Lue keskustelun säännöt.
Jos entinen koulukiusaajasi tulisi lähes 40 vuoden jälkeen pahoittelemaan käytöstään, niin mitä sanoisitte?
19.02.2024 |
Eikä kyse olisi siis mistään pienestä naljailusta, vaan herkimmässä teini-iässä vuosia kestäneestä henkisestä rääkistä, johon hyvin usein liittyi mahdollisimman pahasti toteutettu häpäisy sekä rankka fyysinen väkivalta. Mitä sanoisitte? Millään anteeksipyynnöllä asiaa ei voi korjata, koska tästä kaikesta on aiheutunut pysyviä sekä henkisiä että fyysisiä vammoja. Henkisiin vammoihin vuosien psykoterapia. Kaikki hoitokulut on menneet omasta pussista, tuo nilkki pääsi aikoinaan kaikesta vastuusta. Nyt sitten vanhemmiten häntä alkanut syyllisyys painamaan. Tässähän on kyse vaan siitä, että hän haluaisi synninpäästön, mutta siihen en ole halukas, joten poistuin tilanteesta sanomatta mitään.
Kommentit (169)
Täytyy sanoa, että mitä todennäköisimmin en sanoisi mitään enkä haluaisi henkilön minua lähestyvän. Tämmöisten tyyppien on syytä pysyä pois elämästäni: sanokaa yksikin syy miksi pitäisi jotenkin ajatella tuon henkilön olevan edes olemassa.
Jos kuitenkin tulisi minä sanoisin kohteliaasti että en minä siitä enää välitä. En kuitenkaan enää ikinä luota pohjimmiltaan kiusaajien. E usko, että muuttuvat.
Toivoisin siis, että pysyisi poissa kokonaan anteeksipyytelynsä suoritettuaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiusaaja on kiusaaja vaikka voissa paistaisi. Nämä ovat niitä, jotka paljastavat todellisen luonteensa jo lastentarhassa. Siinä mielessä hyvä juttu.
Käskisin anteeksipyytelijää työntämään päänsä perseeseen ja imaisemaan, koska niinhän kiusaajilla tuppaa olemaan - pää omassa perseessä. Minä, minä, minä ja minun perse.
En uskoisi anteeksipyynnön vilpittömyyteen, eiköhän se olisi vain yksi tapa muistutella kiusatulle, että mehän vähä kiusattiin sua reppanaraukkaparka, voi SORI SIITÄ hei, ootko sä nyt sitten yhtään reipastunut niistä ajoista. Ootko ihan voimaantunut, wau, good for you....khihihihih...
Itse asiassa: hupisarjassa Modernin miehet oli hyvä jakso tällaisesta, kun Niäminen meni luokkakokoukseen, huumorin alla vähän synkempää ja syvällisempää pohdiskelua
Entinen kiusaajani kuoli pahoinpitelyn seurauksena pari kuukautta sitten. En sure, en kyllä iloitsekaan.Ei tunnu miltään mikä kai tarkoittaa että olen viimeinkin päässyt kiusaamisesta yli.
Eli kommenteista päätellen kaikki ovat kiusattuja ja heiltä on turha pyytää anteeksi, joten kiusaajat, suotta murehditte, voitta jatkaa elämäänne ja unohtaa kiusatut.
Vierailija kirjoitti:
Eli kommenteista päätellen kaikki ovat kiusattuja ja heiltä on turha pyytää anteeksi, joten kiusaajat, suotta murehditte, voitta jatkaa elämäänne ja unohtaa kiusatut.
Jep, juuri näin. Minä en ainakaan halua vielä aikuisena joutua luonnevikaisten kilpensäkiillotuskampanjan kohteeksi. Tai kiusaajan oman statuksen nostattamisen välikappaleeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin kiusaaja kouluaikana, en tosin koko aikaa, mutta ala-asteella. En ollut väkivaltainen, mutta olin ikävä suustani ja valitettavasti sain pari tyyppiä itkemään. Jo tuolloin tajusin menneeni liian pitkälle ja minulla oli siitä huono olo.
Tätä on vähän vaikea selittää. Olin huonosta perheestä ja kateellinen. Kotona minua kiusattiin, niin voisi sanoa. Ehkä sitten kostin noita muille. Niin se vaan oli.
Katkaisin välit perheeseeni, koska siellä oli alkoholismia ja heitteillejättöä. Olen aikuisena elänyt normaalisti, en ole perusluonteeltani paha. En harrasta enää tuota ilkeää kieltä enkä ole paha suustani, koska elämäni on helpompaa.
Näin yhden kiusaamani baarissa, ehkä 15 vuotta sen jälkeen kun oltiin koulussa oltu. Sanoin hänelle tämän ja pyysin anteeksi. Erittäin hienosti tämä kiusattu sanoi, että pahallehan se tuntui, mutta hän tiesi että olen alkkisperheestä. Hän oli kouluttautunut pitkälle, hyvin älykäs, ja tunsin häpeää. Sanoin sen hänelle. Hän antoi synninpäästön ja se tuntui hyvälle.
Parempi nämä on puhua auki. Jos hän olisi haukkunut minut, olisin hyväksynyt senkin, koska hänellä oli siihen täysi oikeutus. Mutta hän armahti minut ja tiesin, että hän on hyvä ihminen.
Onpa täällä katkeraa ja pitkävihaista väkeä.
Minua on kiusattu koulussa.
Siitä on jo kymmeniä vuosia.
Ajattelen, että kiusaajat pilasivat minulta monta vuotta ja se jätti jäljen.
Kuitenkin, jos itse vellon siinä ja annan sen vaikuttaa elämääni, pilaan ihan itse itseltäni loppuelämäni. Sitä en halua. Siispä keskityn tähän hetkeen ja tulevaan. Myönnän kuitenkin itselleni, että joitain arpia jäi. Vaan kukapa täältä ilman arpia selviäisi?
Katkeruus ja anteeksiantamattomuus pilaavat katkeran oman elämän ja katkeruuden aiheuttaja porskuttaa eteenpäin onnellisena ja autuaan tietämättömänä.
Kannattaako katkeruus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin vain "Anteeksi, tunnemmeko me?" ja katsoisin vähän vaivaantuneesti kuin hölmöä ja poistuisin.
Vierailija kirjoitti:
onkohan tää syy siihen että lapsia ei enään tehdä kun kaíkkia kiusattiin lapsena.
On. Tein vela-valinnan juuri tästä syystä. Elämäni paras valinta, koska olisi lapselle nyt totaalihelvetti syntyä entisten kiusaajien haltuunsa kaappaamaan p,a,s,k,a-Suomeen. Minun nuoruuteni ajoista on menty vielä huonompaan. Olisiko sekin jo saavutus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin kiusaaja kouluaikana, en tosin koko aikaa, mutta ala-asteella. En ollut väkivaltainen, mutta olin ikävä suustani ja valitettavasti sain pari tyyppiä itkemään. Jo tuolloin tajusin menneeni liian pitkälle ja minulla oli siitä huono olo.
Tätä on vähän vaikea selittää. Olin huonosta perheestä ja kateellinen. Kotona minua kiusattiin, niin voisi sanoa. Ehkä sitten kostin noita muille. Niin se vaan oli.
Katkaisin välit perheeseeni, koska siellä oli alkoholismia ja heitteillejättöä. Olen aikuisena elänyt normaalisti, en ole perusluonteeltani paha. En harrasta enää tuota ilkeää kieltä enkä ole paha suustani, koska elämäni on helpompaa.
Näin yhden kiusaamani baarissa, ehkä 15 vuotta sen jälkeen kun oltiin koulussa oltu. Sanoin hänelle tämän ja pyysin anteeksi. Erittäin hienosti tämä kiusattu sanoi, että pahallehan se tuntui, mutta hän tiesi että olen alkkisperheestä. Hän oli kouluttautunut pitkälle, hyvin älykäs
'Parempi nämä on puhua auki. Jos hän olisi haukkunut minut, olisin hyväksynyt senkin, koska hänellä oli siihen täysi oikeutus. Mutta hän armahti minut ja tiesin, että hän on hyvä ihminen.'
Buaahhaa, niin kuin täällä on aiemmin jo sanottu: kiusaaja on kiusaaja vaikka voissa paistaisi. HÄN määrittää edelleen, oletko hyvä/huono ihminen tai ylipäänsä ihminen. HÄN. Hehehe.
Ei armoa kiusaajilla, eivät he ole antaneet armoa aikoinaan kiusatuilleen.
Ja täällä on puhuttu katkeruudesta. No, tunne se on siinä kuin mikä muu tahansa. En itse koe olevani mitenkään erityisen katkera kellekään, mutta inhoan syvästi eläinrääkkäjiä, pedofiileja, koulukiusaajia ja rskareita. Näille nollatoleranssi. Ja niin kai on vähän kaikilla muillakin ihmisillä, siis asioita joita ei vain siedä - eikä siinä tarvitse olla mitään 'elämän myrkyttävää' katkeruutta takana, hah. Jotenkin romantisoitu tai dramatisoitu kuvitelma kiusatusta. Ei kaikkea pidä antaa tai edes voi antaa anteeksi. Ja joskus on vain kannettava ne oman toiminnan seuraukset - niin kiusaajien kuin sen, joka ei anna anteeksi. Minä kestän kyllä oman taakkani. Siinä helpottaa se, etten ole koskaan kiusannut ketään, olen ihan liian kiltti - ja voi miten ylpeä ja iloinen olen siitä asiasta nyt!
Luin juuri kirjan: Piparkakkutalo (Carin Gerhardsen) suosittelen kaikkien entisten (ja nykyisten) koulukiusaajien lukevan tämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikälie siunaus oli, mutta kaksi pahinta koulukiusaajaani tappoi itsensä 50 vuotiaina, kun muutin takaisin paikkakunnalle. En ole koskaan iloinnut ihmisten kuolemasta, mutta näiden kuolemasta tuli oikein hyvä mieli. Toisen kuolemasta kuultuani, korkkasin kuohuviinin. Voodoohommat toimii?
Myönnän, olen kateellinen. Mieletön yhteensattuma takaisinmuuttosi kanssa. Tiesivätkö kiusaajat että olet tullut takaisin?
Yksi pahimmista tietämistäni ihmisten rääkkääjistä on asunut koko pitkän ikänsä samalla paikkakunnalla, samalla tontilla. On ns pärjännyt elämässään, mutta jokin pelkuruus hänessä on tai tietoisuus siitä, ettei hän paskiaisena pärjäisi normaalien ihmisten kanssa kotipaikkakunnan ulkopuolella. Toivon hänelle pitkää, kivuliasta kuolemaa. Jos tulee vastaani joskus, olen valmistautunut. Maksan hänelle takaisin omasta ja muiden kiusattujen (osa edesmenneitä) puolesta. Anteeksianto hänen kohdallaan on mahdottomuus.
Vierailija kirjoitti:
Kysyisin, mitä haet tällä anteeksipyynnöllä. Pilasit tärkeän osan elämääni, et saa anteeksi. Kehuisin kuitenkin olevani vahvempi kuin hän. Tai kiittäisin jotenkin vittumaisella tavalla tyyliin, osaan ainakin nyt välttää kaltaisiasi tai olla olematta kaltaisesi.
Mistä tiedät, että olet vahvempi? Ei tuo kommenttisi ainakaan vahvuudesta kerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En sanoisi mitään. Vetäisin turpaan.
Olisit vielä alhaisemåi kuin tuo kiusaajasi. Nyt olet kuitenkin aikuinen.
Viha ja katkeruus ei tee itselle mitään hyvää. Siksi antaisin anteeksi, ihan itseni takia.
Näitä kun lukee, huomaa hyvin, miksi Suomessa ei koskaan päästä eroon koulukiusaamisesta. Sitä vähätellään ja uhreja syyllistetään. Täälläkin osa teistä vähättelijöistä olette vanhempia ja todennäköisesti entisiä kiusaajia. Tuo sama asenteenne siirtyy eteenpäin.
Yli 10 vuotta jatkuvan henkisen väkivallan läpikäyneenä päätin yhden asian: lapseni ei suomalaiseen kouluun mene. Hyvin meni ulkomailla. On nyt yliopistossa, eikä joutunut jonku Jari Petterin silmätikuksi.
Mitä sanoisin kiusaajilleni nyt? Käskin mennä ulisemaan jollekin, jota kiinnostaa. Aika pitkän matkan joutuisivat matkustamaan tuon kuullakseen eli tuskinpa tarvitsee koskaan sanoa.
Sanoisin että ihan jees. Mutta kuka pyörii 40 vuotta menneisyydessä anyway? Oikeesti eläkää nykyhetkeä.
Se että suurin osa kiusatuista vastaajista täällä ilmeisesti ei pystyisi antamaan anteeksi sekä väläyttelee jopa väkivaltaisia fantasioita osoittaa, etteivät ole päässeet yli ikävistä kokemuksistaan. En tiedä mikä neuvoksi tuohon, mutta surullista luettavaa.
En sanoisi mitään. Vetäisin turpaan.