Onko joku kokenut vakavan työuupumuksen/uupumisen?

Vierailija kirjoitti:

Reilu parivuotta jaksoin 12h keskeytymätöntä 3-vuorotyötä, vaihdoin firmaa ja päivävuoroon niin helpoitti !

Usein käy niin ettei pysty/tajua/ehdi vaihtaa ennen kuin menee terveys, hyvä että pääsit pois

The vagus nerve is the tenth cranial nerve, and it plays a crucial role in regulating various bodily functions, including heart rate, digestion, respiratory rate, and certain aspects of speech. It is a key component of the parasympathetic nervous system, often referred to as the "rest and digest" system, which promotes relaxation and recovery.

There is growing interest in strategies to support vagus nerve function for overall well-being. Here are some general suggestions that may help promote vagus nerve health:

Deep Breathing: Slow, deep breaths stimulate the vagus nerve and activate the parasympathetic nervous system. Practices like diaphragmatic breathing and pranayama can be beneficial.

Meditation and Mindfulness: Practices that promote relaxation and reduce stress, such as meditation and mindfulness, can positively influence the vagus nerve.

Physical Exercise: Regular physical activity, especially activities like yoga, swimming, and moderate-intensity aerobic exercise, can stimulate the vagus nerve.

Cold Exposure: Cold exposure, such as cold showers or immersing your face in cold water, may activate the vagus nerve.

Massage and Bodywork: Certain types of massage and bodywork, such as craniosacral therapy and visceral manipulation, may indirectly influence the vagus nerve.

Probiotics: There is some emerging evidence suggesting that a healthy gut microbiota may positively influence vagus nerve function. Probiotics and a diet rich in fiber and fermented foods may be beneficial.

Avoiding Chronic Stress: Chronic stress can negatively impact the vagus nerve. Practices to manage and reduce stress, such as mindfulness and relaxation techniques, are important.

It's essential to note that while these practices may support overall well-being and potentially enhance vagal tone, they are not guaranteed to "heal" specific medical conditions. If you have concerns about your health or specific medical issues, it is advisable to consult with a healthcare professional for personalized advice and treatment.

Vierailija kirjoitti:

The vagus nerve is the tenth cranial nerve, and it plays a crucial role in regulating various bodily functions, including heart rate, digestion, respiratory rate, and certain aspects of speech. It is a key component of the parasympathetic nervous system, often referred to as the "rest and digest" system, which promotes relaxation and recovery.

There is growing interest in strategies to support vagus nerve function for overall well-being. Here are some general suggestions that may help promote vagus nerve health:

Deep Breathing: Slow, deep breaths stimulate the vagus nerve and activate the parasympathetic nervous system. Practices like diaphragmatic breathing and pranayama can be beneficial.

Meditation and Mindfulness: Practices that promote relaxation and reduce stress, such as meditation and mindfulness, can positively influence the vagus nerve.

Physical Exercise: Regular physical activity, e

Kiitos, näitä on yritetty tehdä, en tiedä onko ollut hyötyä

En ole minäkään täysin normaaliksi palautunut. Nyt olen työtön ja vaikka muuten aika hyvä olo, niin kokoaikatyön hakeminen on todella ikävää, kun en tiedä pystynkö sitä tekemään. Tai oikeastaan kun tiedän etten siihen pysty. 

Vierailija kirjoitti:

En ole minäkään täysin normaaliksi palautunut. Nyt olen työtön ja vaikka muuten aika hyvä olo, niin kokoaikatyön hakeminen on todella ikävää, kun en tiedä pystynkö sitä tekemään. Tai oikeastaan kun tiedän etten siihen pysty. 

Sama ongelma. Ja kunnollisen oman alan osa-aikatyön löytäminen on lähes mahdotonta. Kituuki töissä vai työttömänä, siinäpä pulma.

Vierailija kirjoitti:

Jotain todellakin on mennyt lopullisesti rikki. En usko että tästä pystyy toipumaan. En yksinkertaisesti pysty tekemään kuin muutamia asioita päivän aikana. Joskus yksi asia voi olla niin voimavaroja verottava, että loppupäivä menee nukkuessa tai vaan zombina. Pelottaa tulevaisuus ihan todella.

Tämä sama rikkimenemisen kokemus. Kalenterin on oltava todella väljä. Paljon lepoa ja hiljaiseloa itsekseen. Jopa jotkut mukavat asiat/ihmiset kuormittavat. En tiedä mitä tästä tulee.

Aika parantaa. Vaikka mahdottomalta tuntuu, niin kyllä se auttaa. Noin vuodessa olen selvinnyt takaisin normaaliin elämään. Sen jälkeen pelotti lähteä takaisin töihin, mutta kyllä pää sen kesti. Ikuinen stressiherkkyys toki jää. Mutta se pitää vain hyväksyä ja oppia tietämään milloin pitää pysähtyä. Jos töissä on rankkaa, ei voi vapaalla enää juosta. 

Ilman lääkkeitä olen toipunut. Koen, että se on ollut nopeampaa. Ahdistukset on pakko kohdata, jotta ne voi käydä läpi. 

Oletko sairastanut koronan? Oma pää ei kestä koronan jälkeen mitään. Toivoton olo. 

Vierailija kirjoitti:

Aika parantaa. Vaikka mahdottomalta tuntuu, niin kyllä se auttaa. Noin vuodessa olen selvinnyt takaisin normaaliin elämään. Sen jälkeen pelotti lähteä takaisin töihin, mutta kyllä pää sen kesti. Ikuinen stressiherkkyys toki jää. Mutta se pitää vain hyväksyä ja oppia tietämään milloin pitää pysähtyä. Jos töissä on rankkaa, ei voi vapaalla enää juosta. 

Ilman lääkkeitä olen toipunut. Koen, että se on ollut nopeampaa. Ahdistukset on pakko kohdata, jotta ne voi käydä läpi. 

Kiitos tästä. Olen puolisen vuotta nyt ollut poissa, vielä on kovin huonoja päiviä, ahdistusta ja masennusta ym mutta vähän on tullut valon pilkahduksiakin ja näyttää että paraneminen menee eteenpäin vaikkakin sietämättömän hitaasti, kaikkine kuoppineen. Olenkin siksi miettinyt paljon pitäisikö kuitenkin kokeilla lääkkeitä kun turhauttaa niin paljon ja pettymyksen tunteet todella syviä kun ei ikinä tiedä mitä seuraava päivä tai ip/ap tuo tullessaan. Hyvä ilta ja siinä sitä miettii josko huomenna tekisi jotain (siis esim kävisi ihmisten ilmoilla verkkarit päällä.. ei mitään sen erikoisempaa) ja sitten se ahdistus iskee päin pläsiä aamulla. Terapiassa ja ympärillä olevat läheiset sanovat että on menty eteenpäin mutta itsellä se luotto kovin hatara. Vaikka huomaan kyllä pienistä asioista edistystä. Ja sen takia jarruttelen niitä lääkkeitä vieläkin, josko tästä ajan kanssa selviää kunhan vaan kärsivällisyys itseään kohtaan riittää. Ja jaksaa käydä ne kaikki hirveät olot, taakat ym jutut läpi pohjamutia myöten. 

Edellinen vielä, käytössä ekoina kk oli rauhoittavat kun ei pystynyt olemaan, nyt ajan niitä alas. Eli en siis ole mitenkään lääkevastainen, enemmänkin pelokas sivuoireille, ettei saa väärää kuvaa tuosta edellisestä tekstistäni.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mennyt nyt kolme vuotta totaalisesta romahduksesta. Sanoin itseni irti, koska en nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntui, että jos vielä yritän palata töihin, minä kuolen työpisteeni ääreen. Niin voimakas ja kokonaisvaltainen se uupumus oli.

 

En ole vieläkään toipunut. Jotain tuntui menneen pysyvästi rikki, jonkinlainen normaali kyky sietää painetta ja palautua vastoinkäymisistä on poissa. Opiskelen omaan tahtiin uudelle alalle, ja toivon, että valmistuttuani pystyn palaamaan työelämään. Realistisesti se on ehkä epätodennäköistä, mutta koen tärkeäksi yrittää. 

 

Jos voisin palata takaisin ja tehdä jotain eri tavalla, irtisanoutuisin paljon aikaisemmin ja etsisin saman tien hyvän terapeutin. Se olisi ehkä auttanut toipumisessa ja tilanne ei olisi ehkä päässyt niin pahaksi. 

Samanlainen kuvio sillä erotuksella että minä sain opiskeltua uuden ammatin ja teen nyt uudella alalla osa-aikaisena 75%. Sillä pärjään taloudellisesti ja palauttavaa vapaa-aikaa on riittävästi. Tällä hetkellä kaikki on tosi hyvin.

Uupumisesta toipuessa meni noin vuosi. Tosin en tiedä pystynkö koskaan enää tekemään 100% työaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Oletko sairastanut koronan? Oma pää ei kestä koronan jälkeen mitään. Toivoton olo. 

Olen, mutta siitä jo aikaa. En usko että asialla tekemistä tämän kanssa, juna oli ns menossa seinään päin jo kauemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mennyt nyt kolme vuotta totaalisesta romahduksesta. Sanoin itseni irti, koska en nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntui, että jos vielä yritän palata töihin, minä kuolen työpisteeni ääreen. Niin voimakas ja kokonaisvaltainen se uupumus oli.

 

En ole vieläkään toipunut. Jotain tuntui menneen pysyvästi rikki, jonkinlainen normaali kyky sietää painetta ja palautua vastoinkäymisistä on poissa. Opiskelen omaan tahtiin uudelle alalle, ja toivon, että valmistuttuani pystyn palaamaan työelämään. Realistisesti se on ehkä epätodennäköistä, mutta koen tärkeäksi yrittää. 

 

Jos voisin palata takaisin ja tehdä jotain eri tavalla, irtisanoutuisin paljon aikaisemmin ja etsisin saman tien hyvän terapeutin. Se olisi ehkä auttanut toipumisessa ja tilanne ei olisi ehkä päässyt niin pahaksi. 

Samanlainen kuvio sillä e

Tuo ajanmääre noin vuosi toistuu usein näissä, että vasta noin vuoden jälkeen alkaa olemaan aikasintaan jotenkin kunnossa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mennyt nyt kolme vuotta totaalisesta romahduksesta. Sanoin itseni irti, koska en nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntui, että jos vielä yritän palata töihin, minä kuolen työpisteeni ääreen. Niin voimakas ja kokonaisvaltainen se uupumus oli.

En ole vieläkään toipunut. Jotain tuntui menneen pysyvästi rikki, jonkinlainen normaali kyky sietää painetta ja palautua vastoinkäymisistä on poissa. Opiskelen omaan tahtiin uudelle alalle, ja toivon, että valmistuttuani pystyn palaamaan työelämään. Realistisesti se on ehkä epätodennäköistä, mutta koen tärkeäksi yrittää. 

 

Jos voisin palata takaisin ja tehdä jotain eri tavalla, irtisanoutuisin paljon aikaisemmin ja etsisin saman tien hyvän terapeutin. Se olisi ehkä auttanut toipumisessa ja tilanne ei olisi ehkä päässyt niin pahaksi. 

tai sitten kauemmin kuin vuosi, jokainen meistä on niin erilainen, eri polulla

Pitkään meni selviämisessä, mutta asiaan vaikutti se että vihasin koko alaa mutten jaksanut opiskella uutta. Olin lähtenyt alalle (sote-hommia) ratkaistakseni omia traumojani, selvittääkseni teoreettisesti niitä. Selvisin kun jäin saikulle tarvittaessa (kun en enää jaksanut, oli pari kolme pätkää n. 4 vuoden aikana) menin terapiaan, söin lääkkeitä. Terapian avulla opin tunnistamaan mikä mua uuvutti alassa, opin sanomaan ei niille työtarjouksille mitä en missään tapauksessa halunnut, ja lopulta opin sanomaan ei myös työpaikan sisällä. Vaati siis itsetuntemuksen lisäämistä, mut tarvitsin siihen kyllä työterveyshuollon ja hyvän terapeutin tuen. Nykyään olen hyvinvoiva eikä ole tarvinnut vaihtaa alaa vaan aloinkin ihan tykkään työstäni kun en enää ollut heittopussi jolle kävi kaikki. Ai niin, ja olen myös pitänyt tavanomaista pitempiä lomia, palkattomia ja opintovapaita. On tehnyt tosi hyvää ottaa irtiotto työelämästä vaikka kuukaudeksi tai kahdeksi. Toki se ei välttämättä ole kaikille mahdollista, että olen ollut onnekas että asiat ja talous on järjestynyt.

Lisään vielä (olen se joka kommentoi ylimääräisistä vapaista tuossa juuri hetki sitten); minullakin oli pitkään tunne että stressinsietokykyni on heikko ja että en pääse siitä koskaan palautumaan normaaliksi, mutta nyt ajattelen (omalla kohdallani) että ehkä kyse olikin post-traumaattisesta oireilusta ja hyvän terapian avulla olen pystynyy vakauttamaan itseäni enkä enää seilaa ylivireyteen niin herkästi. Lisäksi omalla kohdallani ajattelen että olen saattanut alun alkaenkin olla herkkä kuormitukselle mutten vain ole ymmärtänyt ja tunnistanut sitä vaan painanut menemään uupumuksen ja ylivireyden merkkejä tunnistamatta ja lopulta on tullut romahdus. Arvostan ja vaalin nykyään omaa aikaa ja rauhaa, ja ajan kanssa kun uupumus ja traumaoireilu on vähentynyt niin se pakonomainen levontarve on vähentynyt ja olen jaksavampi. Pitkään meni nimittäin myös siinä että minulla oli toipuvan ihmisen identiteetti ja säikähdin jos tulikin enemmän kuormaa koska pelkäsin romahtavani uudelleen. Mutta tosiaan oman vireystilan säätely ja kehon rauhoittaminen kuormuttavassakin tilanteessa on auttanut kovasti.

En ole selvinnyt tai palannut ennalleen. Uupumisestani on noin vuosi, mutta edelleen kärsin samoista oireista kuten ahdistuksesta. Tuntuu pahalta ajatella miten tekemisen ilo katosi työtaakan alla. Tuntuu enimmäkseenn siltä etten kadu mitään. En osannut ajatella aikaisemmin että romahtaisin vaikka oireita oli pidempään ilmassa.

Ap, minkä ikäinen olet? Minä koin myös työuupumisen. Työterveydessä ei ymmärretty, annettiin vain päivää saikkua. Aikaisemmin todettu jo huippuunsa kohonnut verenpaine. Esimiehet lisäsivät töitäni, jonka jälkeen sekosin (hiljaa). Katsoin, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin irtisanoutua. Olin silloin 58 v. Nyt olen 64 ja näen edelleen painajaisia työstäni ja siitä mitä on jäänyt tekemättä. Pitkään kestää vaikutukset.

Olen siis jo eläkkeellä (eronnut, eikä lapsia). Välillä tein kunnan velvoitetyöllistämisjaksoja 2 x 6kk. Ja otin varhennetun eläkkeen heti kun sain.

Avaajan kannattaa vaihtaa lääkitystä niin kauan, että löytyy sopiva. Mulle määrättiin ensin Mirtazapiinia, ei auttanut. Tuli armoton vitutus.

Zopinoxilla pystyin kyllä nukkumaan, mutta se ei ole tarkoitettu jatkuvaan käyttöön.

Escitalopram alkoi toimia ja nyt olen jo puolivuotta ollut töissä. En ole täysin toipunut, mutta yritän pärjätä. Kyllähän tässä on joutunut olemaan lääkekoekaniinina.

Ketipinor on lääke, jota otin vain yhden, enkä halua ottaa enää, sillä sitä syömällä ei voi olla töissä, kun nukkuu vaikka seisoaltaan.

Paha mieli tulee, omasta ja muiden tilanteista. Luulen että minäkin pian, ellei asiat merkittävästi muutu.