Rehellisiä vastauksia: millaista on elämä pikkulapsiperheessä?

Äitiys on ollut ehdottomasti parasta aikaa, niin vauva kuin taaperovuosina. Lisääkin lapsia olisin toivonut.

Suurin osa pikkulapsiperheistä ovat tyytyväisiä elämäänsä.

Lapset oli ihan ok, mutta vaimo muuttui hirviöksi. Kahden jälkeen lopetettiin lasten teko ja erottiin. Nyt on jo 15-vuotta mennyt ja ei ole ex-vaimo paremmaksi muuttunut. Lapsetkin muutti minun luokse, kun eivät äitiään enää päivittäisesti kestäneet.

Eli kannattaa muistaa että pikkulapsi-aika voi muuttaa puolison päinvastaiseksi. Se riski on syytä tiedostaa.

M47

Upp

Yhden lapsen kanssa vielä sujui mutta toisen jälkeen on mennyt parisuhde täysin retuperälle, seksi lähes loppunut yms yms

No, parisuhteenhan se lisääntyminen tuhoaa, siitä ei pääse mihinkään.

Lapset itse ovat ihan kivoja noin ikävuodet 8-11, mutta jos on ikäeroja niin tuossa mukavassa vaiheessa eivät kaikki ole samaan aikaan.

Toisaalta rankkaa, jatkuva huoli ja vastuu.. aina ajatella ja täyttää muiden tarpeita,. Sisarusten jatkuva kinastelu. Mutta esim sitten se kun illalla makoilen kuopuksen vieressä, silitän ja laulelen iltalauluja, niin se rakkauden määrä oikeesti pakahduttaa. En vaihrais tätä mihinkään ba itkettää ajatus et nämä kasvaa kokoajan ja kohta ne ei tarvi mua enää. Lapset 5 ja 8

Ihanaa ja kamalaa. Parasta ja pahinta. 

Toiset ihmiset ovat luotuja vanhemmiksi, toiset taas eivät.

Meillä, minä kotiäitinä, oli ihana vauva- ja pikkulapsiaika kahden pienen kanssa kotona.. Tosin toinen oli ns. koliikkivauva; yöunet vanhemmilla  erittäin katkonaisia. Toisen lapsen jälkeen tein keikkaöitä miehen vapaapäivinä ja lomilla. Palasin kokoaikatöihin, kun nuorempi oli 3v.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen kanssa vielä sujui mutta toisen jälkeen on mennyt parisuhde täysin retuperälle, seksi lähes loppunut yms yms

Vaiettu salaisuus. Hoetaan vaan hymyssä suin miten ihanaa on kun lapsella on sisarus ja sitten todellisuudessa elämä on just tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Lapset oli ihan ok, mutta vaimo muuttui hirviöksi. Kahden jälkeen lopetettiin lasten teko ja erottiin. Nyt on jo 15-vuotta mennyt ja ei ole ex-vaimo paremmaksi muuttunut. Lapsetkin muutti minun luokse, kun eivät äitiään enää päivittäisesti kestäneet.

Eli kannattaa muistaa että pikkulapsi-aika voi muuttaa puolison päinvastaiseksi. Se riski on syytä tiedostaa.

 

M47

Ylipäätään kannattaa aika tarkkaan harkita kenen kanssa lisääntyy. 

Täyttä elämäähän se on, välillä joutuu joustamaan ja jaksamaan yli tavanomaisen. Ihanan puolelle kuitenkin menee "loppuarviointi" ainakin minulta, kolmen teinin isältä. Se on vaatinut kaksi osallistuvaa vanhempaa (ja mielellään vähän tukijoukkojakin).

Yksin en kannustaisi ketään lisääntymään, ettei kadota itseään ja omaa elämäänsä.

Rakastan lastani eniten maailmassa. Millaista on elää ihmisen kanssa jotka rakastaa eniten maailmassa? Ihanaa mutta välillä myös huolen täyteistä. 

En kokenut ollenkaan rankkana omien lasteni pikkulapsiaikaa. Olen kahden lapsen yh ja meillä oli hyvin onnellinen ja läheinen perhe kolmistaan. Nyt he ovat jo isoja mutta kyllä saan kuulla että olen maailman paras äiti.

Poika oli heti syntymästään hyvin "helppo", oli kyllä hyvin allerginen monille ruoka-aineille mm. kalalle, maksalle, tomaatille, suklaalle ja mitä kaikkea niitä olikaan. Oli sairaalassa infektio-osastolla kaksi viikkoa pahan infektoituneen ihottuman takia mutta aina vain yhtä hyväntuulinen ja reipas.

Lääkäri sanoi että kouluikään menee ohi, ja piti paikkansa!

Tyttö taas temperamentiltään meneväinen ja utelias, kaikessa halusi olla mukana jo vauvana. Ei viihtynyt yksin.  

Ei mitään sen kummempia sairasteluita paitsi että sai uimavedestä kerran e-coli bakteerin joka johti munuaistulehdukseen 2-vuotiaana. Silloin oli todella sairas. 

Muistelen sitä aikaa ja sen jälkeistä kun olivat jo isompia suurella lämmöllä. Meillä oli mukavaa.  Rajat ja rakkaus. 

Sillä reseptillä mentiin ja hienoja nuoria heistä on kasvanut. Tykkäsin kovasti tuosta elämänvaiheesta ja kaipaankin sitä nyt kun ovat kasvamassa kohti omaa elämäänsä. Ja se vielä että mistään en mitään tukea saanut mutta e   myöskään kysellyt. Ei ollut halua liehua kapakoissa tms, ei ole koskaan kiinnostanut.

Sekä että. Siis rankkaa ja ihanaa.

Onhan ne päivät sillä tavalla rankkoja, että päivät ovat täynnä tekemistä, eikä töiden jälkeen voi vaan käydä sohvalle pötköttämään vaikka töissä olisi ollut rankka päivä. Sen sijaan kotiin tullessa saa syliinsä pienen suukottelevan tahmatassun, joka haluaa kertoa kuulumisia, lukea kirjaa tai tehdä palapeliä juuri sinun kanssasi. 

Toki joskus on rankkaa senkin takia, että lapsella on kunnon känkkäränkkäpäivä mutta harvemmin niitä on. 

Rankkaa oli. Toki myös rakkautta tulee lapsen myötä lisää. Yksi lapsi riitti.

Yhden lapsen kanssa varsin kivaakin. Kaksi ei mene siinä missä yksikin.

Ihanaa aikaa. Olen kotona viihtyvä rauhallinen ihminen, joka aina tykännyt hoivata (ennen lapsia minulla oli aina kaksi koiraa- nyt lasten kanssa on yhä yksi koira). Mielestäni koirien pito valmisti jollakin lailla vanhemmuuteen, siis juuri siihen sitovuuteen. Asuin pitkään yksin koirien kanssa eli olin tottunut siihen, että ajankäyttö täytyy järjestää jonkun toisen tarpeiden mukaan. Tykkään olla kotona, huolehtia perheestä. En rakasta mitään niin kuin seurata lasteni kehitystä ja hömpötellä heidän kanssaan. Rankinta on oman ajan puute. Omalla ajalla en tarkoita mitään biletystä vaan esim. sohvalla loikoilua rauhassa, leffan katselua tai salilla käymistä. Kyllähän noitskin pääsee tekemään mutta harvemmin kuin tahtoisi. 

Vierailija kirjoitti:

Uhmaikäisen kanssa eläessä huolehtii ilomielin kyllä ehkäisystä. Sen voin todeta.

Joo muistan kun olin uhmaikäinen ja emä toisteli kuinka katuu porsintaamme. Kuitenkin joka yö paritteli äänekkäästi.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa aikaa. Olen kotona viihtyvä rauhallinen ihminen, joka aina tykännyt hoivata (ennen lapsia minulla oli aina kaksi koiraa- nyt lasten kanssa on yhä yksi koira). Mielestäni koirien pito valmisti jollakin lailla vanhemmuuteen, siis juuri siihen sitovuuteen. Asuin pitkään yksin koirien kanssa eli olin tottunut siihen, että ajankäyttö täytyy järjestää jonkun toisen tarpeiden mukaan. Tykkään olla kotona, huolehtia perheestä. En rakasta mitään niin kuin seurata lasteni kehitystä ja hömpötellä heidän kanssaan. Rankinta on oman ajan puute. Omalla ajalla en tarkoita mitään biletystä vaan esim. sohvalla loikoilua rauhassa, leffan katselua tai salilla käymistä. Kyllähän noitskin pääsee tekemään mutta harvemmin kuin tahtoisi. 

Jos kaikki menee hyvin, niin pikkulapsiaika voi olla mukavaa aikaa nimenomaan hoivaavan ja rauhallisen luonteen omaaville vanhemmille. Varsinkin jos vielä pitää rutiineista. Mutta on turha kuvitella, että pieni lapsi solahtaisi ongelmitta omaan menevään elämäntapaan, jos tykkää mennä ja harrastaa. Kaikki muuttuu.