Koiran ottaminen oli virhe ja kunhan tuosta aika jättää niin uutta lemmikkiä ei oteta enää ikinä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koiralle löytyy aika helposti uusi koti, kannattaa harkita, lemmikistä ei ole mitään iloa, jos se on vaan taakka.

 

Mutta siitä voi olla paljon iloakin, vaikka se olisi myös taakka. Esim. itselläni oli 2 koiraa, joista viimeinen kuoli nyt viime keväänä vanhuuteen 16-vuotiaana. Kyllä tiesin ainakin viimeiset 10 vuotta, etten tule enää ottamaan koiria, ja että on taakka ja rasite. MUTTA myös rakastin koiria kuin omia lapsia, en ikinä olisi luopunut niistä. Rakkaiden takia on valmis tekemään uhrauksia. Ei lapsestakaan luovuta, jos se on välillä rasite ja tulee mieleen, että ollapa vapaa lapseton sinkku. Ne on vaan sellaisia ohimeneviä ajatuksia, ja se rakkaus kyllä tekee yhdessäolon palkitsevaksi huolimatta siitä, jos se on rasittavaakin.

Kannattaa miettiä myös sen koiran parasta ja joskus se uusi koti on parempi kuin pidetään itse sitä koiraa hampaat irvessä. 

En usko, että juuri parempaa kotia olisi ollut kuin minun kanssani. Eivät joutuneet olemaan pitkiä aikoja yksin, koska olen tehnyt jo kauan ennen koronaakin 100% etätyötä kotoa. Oma iso aidattu piha vahdittavaksi (ja toki pääsivät sisälle silloin kun halusivat), harrastuksiakin oli näyttelyitä, tokoa, agilityä. Ja paljon vaan yhdessä köllöttelystä nauttimista myös. Enimmäkseen siis tosiaan valtavasti nautin koirien seurasta, eikä se ollut mitään hampaat irvessä pitämistä. Jossain taustalla vaan oli ajatus, että ehkäpä kun koirista aika jättää, minulle koittaa sosiaalisempi ja menevämpi elämä, kun olen "vapaa". Eipä kyllä näytä koittaneen, nyt sitten istun samalla lailla kotona ilman koiria :D

Vierailija kirjoitti:

Meillekin nykyinen koira on viimeinen oma koira. En tätä valintaa tehdessäni miettinyt tarpeeksi, että millainen koirakanta Suomessa ylipäätään nykyään on, ja miten koirat on jalostettu suurin osa ulkonäkö edellä. Aika oli myös kullannut muistot siitä, millaisia koiraihmiset tuppaa olemaan. 

Meidän yksilö on äärimmäisen rakas ja ihana koira - sisällä kotona. Ulkona se ei edelleenkään meinaa pystyä rentoutumaan ja lenkit sen kanssa on joskus aivan paskaa. 

Meillä on käynyt tuuri, että koiralla on toistaiseksi ollut vakihoitaja niille harvoille kerroille kun hoitoa on tarvittu. Mutta tämä on kyllä viimeinen mikään lemmikki meillä. Sitten kun lapset on aikuisia ja jos heillä on omia koiria tai kissoja, hoidan niitä kyllä mielelläni. En näe mitään ihmeellistä siinä, että moni katuu koiran ottamista. Elämäntilanteet voi muuttua, ihmiselle tulla muita stressitekijöitä ja hyvinkin kuormittavia tilanteita. Siihen

Jos on itse valinnut sairaaksi jalostetun rodun ja valinnut hermoheikon yksilön (usein periytyy, eli vanmemmilla samaa ongelmaa myös), ja jättänyt pennun sosiaalistamatta, niin eiköhän saa syyttä ihan itseään. Suomessa on todella hyvällä mallilla monessa rodussa luonne ja terveys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen teidän koiranne on, ap?

4 vuotias

 

Voi siis el vielä toistakymmentä vuotta.

Ehkä kannattaa harkita uuden kodin etsimistä.

Miksi tuota uutta kotia ehdotatte? 

Koska koira aistii, jos on rasite perheelleen. Parempi perheessä, jossa on toivottu ja tykätty, eikä rasite.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katolinen pappi, luterilainen pappi ja juutalainen rabbi kinastelivat siitä, mistä elämä alkaa.

- Elämä alkaa kasteesta, sanoi katolinen pappi ja perusteli käsitystään lukuisilla kirkollisilla dogmeilla.

- Elämä alkaa syntymästä, sanoi luterilainen pappi ja perusteli käsitystään lukuisilla kirkollisilla dogmeilla.

- Elämä alkaa siitä, kun lapset muuttavat kotoa ja koira kuolee, sanoi juutalainen rabbi. 

Rabbi tulee yllättymään. Nimittäin sitten kun lapset muuttaa kotoa ja koira kuolee, alkaa vanhenevien vanhempien hyysäys. 

Ja niillä vanhoilla vanhemmillakin on koira. Eläkepäivien iloksi otettu, nyt jo vanha sekin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitooko enemmän kuin lapsi?? AP ottanut koiran ja koira on perheenjäsen siinä missä muutkin perheenjäsenet. 

Kyllä koira sitoo enemmän kuin lapsi, poislukien  vauvat ja taaperot. 

Se vähän riippuu:



- lapsen voi ottaa moneen paikkaan mukaan

- koiran voi jättää yksin kotiin, hoitolaan tai laittaa häkkiin jossain väliaikaisesti 

Tällä hetkellä esim. mun työkavereilla on koiria enemmän kuin koskaan. Varmasti enemmän niitä perheitä missä on koira kuin niitä missä ei. Joillain on jopa useampi.

Mulla on ollut kaksi koiraa; toinen eli 15v ikään ja toinen 10v. Varsinkin jälkimmäinen oli ihana ja rakas koko perheelle, mutta hän kuoli kolme vuotta sitten äkilliseen sairauteen. Ensimmäinen koira oli tosi hankala luonteeltaan ja aikamoinen taakka, mutta hoidin ja huolehdin hänet hyvin kuolemaansa asti. Se toinen koira otettiin perheeseen miehen ja lasten toiveesta ja ihana koira olikin, vaikka tuskin olin toipunut ekan koiran työtaakasta ja harmista.

Ikinä ei enää koiraa, ei ikinä! Niin paljon helpompaa ja huolettomampaa elämää että en halua menettää sitä, vaikka olenkin koiraihminen ja tykkään niistä kovasti. Mutta 25 vuotta koiraa riitti mulle. 

Vierailija kirjoitti:

Naurettavaa puhetta heiltä, jotka syyttävät, että pitäisi tietää koiraa ottaessa. No ei voi helkutti elämänsä kulkua tietää! Ei kukaan! Vaikka kuinka harkitsisi kaikkia ratkaisujaan, aina on joku yllätysmomentti, eikä edes läheskään aina itsestä johtuva. Eikö kenenkään elämään tule koskaan mitään yllättäviä asioita? 

Voi tulla ero ja joutuu muuttamaan omakotitalosta pieneen kerrostaloasuntoon. Voi sairastua. Voi joutua työttömäksi esim. firman konkurssin takia ja uusi työ onkin paljon kauempana. Ei kaikkea voi ennakoida. Kun koiran ottaa hienoon, sopivaan elämäntilanteesern, ei voi tietää, jatkuuko se 15 vuotta. 

Tässä ei ollut kyse mistään elämänmuutoksesta tai yllätysmomentista, vaan siitä, ettei vaan enää jaksanut koiraa.

Vierailija kirjoitti:

Katolinen pappi, luterilainen pappi ja juutalainen rabbi kinastelivat siitä, mistä elämä alkaa.

- Elämä alkaa kasteesta, sanoi katolinen pappi ja perusteli käsitystään lukuisilla kirkollisilla dogmeilla.

- Elämä alkaa syntymästä, sanoi luterilainen pappi ja perusteli käsitystään lukuisilla kirkollisilla dogmeilla.

- Elämä alkaa siitä, kun lapset muuttavat kotoa ja koira kuolee, sanoi juutalainen rabbi. 

😂😂😂  Loistava!

Vierailija kirjoitti:

Me onneksi kesken koirakuumeen tajuttiin, miten paljon vaivaa siitä on. Muuten olisin ihan samassa tilanteessa. Parin vuoden päästä otetaan hamsteri, koska se on ihanan helppo lemmikki.

Ihmetyttää ne, jotka ei hanki lapsia (koska ei halua elää ns lapsikeskeisesti) mutta ottaa koiran sitten korvikkeeksi. Se koira on oikeasti miljoona kertaa vaativampi ja se vaatii piiiitkäään. Lapsi on muutamassa vuodessa hyvin itsenäinen.

Ja siis saa ottaa koiran ja olla haluamatta lapsia. Moni ei vaan selkeästi ymmärrä miten paljon se koira vaatii vs lapsi kun ajasta puhutaan.

Lapsi on myös helppo ottaa matkoille mukaan toisin kuin koira. Toki riippuu elämäntyylistä, mutta jos siihen sisältyy matkustelua, niin koira on aika hankala. Ruotsissa koiraa ei saa jättää yli kuudeksi tunniksi yksin.

Meillä kolme kissaa ja nuorin 9 vuotta. Ei meille tule näiden jälkeen lemmikkiä. Kissa on vielä sitovampi kun koiran voi ottaa mukaan.

Asiaan liittyen, joitakin vuosia sitten otimme rotumääritelmän mukaan lempeä luonteisen uros koiran.Kuusi vuotta sitä kestimme, ennen kuin mieheni ampui sen.Sitä sai suorastaan pelätä,joten sen hoitaminen oli stressaavaa.Aggressiivisuus ja arvaamattomuus vain lisääntyivät vanhetessaan.Ainoa asia mitä kaduin, oli se ettemme hävittäneet sitä jo aiemmin.Ikinä en katunut sen hävittämistä, niin paljon elämänlaatuni kärsi sen koiran takia.Uroskoiraa en ole enää ikinä ottamassa.Narttukoirien kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.Pidän kuria koirille ja koulutan ne aina hyvin.Tuo uroskoira oli todennäköisesti mielenvikainen, aggressiivisuuskohtauksissaan sen silmätkin olivat kuin raivohullulla, ja sitä sai jokainen varoa.Minä olisinkin sen hävittänyt jo eka puraisun jälkeen, mutta mieheni halusi sille aina antaa armoa.Viimeinen pisara oli, kun se puraisi lastamme melko pahasti kädestä turhan lelunsa vartioimisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista sanoa, mutta itse olen samaa mieltä. Syynä on pennun eroahdistus. Tunnen että se varasti elämäni eikä asteittaisesta koulutuksesta huolimatta opi yksinoloa. Olen kotini vanki tällä hetkellä, koska jos lähden se rääkyy isolla äänellä häiriten naapureita ja yrittää tuhota tavaraa. 

En ota enää koiria. 

Mikä rotu? Saako koiraa tarpeeksi liikuntaa? Käyn koiran kanssa kunnon lenkillä ennen töihin lähtöä ja koira jää tyytyväisenä ja väsyneenä kotiin nukkumaan. Miten mielialalääkkeet? 

Saa liikuntaa ja aktivointia. En kerro. Olisi silkkaa hulluutta antaa pennulle mielialalääkkeitä kun itse olen kokenut miten kovaa kamaa ne on. Kamalia sähköiskutuntemuksia päässä kun yritti niistä eroon, ja vieroitusoireet kesti pitkään ja osa syöttää noita Pupelleen muka

Siis oikeastiko koirille syötetään mielialalääkkeitä?! Eihän ne toimi, paitsi sivuvaikutuksia riittää. Ihan järkyttävä ajatus, että douppaisin viatonta eläintä. 😳

Kadun myös koiran ottamista. Mietimme koiran ottamista vuosia ja kävimme läpi mitä koiran vaatii tarkkaan ennen kuin otimme koiran. Nyt koira on 2 vuotta ja vihaan arkeani. Meille sattui erittäin hankala yksilö jonka kouluttaminen vei kaiken vapaa-ajan. ja jotenkin vaikka vaimoni halusi koiraa enemmän niin Koira silti on minun vastuullani. Eihän mikään ole koiran vika mutta kun omalle kohdalle sattuu koira joka tarviikin enemmän kuin itsellä on jaksamista. 

Vierailija kirjoitti:

Asiaan liittyen, joitakin vuosia sitten otimme rotumääritelmän mukaan lempeä luonteisen uros koiran.Kuusi vuotta sitä kestimme, ennen kuin mieheni ampui sen.Sitä sai suorastaan pelätä,joten sen hoitaminen oli stressaavaa.Aggressiivisuus ja arvaamattomuus vain lisääntyivät vanhetessaan.Ainoa asia mitä kaduin, oli se ettemme hävittäneet sitä jo aiemmin.Ikinä en katunut sen hävittämistä, niin paljon elämänlaatuni kärsi sen koiran takia.Uroskoiraa en ole enää ikinä ottamassa.Narttukoirien kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.Pidän kuria koirille ja koulutan ne aina hyvin.Tuo uroskoira oli todennäköisesti mielenvikainen, aggressiivisuuskohtauksissaan sen silmätkin olivat kuin raivohullulla, ja sitä sai jokainen varoa.Minä olisinkin sen hävittänyt jo eka puraisun jälkeen, mutta mieheni halusi sille aina antaa armoa.Viimeinen pisara oli, kun se puraisi lastamme melko pahasti kädestä turhan lelunsa vartioimisesta.

Ei se lelu koiralle ollut turha. Jotain epäilyttävää kaertomuksessasi on. Jos alusta asti oli vaikeuksia, miksi ette hakeneet apua? Kerroitko eläinlääkärissä, mitä jos koiralla oli kipuja, jokin sairaus? Tai ehkä ette ole kovin hyviä koirankasvattajia, en tiedä mitä kurilla tarkoitat mutta se vähän särähti korvaan. Jos lempeäluonteinen rotu olisiko tarvinnut pehmeämpää ja lempeämpää kohtelua? Kenties teitte itse siitä raivoavan onnettoman, ahdistuneen ja pelokkaan.

Ampuminen kuulostaa kauhealta, olisko ollut ihan mahdotonta viedä nukutettavaksi?

Vierailija kirjoitti:

Asiaan liittyen, joitakin vuosia sitten otimme rotumääritelmän mukaan lempeä luonteisen uros koiran.Kuusi vuotta sitä kestimme, ennen kuin mieheni ampui sen.Sitä sai suorastaan pelätä,joten sen hoitaminen oli stressaavaa.Aggressiivisuus ja arvaamattomuus vain lisääntyivät vanhetessaan.Ainoa asia mitä kaduin, oli se ettemme hävittäneet sitä jo aiemmin.Ikinä en katunut sen hävittämistä, niin paljon elämänlaatuni kärsi sen koiran takia.Uroskoiraa en ole enää ikinä ottamassa.Narttukoirien kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.Pidän kuria koirille ja koulutan ne aina hyvin.Tuo uroskoira oli todennäköisesti mielenvikainen, aggressiivisuuskohtauksissaan sen silmätkin olivat kuin raivohullulla, ja sitä sai jokainen varoa.Minä olisinkin sen hävittänyt jo eka puraisun jälkeen, mutta mieheni halusi sille aina antaa armoa.Viimeinen pisara oli, kun se puraisi lastamme melko pahasti kädestä turhan lelunsa vartioimisesta.

Ette varmaankaan leikkauttaneet sitä?

Siinä. Nyt se on myönnetty. Sitoo ihan liikaa, siitä on kaikkea ylimääräistä säätöä mitä ei enää jaksaisi yhtään, kaikenkaikkiaan siis rajoittaa elämää ihan liikaa.

En tiedä, miten tyhmä aloittaja on, mutta tämän luulisi olevan itsestäänselvyys jokaiselle. Jos ei ole, niin kannattaisi ilmoittaa itsensä vaikka holhouksen alaiseksi

Vierailija kirjoitti:

Kadun myös koiran ottamista. Mietimme koiran ottamista vuosia ja kävimme läpi mitä koiran vaatii tarkkaan ennen kuin otimme koiran. Nyt koira on 2 vuotta ja vihaan arkeani. Meille sattui erittäin hankala yksilö jonka kouluttaminen vei kaiken vapaa-ajan. ja jotenkin vaikka vaimoni halusi koiraa enemmän niin Koira silti on minun vastuullani. Eihän mikään ole koiran vika mutta kun omalle kohdalle sattuu koira joka tarviikin enemmän kuin itsellä on jaksamista. 

Jospa se tuosta tasottuisi! Koiranne on vielä nuori, kohta kun teini-ikä on ohi voi hyvinkin helpottua.

Meillä lapset kinusivat koiraa, mutta kun me vanhemmat emme niin paljon pidä koirista, niin emme ottaneet. Eipä se olisi meidän elämäntyyliin sopinutkaan, kun matkustelemme perheenä paljon. Olisi tuntunut että negatiivisia puolia olisi ollut enemmän kuin positiivisia puolia. Koira on kallis harrastus. Se sitoo paljon. En itse välitä sellaisesta seurasta mitä koira tarjoaa, kun introverttina kaipaan paljon myös omaa rauhaa. Oikeastaan, mitään muuta positiivista en keksikään, kuin että jos murtovaras kolistelisi yöllä pihalla, niin koira voisi herättää.

Rakastan koiriani ja etenkin lenkkeilyä niiden kanssa. Mutta enää koskaan ei saa syödä kotona ilman että joku tuijottaa (onneksi ei toiminnallista kerjäystä) tai maata ilman että joku tulee viereen iholle myös helteellä tai tulla suihkusta ilman että joku nuolee rasvat pois sääristä tai nukkua aamulla pitkään tai nukahtaa sohvalle ilman viimeistä ulkoilua tai jäädä työpäivän jäljeen shoppailemaan tai olla spontaanisti pois kotoa muutenkaan useamman tunnin. Itseasiassa koirani eivät ole koskaan olleet koskaan yli 6h yksin. Silti ottaisin koirani molemmat uudestaan ja tiedän että joskus vielä kaipaan tuota kaikkea kipeästi mutta tottakai mielessä välillä käy huoleton koiraton elämä jota vietin vuosikymmenen lapsuuden koiran ja näiden omieni välissä. Koiran sairastelu saa sterssikäyrän erittäin korkealle ja mietinkin miten ihmiset edes pärjäävät kenellä lapsi sairastaa paljon. Tai miten siitä sitten selviää kun koirista aika jättää. Uusia en kyllä varmasti ota.

2 edellistä koiraani olivat kaiken vaivan arvoisia. Tämä ei niinkään. Olen silti lellinyt ja paaponut tätä, kuten edellisiäkin. Ei eläintä voi vaatia täyttämään omia odotuksia. Jos tietäisin varmaksi, että seuraava koira olisi kuin 2 ensimmäistäni, niin ottaisin. Jos tietäisin olevan kuin tämä, niin en ottaisi uutta.