IS: Parental burnout - suomalaiset uupuvat vanhemmuuteen muita maita enemmän
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Se on se kasvatuksen lapsikeskeisyys.
Avaisitko vähän? En ymmärrä mitä ajat takaa.
Vierailija kirjoitti:
Se on se kasvatuksen lapsikeskeisyys.
Ei ole ihan noin mustavalkoista. Paikoin on myös kyse täysin mahdottomista elämäntilanteista, (lähes) täydellisestä tukiverkkojen puutteesta ja muusta.
Vanhemmat tietää suomessa kasvatuksesta ja sen merkityksestä paljon, liikaakin. Kokoajan on tunne alisuoriutumisesta kun ei vaan jaksa kokpäivätyön lisäksi tehdä täydellistä suoritusta ja siitä riittämättömyyden tunne ja huono omatunto ja väsymys.
Useimmissa muissa maissa kasvatus on helpompaa ja vähemmän stressaavaa.
Esim. jos lapsi ei tottele, niin useimmissa maissa lasta kuritetaan kunnes lapsi ei enää uskalla olla tottelematta. Siinä missä Suomessa puututaan lapsen käytöksen juurisyihin positiivisen vahvistamisen ja tunnetaitojen tukemisen keinoin, mikä saattaa olla vuosia kestävä prosessi.
Hei! Suomalaiset uupuvat ihan kaikkeen
Ulkomailla ei tarvitse pelätä lasuja vaikka kasvattaisi lasta jotenkin "väärin" eli suositusten vastaisella tavalla.
Vanhemmuudelle asetetaan nykyään hirveän kovia vaatimuksia, jokaisen tulisi olla täydellinen isä tai äiti. Samaan aikaan pitäisi pitää itsensä myös fyysisesti täydellisenä, parisuhde tuoreena ja uraakin pitäisi luoda. Yhden puolison palkalla ei enää voi elättää perhettä ja kotiäiti/-isä saa kuulla moitteita lokkeilusta. Ihme, että kukaan tekee lapsia.
Ulkomailla kun esim ravintolassa katsoo paikallisia niin siinä on usein mukana kaikki vauvasta vaariin. Suomessa perheet eristäytyvät neljän seinän sisälle ja jälki on usein karua. Itsellä ei ole edes puolisoa lapsia kasvattamassa, ei tosin ole oma valinta.
Suomessa ollaan lapsivihamielisiä. Ero näkyy todella hyvin jos lomailee lasten kanssa esimerkiksi keski-Euroopassa. Suomalaisille lapset ovat ilmaa, paitsi jos heistä lähtee vähänkin ääntä ollaan heti katsomassa nenän vartta pitkin ja pyöritellään silmiä. Myöskään raskaana oleville naisille ei anneta täällä bussissa istumapaikkaa, itselläni kokemusta viime raskauden aikana kolme kertaa.
Suomessa työelämä ei jousta juuri yhtään lasten vuoksi. Siksi äidit uupuu, kun pitää olla täysillä työntekijä lähes täyden päivän ja sen lisäksi täysillä äiti. Ruotsissa taas on ihan tavallista tehdä 50 % työaikaa kun on lapsia tai että molemmat vanhemmat on osa-aikatyössä. Saksassa ei nykyäänkään ole harvinaista olla kotiäiti siihen saakka kun lapset on noin 10-vuotiaita. Etelä-Euroopassa taas suku hoitaa lapsia ja auttaa ja tukee kaikessa. Suomessa äidin/vanhempien pitää selvitä yksin kaikesta ilman apua ja tukea, olla töissä lähes täydet tai täydet päivät ja lisäksi revetä kasvattamaan lapset todella kovien vaatimusten mukaan. Ei ihme kun uupuu.
Vierailija kirjoitti:
Ulkomailla kun esim ravintolassa katsoo paikallisia niin siinä on usein mukana kaikki vauvasta vaariin. Suomessa perheet eristäytyvät neljän seinän sisälle ja jälki on usein karua. Itsellä ei ole edes puolisoa lapsia kasvattamassa, ei tosin ole oma valinta.
Olet varmaan lukenut lehdistä mitä mieltä siitä ollaan, jos perheet tulee vaikkapa sinne ravintoloihin? Ja siis, ei suomalaisilla perheillä ole rahaa syödä jatkuvaan ravintolassa, monilla ei ole sitä tukiverkostoa jonka kanssa käydä ja tämähän se iso ongelma onkin, kun yksin pitää pärjätä (ja se yksin pärjäämisen ihannointi on kyllä tosi syvällä meidän kulttuurissa, siitä ollaan oikein ylpeitä miten on pärjätty vaikka pää kainalossa enkä ikinä ole keneltäkään apua pyytänyt).
No onko tuo ihme? Vaikka meillä nyt onkin yhteiskunnan puolesta neuvolat, edullinen päivähoito, koulu ja kouluruoka, lastensuojelu niin vanhempia sitten pidetään viralliselta taholta aina syyllisenä kaikkeen. Äitejä syyllistetään liian aikaisesta töihin paluusta, samalla taas liian pitkästä kotihoidosta, työttömyydestä. Molempia vanhempia taas liian pitkistä tai lyhyistä hoitopäivistä, huonoista oppimistuloksista, liioista tai liian vähistä harrastuksista, milloin olet vanhempana liian auktoriteetti, milloin helikopteri, väärin menee aina.
Samalla taas odotetaan täysipäiväistä ja täyttä työelämään panostusta, työttömäksi ei saa jäädä tai ainakaan saada mitään yhteiskunnan tukia.
Vaatimukset on ihan eri sfääreissä kuin muutama vuosikymmen sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat tietää suomessa kasvatuksesta ja sen merkityksestä paljon, liikaakin. Kokoajan on tunne alisuoriutumisesta kun ei vaan jaksa kokpäivätyön lisäksi tehdä täydellistä suoritusta ja siitä riittämättömyyden tunne ja huono omatunto ja väsymys.
Kyllä, joka mediassa kerrotaan mitä kaikkea vanhemmat tekee väärin, valitetaan miten lapset häiritsee muitten olemista jne. Yritä siinä sitten. No joo, itsellä itsetunto kestää sen, mutta kaikilla ei. Ja on meillä ihan hyvät tukiverkostotkin vaikkei mitään arkipäivän apua ikinä ole ollut tarjolla, on kuitenkin isovanhemmat jotka toisinaan viikonloppuisin ottaa lapsia hoitoon tai auttaa muutoin tarvittaessa. Toisilla ne isovanhemmat on enemmän taakka kuin apu.
Vanhempien tulisi myös miettiä paljonko niitä lapsia tehdään, jos ollaan uupuneita.
Itse olin perheeni kolmas lapsi, ja koko lapsuus ja nuoruus oli minulle pelkkää traumaa, koska selkeästikään kukaan ei enää jaksanut kiinnostua kolmannesta lapsesta.
Älkää tehkö kuin yksi lapsi jos kaikki väsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Useimmissa muissa maissa kasvatus on helpompaa ja vähemmän stressaavaa.
Esim. jos lapsi ei tottele, niin useimmissa maissa lasta kuritetaan kunnes lapsi ei enää uskalla olla tottelematta. Siinä missä Suomessa puututaan lapsen käytöksen juurisyihin positiivisen vahvistamisen ja tunnetaitojen tukemisen keinoin, mikä saattaa olla vuosia kestävä prosessi.
Pääviat oikenevat Etelä-Euroopassa kun kuriton lapsi saa äidiltään ympäri korvia niin että raikuu tarpeen vaatiessa julkisella paikallakin.
Tunnistan tuon. Kun sain esikoisen, olin väsynyt. Hän nukkui huonosti yöt vuoden ikään asti. Olin kroonisesti väsynyt äiti.
Lisäksi kun meillä oli vain yksi auto, kuljin neuvolaan 4 km päähän bussilla. Se oli stressi. Saada vaunut bussiin. Olla välittämättä ihmisten halveksuvista katseista. Jos vauva oli hiljaa, olin tyytyväinen. Jos hän päästi pientäkään ääntä, aloin hikoilla ja hermostua. Neuvolakin oli kuin sairaala, jossa punnitaan ja tarkkaillaan, elääkö oikein. Miten usein syötät, vieläkö on rintaruokinta, miten hoidat napaa tai ihoa, mitä teette yhdessä jne. Minusta tuntui kuin neuvolassa odotettaisiin koko elämän suuntautuvan lapsen kanssa tekemiseen ja suorittamiseen, paitsi että kehotettiin myös liikkumaan itse, käymään vaikka kävelyllä. Asenne oli että kyllähän se isä hetken pärjää (oman lapsensa kanssa).
Toinen lapsi syntyi kun esikoinen oli 3 v. Aloin ottaa vähän rennommin. Ei tarvitse olla niin täydellistä. Komensin lasten isän joskus ulos lasten kanssa, että sain kunnolla siivottua. Neuvolassa kehuttiin, miten hienoa on, että lasten isäkin osallistuu lastenhoitoon. Siis omien lastensa! Se tuntui vääryydeltä. Jos minä olin lastenhoidosta päävastuussa 24 tuntia vuorokaudessa ja isä oli vastuussa 2 tuntia lauantaisin, niin mitaliko siitä olisi pitänyt antaa?
Meillä on myös ollut vähissä sukulaisten apu. Anoppi hoiti esikoista ensimmäisen vuoden aikana 2 kertaa: 8 kk iässä 4 tuntia ja 11 kk iässä 4 tuntia. Appi sanoi suoraan, ettei hänen sukupolvensa miehet osaa vaippaa vaihtaa. Minun äitini oli kuollut jo aiemmin ja isä asui kaukana. Sitten kun meillä oli 2 lasta, anoppi alkoi ottaa esikoista heille yökylään silloin tällöin, ehkä 2-3 kk välein. Sitten sekin loppui, kun anoppi sairastui vakavasti ja omat murheet ja hoidot vei mielenkiinnon olla läsnä lapsenlasten elämässä. Hän ei jaksanut sitäkään, jos me olisi käyty kylässä.
Ei meillä nytkään ole ketään. Lapset on isoja ja omia kavereitaan tuovat meille ja joskus käyvät yökylässä. Onneksi mieheni kuitenkin nykyisin pärjää omien lastensa kanssa, jos minä käyn jumpassa tai risteilyllä ystävän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulkomailla kun esim ravintolassa katsoo paikallisia niin siinä on usein mukana kaikki vauvasta vaariin. Suomessa perheet eristäytyvät neljän seinän sisälle ja jälki on usein karua. Itsellä ei ole edes puolisoa lapsia kasvattamassa, ei tosin ole oma valinta.
Olet varmaan lukenut lehdistä mitä mieltä siitä ollaan, jos perheet tulee vaikkapa sinne ravintoloihin? Ja siis, ei suomalaisilla perheillä ole rahaa syödä jatkuvaan ravintolassa, monilla ei ole sitä tukiverkostoa jonka kanssa käydä ja tämähän se iso ongelma onkin, kun yksin pitää pärjätä (ja se yksin pärjäämisen ihannointi on kyllä tosi syvällä meidän kulttuurissa, siitä ollaan oikein ylpeitä miten on pärjätty vaikka pää kainalossa enkä ikinä ole keneltäkään apua pyytänyt).
Pointti oli tarkoitus olla siinä, että perhe ei ole vain se vanhemmat+lapset vaan siihen kuuluu myös sisarukset perheineen ja isovanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
No onko tuo ihme? Vaikka meillä nyt onkin yhteiskunnan puolesta neuvolat, edullinen päivähoito, koulu ja kouluruoka, lastensuojelu niin vanhempia sitten pidetään viralliselta taholta aina syyllisenä kaikkeen. Äitejä syyllistetään liian aikaisesta töihin paluusta, samalla taas liian pitkästä kotihoidosta, työttömyydestä. Molempia vanhempia taas liian pitkistä tai lyhyistä hoitopäivistä, huonoista oppimistuloksista, liioista tai liian vähistä harrastuksista, milloin olet vanhempana liian auktoriteetti, milloin helikopteri, väärin menee aina.
Samalla taas odotetaan täysipäiväistä ja täyttä työelämään panostusta, työttömäksi ei saa jäädä tai ainakaan saada mitään yhteiskunnan tukia.
Vaatimukset on ihan eri sfääreissä kuin muutama vuosikymmen sitten.
Ja vaikka virallisesti joo on neuvolat sun muut, niin ri niistä juuri apua saa. Henkilöstöpulan takia neuvolaan on vaikea saada aikoja ja kun vihdoin saa ajan siellä on aina uusi työntekijä, joka ei auta vaikka pyytää apua. Itse itkin neuvolassa väsymystä vauvavuonna monta kertaa, sain avuksi vain voivottelua, en YHTÄÄN MITÄÄN muuta.
Se on se kasvatuksen lapsikeskeisyys.