Jos entinen koulukiusaajasi tulisi lähes 40 vuoden jälkeen pahoittelemaan käytöstään, niin mitä sanoisitte?

Antaisin anteeksi. Miksi mun pitäisi katkeruudella pilata oma mieleni. Vaikka olisin kuinka täynnä vihaa ja katkeruutta, ei se kiusaaja siitä kärsi mitenkään. Vain minä itse.

Ja anteeksiantaminen ei tarkoita pahan hyväksymistä.

Vierailija kirjoitti:

Viha ja katkeruus ei tee itselle mitään hyvää. Siksi antaisin anteeksi, ihan itseni takia.

Tämä juuri. Anteeksi antamisen kuuluu juuri olla terapeuttista sille, joka antaa anteeksi. Kyse ei ole siitä, että pitäisi jotenkin nöyrtyä jonkun ikävän ihmisen edessä ja yrittää antaa tälle mielenrauha, vaikka toki tämäkin voi olla merkittävä osa tuota aktia. Tärkeintä on juuri se, että anteeksi antaja päästää irti omasta katkeruudestaan ja surustaan, ja anteeksi antamalla oppii pääsemään yli menneisyydestään. Tämän ketjun perusteella suurin osa kiusatuista ei ole suinkaan onnistunut täysin jättämään menneitä taakseen. 

Kuka sä oot?

Huvittaa nämä tyypit jotka ovat jääneet niihin alakoulun ja yläasteen rooleihin. Erääseen kaveriin törmäsin huoltiksella ja se vitsaili kouluaikojen liikuntasuorituksillani. Ei siitä olekaan kuin 45 vuotta.

Outoa, jos entinen kiusaaja haluaisikin jopa anteeksi pyydellä. Vai alkaako tällä tavoin jälleen piinata ja muistuttaa entisistä tekosistaan toista, joka kenties on hyvässä lykyssä jo päässyt asian yli. Paatuneen kiusaajan luonnevika edes harvemmin muuttuu parempaan suuntaan. Tuskin aikuisuuskaan tätä muuttaa. Joku pahansisuinen eläkeikäinenkin saattaa kiusata sitkeästi ja pakkomielteisesti vaikka naapuriaan monin tavoin vaikka vuosikymmeniä. 

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa nämä tyypit jotka ovat jääneet niihin alakoulun ja yläasteen rooleihin. Erääseen kaveriin törmäsin huoltiksella ja se vitsaili kouluaikojen liikuntasuorituksillani. Ei siitä olekaan kuin 45 vuotta.

kun lapsuus on elämän kohokohta :D en edes muista mitään ala-asteelta vaikka oon 35v

Toivottavasti ei tule. Äärimmäisen noloa, jos pyörittelee ikivanhoja juttuja päässään.

Kysyisin, onko hän AA:n 12 askeleen ohjelmassa siinä kohdassa, kun vanhoja huonoja tekoja pitää pyytää anteeksi. Ja etten ole yllättynyt, että hänestä tuli juoppo. Lisäksi voisin kysyä, onko lapsia, ja jos vastaa, että on, niin toivoa, että heitä kiusataan koulussa. Ja jos vastaa ettei ole lapsia, niin sanoisin, että hyvä, sillä hän olisi pilannut ne varmasti, olisivat varmaan hustaanotettuina.

Kyllä, olen kostonhimoinen vi**upää nykyään. Mutta enpä kyllä ajattele kiusaajiani kuin silloin, kun tällainen ketju tulee eteen. Tää on muuten... kuinka mones samanlainen ketju tällä palstalla?

Painu v:tuun ja nopeasti.

Vetäkää turpaan niin että on viikon teholla letkuissa.

En ole katkera, mutta olen kahta kiusaajani välillä miettinyt. Toiselta kysyisin, onko hällä nyt hyvä olla, kun naiskenteli varatun miehen kanssa. Sai tälle lapsen, jota kiusaajan vanhemmat hoiti 99 % ajasta (alkoholisteja.) Hän oli reissuhommissa, ja vapaa-ajat piti ryypätä. Muu aika oltiin masentuneita.

Ja siltä toiselta kysyisin, kiusasiko siksi, kun kotona pidettiin kulisseja pystyssä äitinsä alkoholismin takia. Siksikö hän naiskenteli miehensä selän takana muita. Yleensä ravintolan vessassa. Siksikö tuli ero ja mies piti huolta lapsista. 

Nää on näitä, joo...

Menneet on menneitä. Pitää päästä irti.  sitä paitsi kiusaajia 40 v takaa tuskin tulee tavattua, koska ovat päätyneet kortistoon tai sairaseläkkeelle tai kellariin. Eri piirit nyt. Ja kiusaajat ovat heikompia. Tuskin tulisi tervehdittyäkään. Niin makaa kuin pelasi.

Sanoisin että "veit itsetuntoni ja mieleterveyteni,anteeksipyyntösi ei ole pas""kan arvoinen"

Minua kiusasi useampi tyyppi,ekaluokalta ammattikouluun. Normaali nuoruus jäi elämättä,en esim. koskaan käynyt diskoissa eikä minulla ollut poikaystävää ennenkuin täytin 24vuotta.

"Anteeksi, tunnetaanko me jostain?" 

En viitsi paljon menneitä muistella. Sielläpä olkoot ja touhutkoot jossain omiaan, ei voisi vähempää kiinnostaa. 

132: No, onhan yksi päätynyt pressaksikin.

Vetäisin kanveesiin ja potkisin munille ja hampaat suusta.

Voisin mahdollisesti antaa anteeksi, olen myöhemmin tajunnut, että ei heilläkään välttämättä helppoa ollut kun kotiolot eivät olleet parhaat mahdolliset. Mutta opettajien käytöstä ihmettelen yhä kun he tiesivät asiasta, mutta eivät tehneet mitään.

Ekaksi taitaisin kysästä onko sillä lapsenlapsia ....

Mulle tuli 25 vuoden jälkeen yksi kiusaaja pahoittelemaan. Miespuolinen. Satuttiin samoihin juhliin ja siellä pyysi juttelemaan. Oli todella pahoillaan. Nähtiin parin vuoden päästä uusissa juhlissa ja sielläkin vielä pyyteli anteeksi. Oli tosi kiva että tuli juttelemaan. Aaia sovittu ja unohdettu. Ehkä asiaa auttoi se että minulla oli hyviä kavereita koko peruskoulun ja minua ei kovin pahasti kiusattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viha ja katkeruus ei tee itselle mitään hyvää. Siksi antaisin anteeksi, ihan itseni takia.

Tämä juuri. Anteeksi antamisen kuuluu juuri olla terapeuttista sille, joka antaa anteeksi. Kyse ei ole siitä, että pitäisi jotenkin nöyrtyä jonkun ikävän ihmisen edessä ja yrittää antaa tälle mielenrauha, vaikka toki tämäkin voi olla merkittävä osa tuota aktia. Tärkeintä on juuri se, että anteeksi antaja päästää irti omasta katkeruudestaan ja surustaan, ja anteeksi antamalla oppii pääsemään yli menneisyydestään. Tämän ketjun perusteella suurin osa kiusatuista ei ole suinkaan onnistunut täysin jättämään menneitä taakseen. 

Häh, miksi ihmeessä pitäisi 'onnistua jättämään' menneitä taakseen? Minulla menneisyys elää hyvässä ja pahassa koko ajan läsnä elämässä. Muistan kivat ihmiset aina, ne kusipäät vain silloin, kun alan varta vasten niitä muistelemaan, kuten tässä ketjussa.

Minua kiusattiin aikoinaan parin tyypin toimesta - olin ruma, tyhmä, haiseva pskakasa, kuulemma. EI, en antaisi anteeksi, jos joku niistä erehtyisi anteeksi pyytämään (epäilen syvästi moista, heh, kiusaaja on kiusaaja vaikk....), tekivät teini-iästäni kuitenkin melkoisen tympeän. Muistan vieläkin, kuinka onnellinen olin, kun yläaste päättyi ja pääsin heti muuttamaan isompaan kaupunkiin ja syksyllä aloitin siellä lukion, sain työpaikan ja kavereita ja harrastuksia, enkä kotiseudulleni haikaillut. Sen koommin minua ei ole kiusattu, vai satunnaisia ilkeyksiä on jossain joku heittänyt. Mutta minä olin myös niitä, jolta jäi kokematta esim. kouludiscot, illanvietot, kotibileet. Minua ei niihin kutsuttu tai jos kutsuttiinkin, niin ilveillen, ymmärsin että olisin jonkinlainen hupinumero siellä, luultavasti nolattu ja jopa häväistynä, joten en mennyt. Mutta ei se mitään, sain yliopistoajoilta paljon sitten uusia kokemuksia ja ekat seurustelut olivat jotain ihan muuta kuin hätäisiä räpellyksiä toyotan takakontissa.

Olen tyytyväinen, että olen ollut kiltti ja en ole kiusannut ketään, minulla ei ole mitään anteeksipyydeltävää tai hävettävää. Jaksan kantaa itseni ja tekoni, kantakaa te muut omanne, minulta ei apuja tule.