33)
Olen tässä lasten myötä kasvanut vanhempana ihan kummasti. Olen nyt aivan erilainen äiti kuin esikoisen vauva-aikana. Ei minulla ollut mitään suuria odotuksia siitä millaista on olla äiti vaan heittäydyin muuttuneeseen tilanteeseen ja "annoin virran viedä".
Kuvittelin todellakin olevani toisenlainen äiti. Kuvittelin olevani ihana, pirteä, hoikka, pullaaleipova äiti. Lapset leikkisivät autoilla ja junilla huoneessaan ja minä istuisin lattialla heidän kanssaan (silloin kun en leipoisi sitä saamarin pullaa) ja kaikilla olisi kivaa. MIstään ei tapeltaisi, riideltäisi, kaikki asiat opittaisiin ennen muiden lapsia ja naapurustossa hykerreltäisiin, kuinka iiiiiihana se naapurin rouva on.
Todellisuus iski viimeistään siinä vaiheessa, kun nuorempi syntyi. Tässä vaiheessa (lapset 5 ja 2 v) olen totaalisen väsynyt kaikkeen vääntämiseen, tappelemiseen ja omaan jaksamattomuuteen. Kaikki ylläkuvailtu oli todellakin vain pilvilinnoja ja haaveita. (no naapureista en tiedä kun ovat niin kaukana ja meille tuntemattomia ;) mutta muuten. Tässä vaiheessa olisi helpotus päästä takaisin töihin lepolomalle vaikka se ennen vauvoja tuntuikin elämää raskaammalta paikalta.
mutta kun tämän ketjun lukee nyt VARMASTI toimituskin niin haluaisin valittaa lupaamastanne haku-toiminnosta. Missä ihmeessä se viipyy?
Tuolla sivun oikeassa yläkulmassa oleva hae ei ole riittävä yksittäisten viestien etsimiseen. Olisiko jo aika kunnioittaa vauva-palstan lukijoita sinä määrin, että saisitte edes sellaisen vanhan palstan kaltaisen haun näille sivuille? Kiitos!
Tai no yksi juttu tuli mieleen. Kuvittelin, että MINÄ kyllä sitten jaksan lapsille selittää ja perustella kaikki kiellot ja ohjeet kunnolla sekä aina vastaan heidän kysymyksiinsä. Niinpä, suustani pääsee aika usein "siksi, kun minä niin sanon" tai "en tiedä, kysy isältä". (3:n äiti)
juuri sellainen kuin kuvittelinki aina olevani
rakastuin vauvaani heti ensi silmäyksellä ja hoivaan häntä koko sydämestäni rakkaudella
olen onnellinen pakahdun tästä rakkudeta lapsiani kohtaan
olen ylisuojelevainen, oikea naarastiikeri
nautin joka hetkestä ja olen ollut lasteni kanssa kotona aina sen kolme vuotta mit'ä voi olla
eli aivan niin kuin kuvittelinn jo pienenä tyttönä olevani
minulla kaksi aivan ihanaa tytärtä ja enemmäkin lapsia haluisin
eli neuvoin kaikkia äitejä ym. ennen kuin itse sain.
Ensimmäisen lapsen kanssa olin todella tarkka joka asiasta. Pyrin ns. täydellisyyteen ja sen kerroin kyllä kaikille.
No nyt lapsia on 4. rennompi ote.Edelleen olen aika tarkka, mutta "maalaisjärjellä" enkä ns. kirjaopillisesti. Rakkautta on kaikille jakaa, mitä aluksi luulin ettei se riitä kuin yhdelle.
Nyt sitten ärsyttääkin nuo yhdenlapsen tai lapsettomat kun tulevat neuvomaan tai kertomaan kuinka he ovat ns. täydellisiä ja mielessäni vain naureskelen että odottakaas vaan....
Mulla heitti häränpyllyä koko homma heti meidän tyttären synnyttyä! Ajattelin olevani sellainen äiti joka osaa mennä myös ilman lasta, ja puhua kavereiden kanssa ollessa kodin ulkopuolisista asioista. Ja kuinkas kävi; vähempää ei edes kiinnosta mennä oikeastaan mihinkään ilman pienokaista, helppohan tuota on mukana kantaa, ja on se meneminen vähän jäänytkin. Välillä haluan vaan olla tytön kanssa ihan kotosalla kahdestaan isinkin ollessa töissä. En siis valita todellakaan, tää on just sitä mistä nautin sydämeni kyllyydestä!! Vähän oon ihmeissäni kyllä myös siitä kuinka yllättävän innostunut oon kodin siivouksesta ja muista kotitöistä, en oo ikinä ollu mikään kodinhengetär.. Ihanaa aikaa, täytyy sanoa=)
Hyvässä ja pahassa. :) Olen pullantuoksuinen, hellä ja rakastava kotiäiti, joka ei ole kuitenkaan hukannut omaa persoonaansa lapsia saatuaan. Se merkitsee tietysti sitä, että olen edelleen se temperamenttinen kiukkupussi, joka olin ennen lapsiakin... :DDD
Toisaalta, mitä useamman lapsen saa, sitä enemmän äitiys muuttuu. Esikoisen äidillä on eri tavalla aikaa lapsen kanssa touhuamiseen, kun taas kolmen lapsen äiti keskittyy enemmän joukkueen huoltamiseen. :) Ensimmäisen lapsen kanssa olin lähempänä yleistä äitiyden ideaalia. Aina lähellä, aina läsnäoleva enkeli. Viihdyn paremmin nykyisessä roolissani ison perheen sähläävänä huoltajana!
Enpä ennen lapsen saamista juuri uhrannut ajatustakaan sille, millainen äiti olisin. Miksi olisin äitinä erilainen kuin ihmisenä yleensä?
Lapsi sen sijaan ei, varsinkaan vauvana, ollut ollenkaan sellainen kuin kuvittelin vauvojen olevan! Vauvakirjojen ja -lehtien ruusuinen kuva tuhisevasta nyytistä, joka vain syö ja nukkuu, ei pitänyt lainkaan paikkaansa!
Teininä ajattelin, että minusta ei tule sellainen äiti, joka on lastensa pomo, vaan pikemminkin lasten kaveri, että on kivaa yhdessä, jaksan keskustella ja selittää, ja lapsi uskoutuu minulle vielä teinivuosinaankin... Samoin ajattelin olevani kärsivällinen, rento ja avarakatseinen ja vaikka mitä. Toisaalta silti ajattelin, että miten ihmeessä sitä voi osata vastata kaikkeen ja esittää lapsen edessä uskottavasti kaikkitietävää äitiä, johon voi luottaa kuin kallioon.
Todellisuus/nykyisyys: Minä olen kotona ylipäällikkö (hyvällä tavalla), koska on minun vastuullani, että elämä sujuu. Asumme lapsen kanssa kahden ja moni asia on niin kuin on vain siitä yksinkertaisesta syystä, että minä sanon niin. Minä olen lapseni kasvattaja, äiti, opettaja, opastaja, en kaveri, joka tulee ruinattaessa leikkimään. En ole lapselle selitysvelvollinen. Keskustella ja selittää jaksan, mutta en selitellä ja maanitella. Kärsivällinen en ole, huudan helposti, mutta jonkin verran rentoutta on onneksi tullut kehiin alun tiukkapipoisuuden jälkeen, vaikka joistakin asioista olen edelleen järjettömän tarkka. "Kaikkitietävyyskään" ei sitten muodostunut ongelmaksi: olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten itsevarma olen lapsen kanssa ja tähän mennessä olen tiennyt aina miten toimia. Jos en jotain tiedä, sanon sen ja sitten otetaan selvää.
Eniten on yllättänyt, miten kivaa vauvan kanssa on. Olen ollut aina aika uraorientoitunut, ja kuvittelin tulevani mökkihöperöksi kotona vauvan kanssa, "kun eihän se tee muuta kuin syö, nukkuu ja kakkaa". Nyt puolivuotias pikkumiehemme onkin osoittautunut aivan kerrassaan valloittavaksi kaveriksi, jonka edesottamuksia on hurjan hauskaa seurata päivittäin. Toki kaipaan myös aikuisten seuraa, mutta en hillu vauvan kanssa kodin ulkopuolella ollenkaan niin paljon kuin kuvittelin tekeväni. Kotonakin on ihan kiva olla nimittäin, ja itse asiassa rauhallinen kotielämä on tuonut tervetullutta vastapainoa hektiselle työelämälle.
Itsellä ei varsinaisesti ollut, eikä ole mitään kuvitelmaa miten äitinä toimin. Maalaisjärjellä olen toiminut tilanteesta toiseen. En panikoi jos poika on flunssassa, toisin kuin muutama tuttuni, jotka kyselevät, olenko nyt varmasti kokoajan pojan vierellä kokoajan ettei vaan tukehdu räkäänsä ym...
En myöskään kuuraa kotia lattiasta kattoon, annan pojan möyriä mullassa ja ruohikossa pelkäämättä basilleja.
Yritän parhaani mukaan sopeutua eri tilanteisiin enkä panikoi jos kaikki ei menekkään kuten haluan, ehkä tämä on se ainoa asia minkä luulin olevan toisin. Odotus aikana mietin miten pärjään jos lapsi osoittautuisikin vaikeaksi ohjattavaksi, mutta ihmeen tyynesti olen kuitenkin toiminut vaikka raivareita poika onkin saanut ties missä :)
Edes imetyksen kanssa en panikoinut, vaan tein itselleni alusta asti selväksi, että homma sujuu tai ei ja kyllä olen kaikesta huolimatta hyvä äiti ja pystyn pitämään pullomaidollakin lapseni hengissä. Kuukauden jälkeen kun imetys ei edelleenkään onnistunut ja lopetin sain moitteita ja syyllistämisiä, mutta parilla valitulla sanalla sain senkin loppumaan ja kykenin pitämään taas itseäni äitinä arvossaan.
Vauva-aika oli todella kaoottista. Vauva itkeskeli ja nukkui huonosti. Siinä oli kestämistä. Kärsivällisyyteni ei ole koskaan ollut huippuluokkaa, joten sitä kyllä koeteltiin. Tiesin etukäteen etten ole mikään kärsivällisyyden huipentuma. Mutta kummasti se pinna venyy. Nyt kun lapsen syntymästä on kulunut reilu vuosi niin koen jopa voivani sanoa että olen kärsivällinen. Hermostun vain harvoin. Olen itsestäni ylpeä. Muutos on todella mahdollista. Jäädään odottelemaan pienen sisupussin uhmäikää...
etukäteen ajattelin, että minä kasvatan lapseni kehumalla ja positiivisella palautteella. En siis sano "Älä mene sinen" vaan "Tule tänne".
Ja peen marjat.... Poika oli niin kovakalloinen ettei tosikaan. En olisi koskaan uskonut, että olisin ollut valmis ristiinnaulaamaan poikani seinään kiinni - koska hän ei kaikesta kehumisesta huolimatta toiminut niinkuin halusin...
Valitettavasti olen ihan erillainen äiti kuin uskoin. Paljastuin aikamoiseksi kontrollifriikiksi ja siivoushulluksi. Olen yhä lyhytpinnainen eli suutun äkkiä ja pienistä asioista vaikka luulin,että lasten myötä tulisin lempeäksi kuin enkeli.
Tavallinen arki vie myös enemmän voimia kuin uskoin ja elämä onkin tasapaksua puurtamista..kenraali-mami komentaa ja arki luistaa mutta olisi kiva olla hömppä -naurava- äiti.
kun ei pitänyt äidiksi koskaan tulla. Joskus nuorena, oman äidin komentaessa ajattelin, että tuollainen äiti en haluaisi olla. Nyt kun kuitenkin olen äiti (x 4), niin yllättävän monessa tilanteessa sitä huomaa käyttäytyvänsä oman äitinsä tavoin. Jos haluaa tehdä asiat eri tavoin, täytyy oikein tietoisesti muuttaa käyttäytymistään, muuten tekee asiat sen mallin mukaan, minkä on omalta äidiltään omaksunut.
odotit, että asiat pitäisi oppia ennen muiden lapsia? Outoa mielestäni, Onko lasten oppiminen jokin kilpailu mielestäsi? Jokainen oppii omalla tavallaan ja ajallaan...
Kuvittelin,että imettäisin ainakin 6kk,lasta ei vietäisi hoitoon ennen 6kk ikää isovanhemmille ja olisin kotona ainakin kaksi vuotta ja mitä tapahtuikaan en imettänyt kuin kaksi viikkoa ja tyttömme oli hoidossa jo kuukauden vanhana ensimmäisen kerran. Periaatteeni romuttuivat täysin.Ei ollut sellaista kuin kuvittelin.Tyttömme täyttää huomenna vuoden ja on kasvattanut meitä hirveästi.Olen edelleen itsekäs äiti joka haluaa välillä jotain omaa,huudan,jos lapsi ei tottele ja odotan jo tammikuuta jolloin menen töihin.En todellakaan nauti kotona olosta niin kuin olen aina luullut.
Rakastan lastamme ja tiedän vaikken olekkaan mikään mamma joka leipoo essu päällä ja paimentaa hellästä katrastaan niin tyttäreni ei paremmasta tiedä.Olen hänelle se paras ja ainoa äiti jonka hän tietää.Tämä lapsi jää ainoaksi ja mieheni kanssa yritämme kasvattaa hänet niin hyvin kuin pystymme.
mutta pöh, imetys päättyi itsestään kun sitä oli kestänyt 10 kk.
Juuri tällaisia "päätöksiä" oli vaikka miten ja todellisuus olikin toista.
Jonkun muun täytyisi tulla tekemään objektiivinen arvio.