Rehellisiä vastauksia: millaista on elämä pikkulapsiperheessä?

Vierailija kirjoitti:

Sekä että. Siis rankkaa ja ihanaa.

Lyhyt ja ytimekäs vastaus tuossa yläpuolella. Noin se on. Jos on esimerkiksi kaksi lasta pienellä ikäerolla eikä tukiverkkojakaan ole, on välillä  myös raskasta. Samaan päiväänkin mahtuu monia sekä ihania että kamalia hetkiä. Siitäkin huolimatta, että lapset olisivat ihan nk.  tavallisia ja varsin helppojakin lapsia.

Hatunnosto jokaiselle, joka pyörittää pikkulapsiarkea.

Itse hyppäisin mieluummin parvekkeelta.

Täällä kehtaan sanoa, että yksilapsisena eroperheenä on minusta parasta. Saan molemmat elämät. Enkä lapsettomasta ajasta kaipaa biletystä tai miesrallia, vaan hiljaista kotia ja sitä, ettei koko ajan tarvitse miettiä ruoanlaittoa tai muuta arjen pyöritystä.

Minä pidin. Lapset pienellä ikäerolla. Lapset nukkuu enemmän kuin aikuiset. Univelkaa ei tule, jos nukkuu myös päiväunet lasten kanssa. Meillä oli koira, joten aina aamulla lähdettiin ulkoilemaan, sama illalla. 

Riippuu asenteesta. Suurin osa lapsista on ihan normaaleja, mutta huonosti kasvatettuja, koska vanhemmat haluaa päästä helpolla. Jos ne ensimmäiset vuodet ohjaa, vetää rajat, kuuntelee, rakastaa ja on läsnä niin lapset on parasta maailmassa. Jos taas vanhempien pyrkimys on tavoitella helppoutta/omaa aikaa eli antaa periksi ja lapset on hoidossa (päiväkoti, mummola) suurimman osan ajasta niin mitäpä voi odottaa.

Meillä oli lapset kotihoidossa vähintään kolme vuotiaaksi ja lyhyitä hoitopäiviä sen jälkeen, koska lyhennetty työaika. Lasten kanssa puuhataan päivittäin ja eletään heidän tarpeiden ja rytmin mukaan eli riittävä lepo ja kiinnostus heidän asioihin. Tänä vuonna alkaa esikoisen koulu ja elämä on ihanaa ja helppoa kahden lapsen kanssa. Ikinä en vaihtaisi pois tätä. Yöheräilyjä ei ole ikävä. Meidän lapset on sairastellut aina vähän ja osallistuvalla puolisolla on myös suuri vaikutus elämän mielekkyyteen. 

Siis todella rankkaa! Parisuhteen ihanuudet voi unohtaa yövalvomisia, nepsylapsen raivoa harva se päivä, korvatulehdukset, jatkuva tautikierre kun pieniä, haasteita haasteita aamusta iltaan....  kun yhtäkkiä kaikki olivat koululaisia, tajusin etten enää tiedä kuka minä olen. Alkoi oman itseni etsintä ja sitä on kestänyt melkein tähän päivään saakka kun lapset nyt teinejä ja uusia kriisejä meneillään.  Huh.

Meillä kaksi tyttöä. Minusta aika oli mukavaa tytöt ei mitenkään hirveästi sairatselleet tms. Oli kiva opettaa ja näyttää eri asioita heille koska ihan tavallinenkin asia on uuta ja ihmeellistä. Hyvin jaksoin työt ja touhuta vapaallakin. Nyt tytön on jo isoja ja heillä sujuu hienosti. 

Elämäni parasta aikaa, ehdottomasti. Omat haasteensa, varsinkin tautikierteet oli perseestä, mutta kaiken kaikkiaan ehdottomasti elämäni parasta aikaa.

Nyt teinejä ja lapsena rakennettu suhde kantaa yli hankalampienkin aikojen. Yhdellä lapsella oli aika pahoja nepsyoireita, niiden kanssa oli aikamoinen vääntö.

Lapsistaan saa takaisin sen, mitä itse antaa. Koko ajan valitat, niin ei kai siinä kukaan varsinaisesti ympärilläsi ilosta hihku. Joo, välillä on väsynyt, kun valvonut oksentavan natiaisen kanssa, mutta ne on vaan yksittäiset yöt.

Jostain pitää luopua, mutta aika vähästä. Lähinnä rutiinien pito voi olla joillekulle hankalaa, mutta tosiasiassa aikuinenkin nettoaa säännöllisestä rytmistä. Ei se joka toinen ilta juotu punkkupullo ole oikeasti kenellekään tarpeen.

Omalla kohdalla oli elämän parasta aikaa

T. Mummo 64v

Minusta lapsiperhe-elämään tuo haasteita se, kun lapsen kaverit tulee kuvioihin. Vaikka oman lapsen kanssa sujuisi hyvin, kavereiden kanssa voi tulla ongelmia. Oma koti on vuosikausia ulkopuolisten temmellyskenttä. Ei sitä tullut ajatelleeksi.

Höyryävää paskaa. Onneksi lapset ovat jo isoja.

Mulla on kolme lasta pienellä ikäerolla. Olihan se toisinaan tosi rankkaa, kun mies teki reissutöitä. Mutta silti en vaihtaisi mihinkään sitä aikaa, kun sain olla kotona. Nykyään olen jo töissä ja lapset koulussa. Joskus tuntuu, ettei ehdi edes päivän aikana kohdata jokaista lasta kunnolla, kun kaikilla on harrastuksensa ja muut menonsa. Joo elämä on suhteellisen helppoa, mutta on vähän ikävä sitä aikaa, kun oli aikaa istua sohvalla ja pitää lasta sylissä ja höpötellä.

Se on elämää se

Se, että kokeeko vanhempi pikkulapsiajan rankkana vai ei, riippuu mm. seuraavista tekijöistä:

1) Lapsen ominaisuudet: jos on "helppo" lapsi, niin on helpompaa ja jos "vaikeampi" lapsi, niin on vaikeampaa. Helppo lapsi on sellainen, joka on useimminen yhteistyöhaluinen, ärtyvyys vähäinen. Vaikealle lapselle ei käy oikein mikään ja aina on moni asia huonosti. Jos vanhempi itse on normaalisti käyttäytyvä, ei vanhemman oma oleminen vaikuta näihin lapsen ominaisuuksiin. Vaikka niin monesti luullaan: "Minun lapseni on helppo ja osaava, koska MINÄ olen osannut kasvattaa lapseni!"

2) Vanhemman ominaisuudet: mitä on aiemmin elämässään tehnyt, onko tehnyt runsaasti vai laiskotellut. Mikä on vanhemman terveys, jaksaminen, unenlahjat  ja motivaatio. Jotkut vanhemmat jaksaa paremmin kuin toiset. Toiset väsyy vähästä, toiset vasta paljosta.

3) Kuinka vanhemmat osallistuu, vai onko vain yksi osallistuva vanhempi. Uraputkessa oleva kumppani saattaa olla hyvin tekevä töissään, mutta vastapainoksi ei halua kotona edes lasten kanssa / lapsille tehdä mitään. Tätä et tiedä, ennen kuin vuoden tai pari olet hoitanut vanhemmuuden tehtävää kumppanisi kanssa. Jos toinen vanhempi ei osallistu, niin omat hommasi ovat silloin x 2.

4) Muut olosuhteet: onko osallistuvia isovanhempia? Millainen koti on ja kuinka paljon kodin hoito vie aikaa: pikkukaksio vai 300 m2 linna? Jos asut isossa omistamassasi asunnossa/talossa, koet todennäköisesti enemmän tarvetta tehdä kodinhoidollisia töitä mm. pihalla. Vuokrakaksioon et välttämättä edes mieti, mitä kukkia laittaisit parvekkeelle. Muut mieltä ja jaksamista kuormittavat asiat: rasittavat ihmissuhteet, pitkäaikaissairas läheinen, oma vanha vanhempi jolla vaikka muistisairaus. Lemmikit: jos olisin 25 vuotias, vakiintuneessa parisuhteessa ja lapsiaie tiedossa tulevaisuudelle, en ottaisi lemmikkejä, varsinkaan sellaisia, jotka elää 15 v ja tarvitsevat mm. ulkona lenkitystä monta kertaa päivässä.

Jos käy tosi huono tuuri ja saat hankalemman puoleisen lapsen, ja oma terveytesi / jaksamisesi on huonohkoa ja kaupan päälle vielä sluibailevan kumppanin ja muutkin olosuhteet vähän niin ja näin, niin vaikeaa on. Ihan oikeasti tosi vaikeaa. Jos taas saat helpohkon lapsen, ja olet joka paikan höylä jolla on oman tonttinsa hoitava kumppani - niin mikäs siinä - mukavaa ja helppoa perhe-elämä! 

Tässä lapsiasiassa on semmoinen puoli, että helposti vanhemmaksi halajava ajattelee, että minä saan sen rauhallisen lapsen ja  kumppanistani tulee ihana osallistuva vanhempi. Kyllähän monelle näin käykin, mutta ainakin yhtä monelle niin ei käy. Ja näitä asioita et voi tietää ennen kuin olet siellä suolla.Se, että vanhemmat ovat itse rauhallisia ja ei-meneviä, voivat saada tosi hilluvan lapsen. Koko vanhemmuushomma on siis arpapeliä, joillekin arvat antavat helpon vanhemmuuden, toisille tosi raskaan. Suurin osa kokee homma olevan jollain tavalla raskasta, koska lapsen saapuessa koko elämä muuttuu, siihen tulee pakollisia asioita, joita ennen ei ollut. Hyvä esimerkki näistä on esim. se, että on pakko tehdä ruokaa / syöttää lasta ja tehdä tämä vieläpä monta kertaa päivässä. Ennen lapsiahan keittiöstä pystyi olemaan pois jos halusi vaikka monta päivää.   

Mutta kyllä. Kyllä tämä on tämän kaiken arvoista.

Minulla on kaksi (nyt jo aikuista) lasta, ikäeroa heillä kaksi vuotta. Vieläkin kaipaan sitä aikaa, jonka lapset asuivat kotona, jokainen ikäkausi oli ihana, oli elämäni parasta aikaa! Kolme lapsenlasta on ja aina mietin, että miten ne osaavatkin olla niin ihania, vähän liikaakin tulee heitä halailtua. Minusta tuli mummi iäkkäänä, joten en enää jaksa hoitaa lapsenlapsia niin paljon kun haluaisin, se vähän surettaa, itse sain lapset nuorena ja isovanhemmat, vaikka olivatkin työelämässä vielä, jaksoivat paljon hoitaa lapsiani. 

Luulin että olisi raskasta, mutta onkin ollut paljon helpompaa kuin luulin vaikka jäin yh:ksi. Säästin jo ennen raskauksia hieman sivuun ja äitiysloman jälkeen olen tehnyt osittaista työaikaa. Ihanaa käydä arkisen perhekerhoissa ja viikonloput töissä. Pikkulapsi aikaan pärjää pienellä budjetilla, jos ostaa kirppareilta. Olen oppinut pyytämään sukulaisia apuun, että pääsee välillä tuulettumaan. Lapset laitan ajoissa nukkumaan, että iltoihin jää myös omaa aikaa. Toki olin lapset lapset saadessani yli 30v eli villiä nuoruutta en enää kaipaa.

Ensimmäiset kuukaudet olivat raskaita lapsen refluksin takia. Sen jälkeen on oikeasti ollut tosi ihanaa. Onhan esimerkiksi kaupassa käymisessä enemmän vaivaa, ei voi vaan hypätä autoon ja käydä nopsaa hakemassa juustoa. Tällaisia pikkujuttuja, mutta yleisesti katsottuna pikkulapsiarki on tosi mukavaa. Ihana seurata pikkuisen kasvua ja oma seuraelämäkin on jatkunut tavalliseen tapaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on varmasti vaikeaa nille, jotka kynsin ja hampain yrittävät pitää kiinni entisestä elämästään ja roolistaan.

Ne pärjäävät kyllä, jotka tajuavat olevansa vanhempia, eivätkä enää sinkkubilettäjiä ja oman napansa ympärillä pörrääjiä.

Ongelmana eivät yleensä ole lapset, vaan ne vanhemmat.

Mistä kumpuaa tuo ainainen käsitys biletyksen kaipaamisesta? Ei ole mitenkään harvinaista kaivata ihan vaan hetken itsekseen oloa silloin kun lapset ovat pieniä. Sitä sitovuutta, joka lapseen tulee, on vaikea käsittää etukäteen sillä juuri mikään ei sido elämässä kuin lapsi. Etenkin silloin kun lapsi on pieni. Kaikki oma aika on järjestelyn takana. Itselleni tuo on ollut ehdottomasti rankinta hyväksyä.

Ison perheen äitinä (vasta kolmekymppisenä äidiksi) toteaisin, että sinkkuelämän tavoista joutui kyllä luopumaan. Ensimmäinen lapsi oli tietysti se suurin muutos. Muut siihen perään ei enää järkyttänyt, päinvastoin helpotti. Olivat toisilleenkin seurana. Inspiraatio on luksusta, jotain täytyy tehdä koko ajan. Ei sitä voi odottaa. Omaa aikaa voi ottaa jossain välissä hetken, kun se lapsilta sopii, ei silloin kuin minä mieluiten toivoisin. Kimeään taustahelinään pitää tottua, lasten äänet. Univelkaa joo, töiden jakoa kumppanin kanssa, jos onnistuu. Rankkaa tietysti, mutta samalla niin ihanaa. En lukenut iltaisin kirjaa enkä katsonut elokuvia moneen vuoteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset oli ihan ok, mutta vaimo muuttui hirviöksi. Kahden jälkeen lopetettiin lasten teko ja erottiin. Nyt on jo 15-vuotta mennyt ja ei ole ex-vaimo paremmaksi muuttunut. Lapsetkin muutti minun luokse, kun eivät äitiään enää päivittäisesti kestäneet.

Eli kannattaa muistaa että pikkulapsi-aika voi muuttaa puolison päinvastaiseksi. Se riski on syytä tiedostaa.

 

M47

Ylipäätään kannattaa aika tarkkaan harkita kenen kanssa lisääntyy. 

Kyllä. Mutta ei ole oikein sekään että muututaan ihan eri ihmiseksi sitten myöhemmin kun on lapset tehty, talolainat ja elämä vakiintunut. Tällaista ihmistä saisi syyttää petoksesta.

Vierailija kirjoitti:

Minä pidin. Lapset pienellä ikäerolla. Lapset nukkuu enemmän kuin aikuiset. Univelkaa ei tule, jos nukkuu myös päiväunet lasten kanssa. Meillä oli koira, joten aina aamulla lähdettiin ulkoilemaan, sama illalla. 

EI onnistu sellaiselta vanhemmalta, jolla on nukahtamishäiriö, ei voi päikkärillä korjata.(toiset herää just kun itse alat nukahtaa) UNIHÄIRIÖISET, miettikää tarkkaan lasten hankintaa.