Lapsi vastahakoisesti 40-vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ääliöt täällä taas jankkaavat kuinka HE eivät jaksaisi. Jos on itsensä päästänyt niin huonoon kuntoon että on nelikymppisenä ikäloppu niin se on oma moka. Monet muut meistä ovat yhtä hyvässä kunnossa tai paremminkin kuin parikymppisenä.

Joka tapauksessa AP:llehan se nakki tuossa napsahtaa. Isä katoaa merille ja ap on käytännössä yksinhuoltaja lapselle, jota ei halunnut. En lähtisi hommaan.

Sinä itse olet ääliö, jos luulet, että jaksaminen on vain fyysinen juttu. Jaksaminen tarkoittaa myös mentaalista jaksamista, ehkä enemmänkin kuin fyysistä. Tässä on jo moni kommentoija kuvaillut sitä. Ei jaksa enää, eli huvita enää. Ne jutut on jo koettu, nyt on aika muille jutuille.

Nimenomaan näin. En jaksa enää, koska ei pätkääkään huvita tai kiinnosta enää se elämänvaihe. Aikansa kutakin ja nyt ei voisi vähempää kiinnostaa rytmittää arkea päiväunien ja jatkuvien nälkäkiukkujen ja vaipanvaihtojen mukaan. Nautin siitä, että isot lapset pärjäävät jo tovin omillaan, joten pääsen lenkille, kahville tai leffaan ystävien kanssa. Toisaalta isojen lasten kanssa voi jo tehdä kaikenlaista itsellekin mielekästä urheilua, kulttuuria, matkakohteita ei tarvitse valita taaperoystävällisyyden mukaan jne. ja heidän seurassa on leppoisaa. En mistään hinnasta haluisi eli jaksaisi palata siihen portaharjoitteluun, ryhmähau-aikaan, päikkäreihin, iltanukutukseen, kurahousuihin, päiväkotiralliin yms. puuduttavaan. Eikä se tarkoita, että olen ikäloppu raihnainen. Päinvastoin, nyt sitä juuri on elämänsä kunnossa taas kun ehtii ja jaksaa elää myös itselleen!

Omat vanhempani saivat viimeisen lapsensa 42 ja 44 vuotiaana. Joskus kävi perheen kuopusta sääliksi, kun ei vanhemmat vaan jaksaneet olla hänen kanssaan tarpeeksi ja me vanhemmat lapset olimme aika lailla jo omissa menoissa. Sikäli perheen kuopukselle oli hyvä, että kotona oli oikeastaan kaikki muut sitten aikuisia ja me jaksoimme leikkiä ja vaikka pelata ulkona pikkusisaruksen kanssa, mutta silti kävi sääliksi ja mietin usein että miksi isä ja äiti eivät huolehtineet ehkäisystä ja koin että heidän ei olisi pitänyt tehdä enää lasta. Jotkut vanhemmat jaksaa nelikymppisinäkin olla 100 % läsnä lapselle, tosin nykyvanhemmista ei taida enää edes nuoret jaksaa, kun pitää naama olla siinä puhelimessa aina kiinni, mutta kuitenkin: kannattaa olla lapsisuunnitelmien suhteen mieluummin inhorealisti ja miettiä ja muistella tarkkaan mikä oli edellisten lasten kanssa rankkaa ja jaksaisiko sitä oikeasti. Entä sitten kun tulee tuolla iällä tauko työelämässä. Jaksaako ottaa senkin tuomat riskit mukaan elämään.

Loppujen lopuksi lapsi kannattaa hankkia vain silloin, kun molemmat sitä aidosti haluaa. Voihan sitä sitten vaikka ostaa apua kotiin, jos ei itse jaksa.

Tottakai teillä voi myös onnistua tasapainoinen, hyvä elämä teinin ja pikkusisaruksen kanssa. Vaikka ukko olisikin merellä paljon. Naiset me ollaan vahvaa tekoa ja jaksamme yleensä paljon. Ihmeellisen negatiivisia kirjoituksia täällä.

Jos haluat lapsen, niin yrittäkää. Jos et halua lasta, niin kerro se miehelle, että voi sitten tehdä oman päätöksensä.

Jos elinolot ja arjen haasteet mietityttävät, niin voisitteko tarvittaessa taas muuttaa palvelujen äärelle tai mies etsiä toisen työn, jos haluaa perheellistyä?

On iso vaatimus odottaa sun hoitavan miehen haluama lapsi käytännössä 100 %:sti. Toki mies voi aina sluibata, jos perhe-elämä ei kiinnosta, mutta tässä jo lähtökohdat ovat heikot.

No entä jos suostut yrittämään ja alat itsekin jo toivoa ja haluta ja kun vuoteen ei kuulu niin se mies häipyy kuitenkin tekemään vauvan jonkun nuoremman kanssa? Montako vuotta jaksat yrittää? Ymmärtääkö mies esim down-lapsen riskin yli 40v äidillä? 

Ei käy sinua kateeksi, ap. Olet todella vaikean valinnan edessä. Oikeasti hyvää parisuhdetta, jossa kaikki toimii ja on tasapainoisen hyvä olla sen kaikilla osapuolilla, on vaikeaa löytää. Lapsen saaminen on aina riski, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka hyvät. Kuinka tietoinen mies on mahdollisista haasteista? Onko hänellä minkäänlaista kokemusta vauva-ajan vaatimuksista? Tai mitä lapsen tuleminen tarkoittaa ylipäätään? Että varsinkin ensimmäiset vuodet lapsen tarpeet tulevat aina ensin. Onko miehellä harrastuksia? Mistä kaikesta hän on valmis luopumaan, jotta sinun jaksamisesi taataan? Minkälainen lapsuuden perhe hänellä on? Minkälainen kokemus isän ja äidin rooleista?

Voisitko ap esimerkiksi näyttää tämän keskustelunavauksesi täällä hänelle, jotta hän osaisi paremmin hahmottaa minkälaisia kokemuksia ihmisillä on hieman vastaavanlaisessa tilanteessa? Kuulostaa myös rajulta, joskin ymmärrettävältä, että hän nyt haluaisi erota jos et lapsen hankintaan ryhdy. Onko hänellä realistisia mahdollisuuksia löytää joku toinen nainen, jonka kanssa olisi vähintään yhtä hyvä olla, ja joka suostuisi vielä tekemään lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Eikö nuo asiat keskusteltu jo alussa?

Miehille usein tulee vauvakuume vasta 40-50-vuotiaana.

Kannattaa muistaa, että kun nainen hankkii lapsen, on aina varauduttava siihen, että isä saattaa milloin vaan päättää, ettei halua olla missään tekemisissä lapsensa kanssa, kun ei se lapsiperhearki ollutkaan niin kivaa mitä kuvitteli.

Olette ihania, kiitos jokaikiselle kirjoittaneelle myötätunnosta ja ymmärryksestä sekä eri näkökulmien tarjonnasta pohdintani tueksi <3

Esikoiseni ollessa nuorempi, kun olimme kahdestaan, elättelin toivoa saada hänelle sisarus. Olemme hioutuneet mahtavaksi tytär-äiti-duoksi. Arjessamme on hassuttelua, haleja, yhdessä leivontaa, liikuntalajeja ym. Olen onnekas saadessani olla just hänen äitinsä <3

 

Kuten kerroin, olen vasta viisi vuotta (tai on se melko pitkä, vakiintunut aika)  ollut tässä suhteessa. Koska avomies on paljon poissa työn takia, olen kasvattanut lapseni käytänössä yksin. Täällä ollessaan hän kyllä käy kaupassa ym. ja on aina kohtelias. Kuten joku yllä ihanasti kirjotti, hyvää parisuhdetta ei ole helppo löytää eikä kannata herkästi etsiä toista ihmistä, jos on rinnalleen hyvän puolison löytänyt ja on rakkautta, hyvinvointia.

Kyllä toisen lapsen saaminen on ollut valtava toiveeni, mutta ollessani nuorempi ja jos olisin tavannut miehen, joka asuu kanssamme ympäri vuoden. Sittemmin hautasin toisen lapsen haaveen, kun mietin miten kivaa on näin juuri.

Joku yllä mietti, jos aloittaisimme yrittämään eikä lasta kuuluisi, mies saattaisi jättää sitten ja että toisen naisen. Mahdollista se on, ilman muuta. Annan hänen siinä tapauksessa tavoittelemaan unelmaansa, se on rakkautta että päästää irti, jos lisään rakastamani ihmisen hyvinvointia enkä ole tukkeena.



On kyllä tuskallinen olo, myönnän, just nyt. Kokeilematta mitään ei elämästä tule. Kai teen plus-miinus-listan tai olisiko parisuhdeneuvontaan mahdollista mennä, voisin googlata.

Kysymyksiä teille:

Onko kellään kokemusta suuresta ikäerosta eli teini ja pieni?

Entä onko teillä kokemusta matkatyötä tekevän kanssa perheestä onko se rusinat pullasta -tyyppistä ollut teille?

Lapsillani on isot ikäerot ja miehelläni matkatyö, ja meillä se on toiminut, mutta lähtökohta on ollut, että itsekin halusin nämä lapset. 

Tässä ehkä se oleellisin, että lasta ei välttömättä enää saa tuossa iässä. Tai yrittäminen kestää pari vuotta. Ja keskenmenot ovat yleisiä tuossa iässä. Me emme enää saaneet kolmatta nelikymppisinå. Vaikka aiemmin raskaudet alkoivat helposti. Tuli vain keskenmenoja.

Christiiina kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että kun nainen hankkii lapsen, on aina varauduttava siihen, että isä saattaa milloin vaan päättää, ettei halua olla missään tekemisissä lapsensa kanssa, kun ei se lapsiperhearki ollutkaan niin kivaa mitä kuvitteli.

!

Täällä on kyllä ihme negatiivista porukkaa kirjoitellut. Itsellä lapset on parasta elämässä ja olen heistä niin kiitollinen että en osaisi edes kuvitella että olisi vain yksi lapsi. Ja olen siis suurimmaksi osaksi yksin lapset hoitanut ja pian jo 40v, luulen ettei se ikä selitä miksei joku jaksa vaan se jos on jo useampi lapsi ennestään niin kurahousujen vetämisessä ja pottaharjoittelussa ei enää ole sitä uutuuden viehätystä. 

Tutut saivat kehitysvammaisen lapsen nelikymppisenä. Miettivät tosi tarkkaan, jaksavatko vauvan kanssa. Ja nyt ovat ihan jaksamisen äärirajoilla. Kannattaa harkita kyllä todella tarkkaan, koska kehityshäiriöiden riski alkaa nelikymppisenä olla merkittävä.

Molempien pitää haluta lapsi. Tyttären haluamiset ei voi vaikuttaa näissä asioissa. Tuossa iässä en enää alkaisi lasta tehdä.

Minä olen matkatyötä tehneen isän lapsi. En tietenkään voi puhua asiasta äidin näkökulmasta, mutta mitä äitini on minulle aikuistuttuani puhunut, se oli rankkaa aikaa. Isäni oli tosin viikonloput kotona, eli siinä mielessä tilanne oli eri, mutta äitini oli käytännössä yksinhuoltaja maanantaiaamusta perjantai-iltaan. Hän oli yksin vastuussa minun ja nuoremman sisarukseni uhmaiästä, päivähoidosta, koulusta, lääkärikäynneistä, vanhempainilloista, sairastumisista jne. Tähän päälle hänen piti vielä usean vuoden ajan hoitaa sairaalloista anoppiaan. Äidilläni oli aiemmin ollut lukuisia harrastuksia ja haaveita AMK-jatko-opintojen suorittamisesta työn ohessa, mutta hän joutui luopumaan kaikesta. 

Äitini on kertonut sen olleen raskasta, etenkin kun asuimme paikassa, jossa oman auton käyttö oli välttämättömyys, äitini teki vuorotyötä, eikä isovanhempia tai muita sukulaisia ollut jotka olisivat voineet tarvittaessa auttaa. Isäni oli kaiken lisäksi se, joka sinne haja-asutusalueelle oli halunnut muuttaa.

Minä muistan ajasta sen, että isäni oli usein lähinnä ääni puhelimessa. Kun hän sitten oli viikonloppuvapailla ja lomilla, hän ei halunnut lähteä kotoa mihinkään. Äitini ja me lapset olisimme kyllä halunneet tehdä jotain virkistävää viikonloppuisin, ja kesällä lomareissuja, mutta isääni ei saanut niille mukaan, joten olimme aina kolmistaan. Äitini lähti kanssamme lyhyille kotimaanreissuille, mutta kaikki yhtä yötä pidemmät matkat jäivät tekemättä. Äitini olisi kaivannut reissuilla muutenkin toisen aikuisen läsnäoloa ja apua. 

Asetelma meni pakostakin sellaiseksi, että isäni ei ollut meidän lasten silmissä tasavertainen vanhempi, vaikka hän olisi niin halunnut. Turvauduimme aina kaikessa äitiin, koska siihen olimme tottuneet. Vaimo siis pyöritti arkea ja hoiti lapset ja kodin, ja mies saattoi vain tulla kotiin viikonloppuna, levätä, ja lähteä taas töihin.

Isäni havahtui asiaan vasta kun olimme jo lähes täysi-ikäisiä teinejä. Uskon hänen kyllä surkutelleen tilannetta, mutta minkäs kaatuneelle maidolle voi. Olen tuntenut näin aikuisena usein surua siitä, miten paljon äidin piti uhrautua, ja aika paljon kiukkuakin siitä, että isäni antoi tilanteen olla sellainen kuin se oli. Mutta ajatkin olivat toki erilaiset, elettiin 90-lukua.

Mielestäni siis se, että toinen vanhempi on jatkuvasti fyysisesti poissa lapsen elämästä, ei ole hyvä tilanne, varsinkaan jos kyseessä ei ole tilapäinen ratkaisu. Jos minä olisin samassa asemassa kuin äitini, kävisin varmaan erittäin vakavan keskustelun siitä, olisiko miehen mahdollista löytää töitä jostain muualta. Ei enää nykypäivänä sen kuulu olla niin, että äiti joustaa, kun taas isän arki rullaa samanlaisena.

En suostunut. Ja tämä on tapahtunut minulle kahdesti. Tapasin 36-vuotiaana 50-vuotiaan miehen joka alkoi puhumaan ja haaveilemaan yhteisestä lapsesta jo alle vuoden yhdessäolon jälkeen. Mulla siis entuudestaan yksi, nyt 14-vuotias ja miehellä kolmekymppinen poika. Asiaa vatvottiin pari vuotta ja lopulta suhde kaatui.

No, jokin aika eron jälkeen tapasin toisen, samanikäisen miehen ja eikun sama juttu. Myös tällä miehellä oli entuudestaan jo täysi-ikäinen lapsi. Lopulta mekin erosimme, sillä en nähnyt mitään järkeä lisääntyä yli nelikymppisenä yli 5-kymppisen miehen kanssa.

Nyt olen 42-vuotias, pian 43 ja asun onnellisesti yksin. Ja rakastan tätä. Kauhistuttaa ajatuskin, että mulla olisi nyt alle esikouluikäinen lapsi, mahdollisesti jopa ihan vauva. Ja isä lähenisi kuuttakymmentä. Ei. Ei eieieie. Onneksi en rakkaushuumassani suostunut. Olen sisustanut asuntoni täysin oman makuni mukaan, en joudu kuuntelemaan kenenkään kuorsausta, saan kokata mitä haluan, miten haluan, siivota silloin kun huvittaa, harrastaa mitä ja milloin tahdon, katsoa televisiosta mitä haluan, matkustella mihin ja milloin vaan huvittaa...

Itseasiassa nyt kun kirjoitan tätä se vasta iskostuukin tajuntaan miten ihanaa tämä on :D Saa kyllä ihme tapahtua, että enää parisuhteeseen ryhtyisin. Seksiä ja läheisyyttä tietenkin joskus kaipaan, muttei sekään ole mikään ongelma koska mulla on pari itseäni nuorempaa rakastajaa.

Elämä on ihanaa.

Nainen ei kykene itse päättämään edes tuollaisesta asiasta?

Surullista... pitäisikö naiset laittaa takaisin miehen holhouksen alle?

"Muutaman vuoden seurustelun jälkeen nyt avomieheni - lapseton, saman ikäinen kuin minä - ilmoitti haluavansa lapsen. Miten toimisitte, jos itse ette välttämättä enää haluaisi, mutta tietäisitte sen olevan tärkeää puolisollenne? Myös tyttäreni toivoo lasta perheeseen, toivoo olevansa sisko jonain päivänä."

En missään nimessä tekisi lasta jos en sitä palavasti itse haluaisi. Mitäs sitten kun mies lähtee kun toteaa ettei tämä ollutkaan sitä mitä haluaisi ja sitten sinä 40-60v hoidat lapsen yksin. Vaikka miehestä tulisi hyvä, aktiviinen isä, niin riski on että hän lähtee. Lasta ei pitäisi ikinä tehdä ellei ajattele selviävänsä ja haluavansa selviytyä jos pahin käy ja jääkin yksin hoitamana lasta. Nuoruusvuosiin kasvanut esikoinen lähtee kohta omilleen ja elät helppoa elämää nyt. Vaikka riskinä on että mies eroaa ja etsii toisen naisen jonka kanssa saada lapsen niin se riski on paljon pienempi ja siedettävämpi kuin se että mies lähtee raskaus/vauva-vuotena tai jopa silloin vaikka lapsi olisi muutaman vuoden ikäinen, koska silloin jään 10-18v ajaksi yksin vastuuseen. Ei.

Jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna. MOLEMPIEN VANHEMPIEN taholta. Lapsi ei ole pyytänyt syntyvänsä vanhemmille josta toinen ryhtyi hommaan "vastahakoisesti" ja toinen huitelee missä sattuu työn puolesta. Ryhtykää mieluummin vaikka satunnaiseksi tukiperheeksi jollekin lapselle, mies saa osallistua kasvatukseen mutta lasta näette tyyliin kerta kuussa.