Vertaistukea miten helpottaa omaa oloa suhteessa vanheneviin vanhempiin

Olen ajatellut että vanhempani hoitivat minua kun olin vauva ja lapsi ja nyt on minun vuoroni hoitaa heitä. En ole kokenut kasvukipuja olen hoitanut vanhuksia koko ikäni.

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut että vanhempani hoitivat minua kun olin vauva ja lapsi ja nyt on minun vuoroni hoitaa heitä. En ole kokenut kasvukipuja olen hoitanut vanhuksia koko ikäni.

Sulla ei sitten taida olla omaa töitä? Itse en rupeaisi omaishoitajaksi, todella rankkaa. Jopa oma äitini sanoi etten saisi koskaan alkaa siihen hommaan, kun hoiti omaa äitiään.

Elintapansa on heidän asiansa ja minä elän omaa elämääni. En ole koskaan ajatellut, että mulla olisi mitään huolenpitovastuuta.

Sun vanhemmat vanhenee ja heillä on vanhuuden tuomia ongelmia ja SINÄ ruikutat miten sua pitäis tukea tässä vaikeessa asiassa???!!!

Häpeä! Ja yritä kasvaa aikuiseksi.

Kun on paskat vanhemmat, ei ole tällaisia huolia. Ainoa vaan ettei ns äiti tajua kuolla koskaan! Että viimein pääsis.

Entä sit kun itse vanhenet ap, kuka sua hoitaa

Kyllähän vanhempien ikääntyminen ja heikkeneminen varmasti käynnistää omassa mielessä hiljalleen jonkinlaisen suruun ja irtipäästämiseen liittyvän prosessin, kun roolit alkavat vaihtua ja elämän rajallisuus alkaa konkretisoitua. Sinulla on todellakin lupa tuntea surua asiasta, se on täysin luonnollista. Kuullostaa siltä, että sinulla on hyvä suhde vanhempiisi, kun ajattelet näitä asioita. Jos on, niin se on äärimmäisen hieno asia.

Se pitää vain hyväksyä.

Itselleni helpompaa, kun olin aktiivisesti mukana jo isoisäni vanhenemisessa ja lopun ajan toimissa.

Auttaa kummasti, kun hyväksyy, että noin siinä käy meille kaikille tavalla tai toisella.

Vierailija kirjoitti:

Sun vanhemmat vanhenee ja heillä on vanhuuden tuomia ongelmia ja SINÄ ruikutat miten sua pitäis tukea tässä vaikeessa asiassa???!!!

Häpeä! Ja yritä kasvaa aikuiseksi.

Miksi ei saisi surra omien vanhempiensa ikääntymistä? Mitä hävettävää on etukäteen miettiä asioita ja valmistaa itseään luopumaan heistä, kun aika on?

En ihan nyt ymmärrä sinua, että mitä haluat sanoa. En silti pyydä sinua häpeämään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän vanhempien ikääntyminen ja heikkeneminen varmasti käynnistää omassa mielessä hiljalleen jonkinlaisen suruun ja irtipäästämiseen liittyvän prosessin, kun roolit alkavat vaihtua ja elämän rajallisuus alkaa konkretisoitua. Sinulla on todellakin lupa tuntea surua asiasta, se on täysin luonnollista. Kuullostaa siltä, että sinulla on hyvä suhde vanhempiisi, kun ajattelet näitä asioita. Jos on, niin se on äärimmäisen hieno asia.

Jotkut menettävät toisen tai molemmat vanhempansa jo nuorena, joten kyllä se rajallisuus on tullut jo aikaisemmin selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän vanhempien ikääntyminen ja heikkeneminen varmasti käynnistää omassa mielessä hiljalleen jonkinlaisen suruun ja irtipäästämiseen liittyvän prosessin, kun roolit alkavat vaihtua ja elämän rajallisuus alkaa konkretisoitua. Sinulla on todellakin lupa tuntea surua asiasta, se on täysin luonnollista. Kuullostaa siltä, että sinulla on hyvä suhde vanhempiisi, kun ajattelet näitä asioita. Jos on, niin se on äärimmäisen hieno asia.

Jotkut menettävät toisen tai molemmat vanhempansa jo nuorena, joten kyllä se rajallisuus on tullut jo aikaisemmin selväksi.

Mielestäni tuo kommentti oli kaunis ja tilanteeseen sopiva, koska ap ei kertonut tarkemmin taustastaan. En osaisi itse kauemmin asiaa ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän vanhempien ikääntyminen ja heikkeneminen varmasti käynnistää omassa mielessä hiljalleen jonkinlaisen suruun ja irtipäästämiseen liittyvän prosessin, kun roolit alkavat vaihtua ja elämän rajallisuus alkaa konkretisoitua. Sinulla on todellakin lupa tuntea surua asiasta, se on täysin luonnollista. Kuullostaa siltä, että sinulla on hyvä suhde vanhempiisi, kun ajattelet näitä asioita. Jos on, niin se on äärimmäisen hieno asia.

Jotkut menettävät toisen tai molemmat vanhempansa jo nuorena, joten kyllä se rajallisuus on tullut jo aikaisemmin selväksi.

Mielestäni tuo kommentti oli kaunis ja tilanteeseen sopiva, koska ap ei kertonut tarkemmin taustastaan. En osaisi itse kauemmin asiaa ilmaista.

Kauemmin = kauniimmin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän vanhempien ikääntyminen ja heikkeneminen varmasti käynnistää omassa mielessä hiljalleen jonkinlaisen suruun ja irtipäästämiseen liittyvän prosessin, kun roolit alkavat vaihtua ja elämän rajallisuus alkaa konkretisoitua. Sinulla on todellakin lupa tuntea surua asiasta, se on täysin luonnollista. Kuullostaa siltä, että sinulla on hyvä suhde vanhempiisi, kun ajattelet näitä asioita. Jos on, niin se on äärimmäisen hieno asia.

Jotkut menettävät toisen tai molemmat vanhempansa jo nuorena, joten kyllä se rajallisuus on tullut jo aikaisemmin selväksi.

Se on totta, että joillakin valitettavasti käy niin ja se on hyvin surullista. Menetys voi tällöin olla hyvin traumaattinen kokemus, kun nuorella ei ole aikuisen ihmisen elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja.

Meillä on suvussa ollut aina suorasukainen tapa puhua asiat selviksi. Mitään sellaista, että olemme velkaa vanhemmillemme ei sallittaisi edes ajatuksen tasolla. 

Minä en edes tajua ihmisiä, jotka ryhtyvät höösäämään vanhempiaan. Meillä äiti saisi hepulin, jos ryhtyisin sisustamaan hänen kotiaan ja neuvoisin juomaan enemmän vettä. Äiti on nyt 92 vuotta ja heikossa kunnossa, mutta kunnoitan hänen omaa tahtoaan ja toiveita. Hän pärjää ostamassaan senioriasunnossa ja haluaa  päättää itse, mitä apua ostaa senioritalosta. 

Tottakai kaipaan edesmennyttä isääni, jonka hiipumista seurasin joitakin vuosia. Puhuimme hänen vanhuudestaan ja  kuolemastaan, niin se auttoi kyllä  elämään siinä mukana. Äiti ei sellaisesta tykkää ja vältelee raskaita puheenaiheita, mutta olen jo tottunut siihen miten äitiä ei enää ole sellaisena kuin hän oll´. Annan hänelle täyden rauhan olla vanhus. 

Mua stressaa koska vanhemmat jo 80 ja ylikin. Ja välimatka 300km. Heillä on talo, en halua siitä mitään, mutta stressiä jos on testamentti lapsilleni, tiedän että sellainen on.

Isän vointi on romahtanut viime aikoina ja itku pääsi (piti mennä vessaan itkemään) kun oli niin heiveröinen. Vielä asuu kotona, mutta kuinka kauan? On surullista katsoa kuinka kuihtuvat ja tulee hyvä olo kun voi jollain lailla auttaa.