Miten ihmiset löysivät puolisonsa 40-50 -luvuilla?

Ainakin meillä päin oli torstain maakuntalehdessä viikonlopun lavatanssi-ilmoitukset kesällä ja seurojen talojen tanssi-ilmoitukset sitten talvisaikaan. Ja kyllä ne aina tiedettiin ilman ilmoituksiakin, sillä tietyissä tanssipaikoissa oli tanssit aina lauantaina, tietyissä sunnuntaina. Lisäksi kesällä oli äänilevytansseja keskiviikkona tai torstaina. Minä kuulun suuriin ikäluokkiin ja olen mennyt lavatansseihin jalkaisin, polkupyörällä, kimppataksilla ja kimppakyydillä, kun meidän likkaporukan vanhin sai ajokortin ja sai lainaksi isänsä kuplafolkkarin ja talvella linja-autolla. Pari kertaa vuodessa pidettiin myös markkinat ja illalla oli markkinatanssit lavalla tai seurojentalolla. Lähes joka kylässä oli pieni tanssilava. Sen lisäksi oli joitakin isompia lavoja, joilla esiintyi tunnettuja orkestereita ja laulajia. Ja kyllä niillä pienilläkin lavoilla oli viikonvaihteessa elävää musiikkia, oman alueen aloittelevia orkestereita. Noissa tanssipaikoissa pidettiin myös häitä. Ne olivat hyviä tilaisuuksia tutustua mahdollisiin tuleviin seurustelukumppaneihin.  

mentiin jutulle naisen kanssa ja kysyttiin että mitäs pimatsu . Siitä se sitten lähti. 

Minun vanhempani olivat tavanneet jossain lavatansseissa. Tosin siihen aikaan oli niin tiukka kuri varsinkin "tyttöihmisillä", että piti käydä kirkossa aina sunnuntaisin. En siis tiedä, mitenkä äitini on päässyt karkaamaan lavatansseihin, hän on nyt jo kuollut, harmittaa kun en älynnyt kysellä häneltä näitä asioita eläissään.

Vierailija kirjoitti:

No nimenomaan, lavatansseista, ja elokuvista, ja iltamista, ja nuorisoseurasta ja urheiluseurasta ja 4h kerhosta ja maamies- tai työväenseuran talon tilaisuuksista.

 

Maaseutu oli tuohon aikaa täynnä erilaisia kerhoja ja seurantaloja, joissa järjestettiin viikottain ja kuukausittain milloin mitäkin tapahtumia, joissa oli tilaisuus tavata ihmisiä. Se oli aivan eri meno kuin nykyään.

Ja joo. Niihin mentiin polkupyörällä, hevosella, autolla, linja-autolla, 1950-luvulla rikkaamman naapurin traktorin peräkärryllä - ja kävellen. Niin kuin töissäkin sieltä maalta käytiin.

Jos ajattelee, että maaseudulla asui sillon huomattavasti enemmän ihmisiä myös nuoria ihmisiä, suurin osa kansasta. Eihän tuo ollut edes kovin vaikeaa. 

Mä luin pienenä äidin vanhoja 50-luvun tyttökirjoja. Sieltähän se selvis. Toki hieman romantisoitu näkemys. 

Mun isoäiti tapasi miehensä kun kävi lehmätilalla auttamassa. Oli paljon nuorempi kuin isäntä, joka parin kerran jälkeen ehdotti naimisiinmenoa. Halusi perillisen isolle maatilalle.

Mummin mielestä oli ällöttävä vanha äijä, mutta vaihtoehtoja ei ollut kun oli juuri sodan takia leskeytynyt pienen lapsen kanssa. Että monista tarinoista on romantiikka kaukana.

Mummini ja ukkini tutustuivat hautajaisissa, mummun sisko tutustui tulevaan mieheensä häissä, enoni tutustui tulevaan vaimoonsa äitini ristiäisissä. Maalla ne olivat suuria juhlia, joihin sekä sukulaiset kutsuttiin, että kylänväki vain saapui - Js tietysti oli ne täällä jo monta kertaa mainitut tsnssiaiset. 

(Äitini ja isäni - jo seuraavaa sukupolvea siis - tutustuivat yliopiston vapaa-ajan riennoissa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Löysin ison pinkan kirjeitä 40-60-luvulta vanhan mummonmökkini vintiltä. 

Niitä kirjoitelleet nuoret naiset toisilleen. 

Paljon puhetta oman kullan (käyttävät myös sanaa "oman sussun") kaipuusta, etsimisestä, turhautumisesta vanhaksi piiaksi jäämisen pelosta, ja näitä miehiä etsivät mm. sukulaisten ja kyläläisten häistä, joita tuntuu olevan usein koko kylä kutsuttuna. Ja toisen kylän häihinkin on ilmeisen normaalia mennä kuokkimaan.

Myös kirkossa katselevat kylän nuoria miehiä.

Ja lavatansseissa toki! 

Vanhapiikaveroa piti maksaa , joten siksikin se pelotti.

 

Ja tuo kovennettu verotus yli 24-vuotiaalle vanhallepiialle, poistui vasta 70-luvulla

Koski myös miehiä. MIehiä oli tosin tuolloin sodasta johtuen vähemmän eli heissä ei ollut niin paljon naimattomia. 

Anni Polvan alkupään kirjat 40-50 -luvuilta näyttävät mallia silloisista keinoista.

Isoisäni iski silmänsä kauniiseen myyjättäreen ja alkoi lyhyen keskustelun jälkeen ehdotella tälle tuplatreffejä iltasella.

Isoäitini ei moisesta perustanut ja sanoi, että hän ei lähde mihinkään miehen kanssa jolla on noin tyylitön hattu.

Isoisä kuulemma sanoi, että hmm jahas ja käveli liikkeen ovelle, aukaisi sen ja heitti hattunsa kadulle.

Treffit tuli.

Työpaikoilta.   Kaupasta, kioskista, kahvilasta, postista, pankista, huoltoasemalta, korjaamolta, kauppa-autolta.

Maanmittaaja, putkimies, maalari, tavarankuljettaja. 

Opiskeluista.  Yliopistoilta, lukioista, kirjastoista.

Seurakunnasta.

Tansseista. Tapahtumista.

Entisajan yhtenäiskulttuurissa oli helppoa päätellä kuka on varattu ja kuka on vapaa.

Ja useimmat halusivat puolison ja perheen nuorena.

Muijat löysi ainakin saksalaisista miehittäjäsotilaista. Turhaan enää vaiettu aihe.

Maaseuduilla asui tuohon aikaan paljon porukkaa vs nykyään. Itse asun pienessä tuppukylässä jossa ei tapaa ihmisiä, naapureita ollenkaan. Ainoa elonmerkki on kylätiellä ajavat autot ja iltapimeässä taloissa on valot päällä. 

En ole yli puoleen vuoteen jutellut yhdenkään naapurin kanssa. 

Ennen vanhaan ihmiset kulkivat kävellen, pyörällä, hevosella. Väkisinkin tuli kohdattua naapureita. Ja heinälatoja oli joka pellolla johon sitten sopi mennä nykäsemään naapurin likkaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vissiin oli sota ja nuoret naiset kirjoittelivat rintamalle.

Sitten mentiin suinpäin naimisiin,

Voipi olla näinkin mutta silti se sulho/morsio jotenkin piti löytää. Ilmeisesti lavatanssit olivat tällainen hyvin tärkeä parinmuodostuksen foorumi. Miten ihmiset näihin pääsivät, kun matkaa saattoi olla useita kilometrejä. Miten tieto ylipäätään kulki, että nyt Näkkälän kylässä on lavatanssit?

 

Savumerkkejä me läheteltiin ja käytettiin kaikuakin hyväksi. Vanhoilla vartiovuorilla oli tulipaikat. Aina kun Näkkäläjärvellä oli tanssit tulossa, joku souti ruuhella keskelle järveä, nousi seisomaan ja huusi: "Tulkaahan tytöt ja pojat tanssimaan, ja tuokaa joku haitari mukana."  Toinen kuuli kutsun ja lähti vartiovuorelle savumerkkejä antamaan, paimentytöt ja pojat lauloi  ja niin edelleen. Välistä oli 15 - 20 hengen porukka, ja silloin oli hauskaa. Paitsi jos miehiä oli enemmän, niille tuli tappelu. Välillä tuli vaikka niitä oli vähemmänkin.

Saattoihan se olla niinkin, että joka lauantai-ilta oli saunan jälkeen tanssit, ja kaikki tiesivät sen. Tanssien jälkeen sovittiin missä tavataan seuraavan kerran, ettei aina olisi samoilla pitkä saattoreissu. Porukka liikkui omin jaloin ainakin 10 km matkat ja pidemmätkin. Osa tuli hevosella ja tutut otettiin matkalta kyytiin. Polkupyörä oli myös keksitty. Kaikki lähiseudulla asuvat tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa.

Vierailija kirjoitti:

Niin.Ihmiset tallustellu maan päällä 10 tuhansia vuosia.

Näytti pariutuminen onnistuvan paremmin kuin nykyään.

Mun vanhemmat kuulemma tapasivat ompeluseurassa. Ei vaan koskaan selvinnyt, miten isä oli ompeluseuraan eksynyt. Ehkäpä oli sitä "napinompelijaa" Rosvo-Roopen tapaan etsimässä...

Sota-aikana meno oli roisia, kun tilaisuus tuli. Sota-ajalta on mm. dokumentoitu spontaaneja joukkonainteja julkisella paikalla. Mutta ymmärtäähän sen, kannattaa elää täysillä, kun huomenna ei välttämättä ole enää elossa.

Vierailija kirjoitti:

Muijat löysi ainakin saksalaisista miehittäjäsotilaista. Turhaan enää vaiettu aihe.

Ja suomalaiset sotilaat ra*skasi venäläisnaisia, turhaa tästä vaietaan.

Helpompaa se aikanaan oli, sillä silloin kohdattiin aitoja ihmisiä. eikä harhaanjohtavia profiileja.

Onkos laissa vielä "parinvaihto". Eli kun nainen vaihtaa miehenäs, ei kyse ole välttämättä vaihdosta tai pettämisestä vaan lievemmästä "viehittelystä". Tällaista taas miehelle ei ole saatavilla koska... tasa-arvo?