Harmittaako että lapsiluku jäi yhteen?

Olen tyytyväinen. Olen aina halunnut lapsen, mutta olen myös introvertti, joka nauttii yksinolosta ja rakastaa työtään. 

Olen nähnyt sivusta, mitä hulabaloota elämä monen lapsen kanssa on. Varsinkin naiset häviää myös siihen pikkulapsiarkeen ja lakkaavat olemasta se ihminen, joka olivat ennen lasta.

Yhden lapsen perheessä lapset ei määritä koko perheen elämää vaan elämä jatkuu enempi aikuisten ehdolla. 

No ei todellakaan harmita

Surettaa välillä, että jäi kahteen. Olisin halunnut suuren perheen mutta en jaksanut enempää enkä saanut yhtään apuakaan sukulaisilta.

Kumpaakin, jopa saman päivän sikana. Välillä tosi kade, koska olisin useampaa toivonut. Sitten välillä tosi onnellinen ja tyytyväinen, kun tuon yhden ihanaisen sain. Ihanainen on myös siksi, että ilmiselvästi on rakastettu ja saanut huomiota ja kasvatusta vaikka itse sanonkin.

Kateuden ja tyytyväisyyden lisäksi koen suurta kiitollisuutta tuosta ainokaisesta. Kaikki ystäväni eivät saaneet sitä yhtäkään.

Olisin halunnut kolme lasta, mulla on kaksi, mutta sitten tuli avioero eikä sopivaa miestä enää löytynyt. Olin varsinkin eron jälkeen melko lailla itsenikin kanssa hukassa. Olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa, enempää kuin kolme lasta en olisi halunnut kuitenkaan.

No ei todellakaan harmita. Ihmettelen suuresti miten toiset jaksavat käydä läpi raskauden, synnytyksen ja pikkulapsiajan kerta toisensa jälkeen. Itse totesin jo synnärillä että lapsiluku jää yhteen. Päätös on ja pysyy. Iloitsen suunnattomasti siitä kun tuo ainokainen kasvaa koko ajan. 

En koe kateutta, olen tyytyväinen ja iloinen, että teimme juuri meille sopivan määrän lapsia. Olemme kaikki toisiamme, rauhaa ja (riittävää määrää) rahaa rakastava, tyytyväinen kolmikko. Minulle oli ja on tärkeää, että koin ja koen olleeni hyvä äiti ja tällä luonteella (herkästi stressaantuva ja todella herkkä) sopiva lapsiluku oli 1. Toisaalta on hienoa, että on isompien perheiden äitityyppejä, mutta minä en ole enkä heitä kadehdi. Kukin tavallaan ja toivottavasti toiveidensa mukaan.

Mulle synnyttäminen ja varsinkin jälkihoito sairaalassa oli niin traumaattinen että päätimme miehen kanssa että lapsiluku saa jäädä yhteen. 

Hah!

Sain eka pojan 18v, en ollut suunnitellut erikoisemme monia lapsia tehdä .  Mutta 20v myöhemmin tuli iloinen yllätys, sain toisen pojan 38v. Molemmat tavallaan yhtenä lapsena varttuivat koska vanhempi oli jo omillaan nuoremman synnyttyä. 

Ei harmita. Vaimo kyllä haluaisi enemmän mutta vasektomia auttoi kun ei minua kuunnella ja minut yritettiin huijata tekemään lisää lapsia kun vaimo valehteli omasta ehkäisystä. Olihan se mukava lohduttaa itkevää vaimoa kun joka vollottaa miksi ei ole raskaana vaikka jätti salaa ehkäsyn pois. 

Kai minun vasektomia jossain vaiheessa pitää paljastaa mutta siihen asti kärsiköön kun yritti huijata

Ensimmäisen kanssa oli niin paljon työtä sairauksien takia, etten toista olisi jaksanut. Kaksi olisin tahtonut, mutta ikää jo 43v.joten ei lisää lapsia tule. Lapsen takia olisin halunnut en itseni vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle synnyttäminen ja varsinkin jälkihoito sairaalassa oli niin traumaattinen että päätimme miehen kanssa että lapsiluku saa jäädä yhteen. 

Aina yhtä huvittavaa katsoa kun nainen valehtelee että päätimme miehen kanssa kun todellisuus on se että nainen päättää yksin eikä mies edes välttämättä tiedä tästä "yhteisestä" päätöksestä. Sama kun nainen selittää että yhdessä päätimme lopettaa seksin meidän parisuhteessa

Ei. Olin itse ainoa lapsi, ja mieheni veli on niin paljon vanhempi että hänkin kokee olevansa ainoa. Yksi lapsi oli meillä aina tavoitteena. 

Juuri alle nelikymppisenä podin hetken vauvakuumetta , mutta päätin sitten että yksi lapsi riittää ja arvelin , että vauvakuume oli vain biologinen kello joka menee ohi kyllä . Tyytyväinen olen jälkeempäin päätökseen kun ainokainen on nyt täys ikäinen . 

Haaveilin jopa 4 lapsesta mutta ensimmäisen jälkeen vasta todella ymmärsin

minkä vastuun isyys antaa ja vaatii.Aluksi mietittiin että olisi mukavaa jos olisi

2 suht samanikäistä niin he saisi toisistaan seuraa mutta kyllä nopeasti luovuin

toiveesta kun näin paljon aikaa ja energiaa lapsi tarvii vanhemmiltaan. Meille

ei ole mitään tukiverkostoa joka olisi auttanut tai tukenut.Ei tullut mielenkään

lähteä esim. poikien kanssa reissuun ja jättää äiti yksin lapsen kanssa, joka

on vilkas ja tempperamenttinen. Päätimme että hoidetaan vanhemmuus niin hyvin

tämän yhden kanssa kuin mahdollista koska eipä voimat olisi riittänyt enempään.

Nyt kun lapsi on kasvanut niin ratkaisu tuntuu oikealta - kaikki nyt hyvin ja hänesta

tulee pian aikuinen joka jo suunnittelee omaa elämää. En haaveile enään

lapsista vaan jopa siitä että pysyisi terveenä ja jonakin päivänä minusta tulisi ukki.

Esikoiseni on reilu 2 v, ja odotan nyt toista. Olen 40-v., ja aluksi olin varma, että esikoinen jää ainoaksi, koska uskoin, etten jaksaisi toista lasta. Samalla surin lapseni mahdollista yksinäisyyttä. Sitten mieli vähitellen muuttui, ja nyt olemme kaikki superonnellisia tulevasta pikkusisaruksesta.

Vierailija kirjoitti:

Mulle synnyttäminen ja varsinkin jälkihoito sairaalassa oli niin traumaattinen että päätimme miehen kanssa että lapsiluku saa jäädä yhteen. 

Sama juttu, ei enää ikinä uudestaan!!!

Meillä meinasi jäädä yhteen, kun raskausaika oli minulle niin vaikea (pahoinvointi). Melkein viisi vuotta meni, että aika oli sen verran kullannut muistoja, että yritimme vielä toista. Tämä raskaus oli vielä edellistä pahempi, joten kahteen jää lapsiluku, vaikka muuten voimavaroja olisikin ja lapsiperhearjesta pidämmekin molemmat. Onneksi alkaa ikä tulla vastaan, eikä tarvitse sitten enää jossitella, että josko vielä.. Olen itse ainoa lapsi ja juuri sen takia halusin omalleni sisaruksen. Lapsuuteni oli kyllä ihan onnellinen, mutta olin välillä aika yksinäinen. 

Itselläni päinvastoin. Olen ainoa lapsi, ja olen todella läheisriippuvainen. Ei ole minulla yksinäisyys auttanut sietämään yksin oloa.