Lue keskustelun säännöt.
40- ja 50-luvuilla syntyneet ovat saaneet kaiken
30.01.2024 |
-Aikoinaan pääsivät opiskelemaan ja työllistyivät hyvin, vakipaikkoja oli tarjolla alusta asti. Ilman koulutustakin löytyi töitä. Kaikenlaisia apupojantöitä löytyi vähemmän lahjakkaille eli ilman työtä ei tarvinnut olla. Työelämä ei vienyt kaikkia mehuja, kun vaatimustaso oli kohtuullisempi, eikä tarvinnut tehdä arkityötä tietokoneiden parissa tilastoiden. Lankapuhelin oli ainoa tavoittamisväline ison osan työurasta. Koulutuskaan ei ole pitkään aikaan taannut työpaikkaa, työelämä on täynnä pätkätöitä ja hyvät työsuhde-edut ovat alallani muisto vain. Työtahti on kiristynyt, on jatkuvaa tilastointia, uusia työtehtäviä vanhojen päälle ja kännykällä olet koko ajan tavoitettavissa.
-Tavallisen palkansaajan tuloilla oli vara hankkia talot ja autot. Moni tuon ikäluokan ihmisistä on myös perinyt omilta säästeliäästi eläneiltä vanhemmiltaan kesämökit, metsät ja muut, joista nykyiset kolmekymppiset saavat vain haaveilla. Nykyiset nuoret aikuiset painiskelevat pätkätöiden ja huonon palkkatason kanssa. Tavallisella palkansaajalla ei läheskään aina riitä palkka asunnon ja auton ostamiseen, kesämökeistä tai muista puhumattakaan.
-Perheen saattoi aikanaan perustaa huoletta. Lapsille oli päiväkodit tai kodinhoitoapua löytyi helposti. Kunta järjesti kotiin apua, jos esim. perheen äiti oli sairaana, hoitaja tuli laittamaan ruoat ja hoitamaan lapset. Tukiverkot olivat ihan toista kun nykyään: lapsilla oli tätejä, setiä, enoja, isovanhempia, naapureita jne. Nykyään ei tätejä, setiä ja enoja samalla tavalla ole, kun perhekoot ovat olleet pieniä jo pidempään. Isovanhempia ei kiinnosta auttaa tai asuvat kaukana. Kunnalta ei saa mitään apua lasten/kodin kanssa, vaikka kotona olisi vaikea tilanne vanhemman sairastuttua. Nykyisin vaan käsketään pärjätä itse ja osa vielä pilkkaa, jos vanhemmat ovat väsyneitä työn ja lapsiarjen pyörityksessä. Vaatimustaso lasten kasvattamisen osalta on ihan toista nykyään kuin vaikka 70-, 80- tai 90-luvuilla.
-Nuo eläkkeelle jääneet ikäluokat saivat jäädä inhimilliseen aikaan eläkkeelle ja eläkkeet ovat hyviä. Verrokkina eläkkeellä oleva sukulaispari (40-luvulla syntyneitä): eläkkeellä oleva rehtori saa verojen jälkeen eläkettä käteen reilun 3000 e kuussa ja opettajalla jää verojen jälkeen yli 2000 e kuussa eläkettä. Minä en saa edes palkkaa verojen jälkeen niin paljon kuin tuo opettaja, vaikka olen yhtä korkeasti koulutettu maisteri! Kaiken lisäksi oman ikäpolveni eläkeikä tulee olemaan aikoinaan korkea, eikä eläkkeistä ole mitään takuuta, kun syntyvyys on pientä eikä tulevia veronmaksajia tule. Monia nykyisistä eläkeläisistä ei myöskään kiinnosta olla jälkikasvunsa tukena: lastenlasten kanssa ei auteta, kun itse mekin kasvatettiin omat lapset, vaikka oikeasti monet laittoivat lapsensa mummolaan kesällä.
Kirsikkana kakun päälle epäilen, että tämä nykyisten noin seitsemän-kahdeksankymppisten sukupolvi jättää lapsensa vielä perinnöttä. Ennakkoperintöä ei talousvaikeuksien kanssa painiskeleville kolmekymppisille anneta. Perintö käytetään matkusteluun, ulkona syömiseen ja muihin mukavuuksiin. Loput lahjoitetaan kuollessa jollekin eläinsuojeluyhdistykselle, kun onhan ne kodittomat kissat niin paljon tärkeämpiä kuin omat lapset ja lapsenlapset.
Kommentit (224)
Jokaisella sukupolvella on omat haasteensa. Esim. 90-luvun lama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskity hyviin asioihin äläkä narise.
Vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla. Toinen eli köyhässä kodissa maalla. Kummallakin etäiset vanhemmat, joilta ei tukea saanut. Välit sisarusten kanssa etäiset, ovat aina asuneet kaukana toisistaan. Eli ei se kaikilla ole auvoa ollut.
Olen syntynyt 80-luvun lopussa. Omat vanhemmat 50-luvulla.
Elämän alku on ollut meillä erilainen, vanhemmilla on ollut haastavampaa. Elintaso on silti vanhemmillani noussut elämän aikana ja on korkeampi, kuin itselläni tulee koskaan olemaan. Iässäni vanhemmilla oli oma talo, auto ja matkusteltiin perheenä. Minulla ei ole edes omistusasuntoa, auto on töiden takia pakollinen (mutta ei sekään ole uutena ostettu). Olen korkeammin koulutettu kuin omat vanhempani.
Onhan nämä elämän pelimerkit erilaiset eri sukupolvilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään jokainen voi valita "kärsimystasonsa" itse. Esim. lisääntyminen on ihan oma ja vapaaehtoinen valinta, ei todellakaan pakollista, koulutusta on saatavilla jne. kyllä oma elämä on aika paljon omissa käsissä ja omasta viitsimisestä kiinni.
"Loput lahjoitetaan kuollessa jollekin eläinsuojeluyhdistykselle, kun onhan ne kodittomat kissat niin paljon tärkeämpiä kuin omat lapset ja lapsenlapset."
Tämä on varmasti realismia tulevaisuudessa, että esimerkiksi ilman lastenhoitoapua jääneet aikuiset lapset eivät saa perintöäkään. Osalla eläkeläisistä se menee varmasti hoivakotimaksuihin ja terveyspalveluihin, mutta osa päättää lahjoittaa rahansa muuhun. Ainakin minulle tulee somessa säännöllisesti mainoksia, joissa eri yhdistykset pyytävät tekemään testamenttilahjoituksen heidän hyväkseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ovat lapsena eläneet sodan jälkeisessä sekasorrossa, vanhemmat ja varsinkin isät sodassa olleita ja traumatisoituneita. Kaikesta puutetta, sodan uhka edelleen varjona. Joutuneet pienestä pitäen tekemään ja osallistumaan töihin, raskaita töitä. Ei ole ollut tukia eikä tukiverkkoja kun vanhemmat käyneet töissä. Silti rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntaa. Enpä kadehdi. Eläkkeensä ansainneet. Kiitos heille.
Ei se vakityöpaikan saaminen ollut kaikille helppoa tuolloinkaan. Usea tippui kelkasta jo 80-luvullakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyään jokainen voi valita "kärsimystasonsa" itse. Esim. lisääntyminen on ihan oma ja vapaaehtoinen valinta, ei todellakaan pakollista, koulutusta on saatavilla jne. kyllä oma elämä on aika paljon omissa käsissä ja omasta viitsimisestä kiinni.
Kuka sinut hoitaa vanhana, jos uusia veronmaksajia ei synny?
Mistäpä taiot työpaikan, jos sitä ei nykyisinkään korkea koulutus takaa?
Asiat eivät todellakaan ole aina omasta viitsimisestä kiinni.
Omat vanhempani ovat syntyneet tuossa 40- 50 -lukujen vaihteessa. Köyhää oli lapsuus. Sitä saatettiin tuohon aikaan asua sika samoissa tiloissa talvisin kuin ihmisetkin. Jouluna sitten syötiin sika. Vanhemmuus oli heikkoa, aikuiset tekivät töitä ja lapset vilkkuivat jaloissa. Ei niitä sen kummemmin missään käytetty tai annettu harrastaa. Oppikoulu oli maksullinen. Sinne pääsi jos oli rahaa. Kaikilla ei ollut. Monen koulutus tyssäsi sitten siihen. Ne kenellä oli rahaa, saattoivat päästä kyllä helposti yliopistoihin ja hyvälle virkauralle. Tuon ikäluokan lapset syntyivät 70 -luvulla. Äitiysloma oli 3kk. Julkista päivähoitoa ei ollut. Imetys tyssäsi monella töihin paluuseen. Noita kodinhoitajia sai lähinnä pienviljelijät, jos emäntä oli sairaalassa. Nykyisin lapsiperheitten kotipalvelua saavat kaupunkilaisetkin. Omat vanhemmat ovat edelleen aina auttamassa, jos vaan jotenkin voivat auttaa ja perintöä on kerätty. Vähitellen jakavat sitä pois jo elinaikanaa, että ei perintövero vie kaikkea. Olen luonnollisesti itse reippaasti jo vanhempiani varakkaampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on todella katkera. Ei mahda mitään, itse on osansa valinnut.
Vierailija kirjoitti:
En silti kadehdi heitä. Elämä tuoreeltaan sodan jälkeen oli muutakin kuin nousukiitoista auvoa.
Väärin. En päässyt oppikouluun, eli lukioon, kun vanhemmilla ei ollut varaa maksaa. Sama juttu muiden opiskelujen kanssa. Työt piti aloittaa 15- vuotiaana. Ei ollut hoitovapaata, tai pitkiä äitiyslomia, kesälomista tai muista puhumattakaan. Asunnon ja auton saimme miehen kanssa SÄÄSTÄMÄLLÄ- emne matkustelleet ulkomailla, kuten nykyään nuoret tekee, emme käyneet ravintoloissa, baareissa, elokuvissa, ostaneet valmisruokaa, kuten nuoret nykyään tekee. Minulla oli 1960- luvulla 2 mekkoa, josta toista pidin, ja toisen pesin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap ole hyvä ja kerro mihin kastiin kuuluivat ne 1940-50 luvulla syntyneet ihmiset, joiden oli pakko lähteä Ruotsiin töihin kun Suomessa ei ollut töitä eikä perspektiivejä elämälle? Niitä suomalaisia oli melkein puoli miljoonaa. Muistan hyvin kun lähdettiin 1960-70 luvuilla. Itsekin lähdin, mutta Saksaan enkä takaisin ole tullut. Nuoruus ei ollut 1960-70 luvuilla kovinkaan auvoista aikaa. Lukaisepa hieman kotimaan historiaa noilta ajoilta ja jos et viitsi tai osaa lukea, katsele sitten tuon ajan Suomifilmejä,
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 80-luvun lopussa. Omat vanhemmat 50-luvulla.
Elämän alku on ollut meillä erilainen, vanhemmilla on ollut haastavampaa. Elintaso on silti vanhemmillani noussut elämän aikana ja on korkeampi, kuin itselläni tulee koskaan olemaan. Iässäni vanhemmilla oli oma talo, auto ja matkusteltiin perheenä. Minulla eiJokainen ole edes omistusasuntoa, auto on töiden takia pakollinen (mutta ei sekään ole uutena ostettu). Olen korkeammin koulutettu kuin omat vanhempani.
Onhan nämä elämän pelimerkit erilaiset eri sukupolvilla.
Ja minun duunarilapsilla on kolmekymppisinä talot ja molemmilla useampi auto.Itse olin paljon köyhempi heidän iässä.
Äitini pääsi eläkkeelle 58-vuotiaana! Syntymävuosi 1943.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään jokainen voi valita "kärsimystasonsa" itse. Esim. lisääntyminen on ihan oma ja vapaaehtoinen valinta, ei todellakaan pakollista, koulutusta on saatavilla jne. kyllä oma elämä on aika paljon omissa käsissä ja omasta viitsimisestä kiinni.
Kuka sinut hoitaa vanhana, jos uusia veronmaksajia ei synny?
Mistäpä taiot työpaikan, jos sitä ei nykyisinkään korkea koulutus takaa?
Asiat eivät todellakaan ole aina omasta viitsimisestä kiinni.
Jos vapaaehtoisesti viitsii kouluttautua alalle joka ei työllistä niin kenen vika se on?
Näin se vaan on monessa tapauksessa. Sama itsellä, vanhemmat juuri tuota ikäluokkaa ja omaisuutta on josta osa jo nuorena saatua. 40-50-luvulla syntyneet saivat parhaat kirsikat tästä kakusta. Ongelma on vaan siinä että monet heistä ei sitä kykene myöntämään.
Olen syntynyt 1956, vanhempani tekivät töitä: äiti kahta, isä yhtä ja molemmat vielä yhteisessä (pienessä) firmassa. Kaikessa säästettiin, myös ajasta lasten kanssa. Lastenhoitajamme oli minulle rakkaampi kuin äiti.
Hartiapankilla rakensivat omakotitalon ja yhä vielä säästettiin. Ostettiin asuntoja ja se mökkikin.
Ainoa taloudellinen tuki, minkä sain, oli vain vastikkeen hinnalla asuminen jatkuvan kontrollin alla ennenkuin vaihdoin paikkakuntaa. Opiskeluni maksoin itse.
Henkinen tuki? NOLLA.
Kun kuolivat, asunnot oli myyty, matkusteltu joka vuosi kaukomatkoja, asuttu lain sallima aika Välimerellä. Perinnöksi jäi vain vakinainen asunto, sekin sädesienen ja homeen vuoksi lähes arvoton = 10 000€.
Että sellaista helppoa elämää.
En silti kadehdi heitä. Elämä tuoreeltaan sodan jälkeen oli muutakin kuin nousukiitoista auvoa.