Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Minä. On niitä hetkiä aina silloin tällöin, jolloin tuntuu että on elämässä mukana. Mutta sitten suuri(n) osa ajasta on tätä elämän statistina olemista.

Olen jo 45-vuotias, joten luulisi tässä iässä tietävän mitä haluaa, mutta minä en tiedä. En tiedä miten tekisin elämästä enemmän sellaista, jossa on jokin syvempi tarkoitus. Mulla on mennyt perheen perustaminen, pitkät parisuhteet ja yhteisen kodin  perustaminen, tällaiset asiat ohi kokonaan. Seurustelen nytkin, mutta vaikuttaa siltä ettei tämäkään mies halua kanssani sen sitoutuneempaa suhdetta. Olen tavallaan ajelehtinut virran vietävänä enkä valinnut itse aktiivisesti sitä mitä elämässäni tapahtuu.

Ainoat pysyvät asiat ovat lemmikit ja oma koti, jonka omistan. Ja työtäkin toki on. Mutta elämän isot asiat tuntuvat tapahtuvan muille. Minä pysyn samana, muilla lapsia syntyy ja ne kasvavat ja saavat omia lapsia, talot vaihtuvat ja välillä muutetaan töihin ulkomaille. Minä vain pysyn paikoillani.

Välillä tuntuu joo. Nykyisin vähemmän kun aloin opiskella työn ohella niin en ehdi ajatella muuta.. mutta näin 30 vuotiaana yksin asuvana ja lapsettomana ei jotenkin tunnu että tämä on minun elämääni tässä ja nyt, vaan jotenkin kuvittelen sen olevan tuolla jossain edessäpäin ja se alkaa joskus ja tämä on joku väliaikainen tilanne. Vaikea selittää mitä tarkoitan. 

Mää vaan sinnittelen ja toivon että sitten eläkkeellä olo helpottuu. Onneks on vähän säästöjä sitä varten.

Vierailija kirjoitti:

Minä. On niitä hetkiä aina silloin tällöin, jolloin tuntuu että on elämässä mukana. Mutta sitten suuri(n) osa ajasta on tätä elämän statistina olemista.

Olen jo 45-vuotias, joten luulisi tässä iässä tietävän mitä haluaa, mutta minä en tiedä. En tiedä miten tekisin elämästä enemmän sellaista, jossa on jokin syvempi tarkoitus. Mulla on mennyt perheen perustaminen, pitkät parisuhteet ja yhteisen kodin  perustaminen, tällaiset asiat ohi kokonaan. Seurustelen nytkin, mutta vaikuttaa siltä ettei tämäkään mies halua kanssani sen sitoutuneempaa suhdetta. Olen tavallaan ajelehtinut virran vietävänä enkä valinnut itse aktiivisesti sitä mitä elämässäni tapahtuu.

Ainoat pysyvät asiat ovat lemmikit ja oma koti, jonka omistan. Ja työtäkin toki on. Mutta elämän isot asiat tuntuvat tapahtuvan muille. Minä pysyn samana, muilla lapsia syntyy ja ne kasvavat ja saavat omia lapsia, talot vaihtuvat ja välillä muutetaan töihin ul

Sama, paitsi ikää 49 jo. En yhtään tiedä mitä sitten haluaisin, joten en voi tavoitella mitään. Niinpä sitten vaan olla möllötän ja katselen kun elämä menee ohi. En tee muuta kuin päivät työtä ja illat möllötän yksin kämpässäni. Enkä oikeastaan kaipaa mitään muuta, olen ihan onnellinen. Paitsi silloin tilapäisesti, jos jonkun toisen erilainen elämä saa jotenkin tuntemaan itsensä vähäarvoisemmaksi, kun ei ole tällaisena lapsettomana erakkona ns. tarpeellinen kellekään. Mutta kun en ajattele sitä, olen tosiaan pienessä, yksinäisessä ja hyvin tavanomaisessa elämässäni erittäin onnellinen. Siksi kai motivaatiota muutokseen ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Välillä tuntuu joo. Nykyisin vähemmän kun aloin opiskella työn ohella niin en ehdi ajatella muuta.. mutta näin 30 vuotiaana yksin asuvana ja lapsettomana ei jotenkin tunnu että tämä on minun elämääni tässä ja nyt, vaan jotenkin kuvittelen sen olevan tuolla jossain edessäpäin ja se alkaa joskus ja tämä on joku väliaikainen tilanne. Vaikea selittää mitä tarkoitan. 

Jatkan vielä. Tuntuu että siis vaan kulutan aikaani ja ajelehdin, kuten ensimmäinen vastaaja sanoitti. Ei siis tunnu siltä että elän. Toisaalta en edes tiedä mitä haluaisin, varmaan eniten vapautta mutta toisaalta sen menettäminen taas pelottaa niin etten uskalla mitään päätöksiäkään minkään suhteen tehdä ja näin onkin mennyt 10vuotta eli ajelehtien tutuilla turvallisilla vesillä. Olen kai kuvitellut että se oma elämäni alkaa joskus näkemättä yhtään "vaivaa". 

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

Täällä yksi samoin ajatteleva. Oikeastaan olen jo luovuttanut. Vuosikausia ajattelin, että kyllä se minunkin elämä joskus alkaa, mutta enää en jaksa haaveilla enkä toivoa mitään. Ulkopuolinen olo. Toiset elää ja menee elämässä eteenpäin, minun elämä on pysähtynyt. Tai eipä se oikeastaan koskaan edes alkanut. Täällä vaan olen olemassa, en elä. Kissani tuo iloa päiviin, mutta muuten samaa arkea kuukaudesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Minä kuvittelisin sen niin että on joitakin tavotteita ja päämääriä, joita haluaa saavuttaa ja tekee asioita niiden eteen. Uskaltaa ottaa riskejä ja tehdä päätöksiä. Sosiaaliset ympyrät on aktiivisia ja suunnitellaan sekä tehdään muiden kanssa juttuja. On suunnitelmia tai toiveita työn saralle, lapsiin panostamista, asunnon hankintaa ja matkoja jne. 

Sitten on minä, joka tavallaan on ihan onnellinen tässä omassa ajoittain yksinäisessä kuplassaan, helpossa ja suht hyvin palkatussa työssä suhteessa vapaa-aikaa , mikä taas mahdollistaa matkoja välillä, jotta saa irtautua tästä omasta elämästään ja siellä matkalla ehkä saa kokea olevansa elossa 🤔. Mutta sitten en uskalla suunnitella mitään suurempaa tai ottaa pieniäkään riskejä, joten ei minulle tuskin itsestää etee tupsahda mitään. (Tuo 30v ajelehtija siis)

Lainaaminen ei onnistu taaskaan, mutta olen samoja ikiä (48v) kuin pari aiempaa vastaajaa ja samaten lapseton ja ikisinkku. Ja tätä nykyä myös yksinäinen.

Aiemmin olin ihan ok sinut elämäntilanteeni kanssa ja jotenkin hyväksynytkin sen, ettei perhekeskeisyydestäni ja parisuhdehalukkuudestani huolimatta nämä asiat elämässäni toteutuneet, mutta nykyään tuntuu että muserrun tämän pettymyksen alle. Ja tosiaan olen viime aikoina kiinnittänyt just tuohon samaan yllättävän paljonkin huomioita, että oma elämäni vaan jumittaa paikoillaan kun taas muiden elämä tuntuu etenevän. Ja jos jokin muuttuu, niin se muutos on aina huonompaan suuntaan, ei ikinä aiempaa parempaan.

Just eilen mietin, että mikä järki koko elämässä on. Sitä käy pätkätöissä (vakkarityötäkään ei enää saa) ja sitten on kotona. Käy lenkillä, hoitaa kotihommat ja nukkuu. Katsoo pskaohjelmaa telkkarista ja selaa nettiä. Ei puhu kenenkään kanssa muuta kuin näin kirjoittamalla satunnaisesti palstalle ja sanoo kaupan kassalle moit ja heipat.

Mä oikeasti alan sekoamaan pikkuhiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

No harva varmaan mitään jatkuvaa ilotulitusta kaipaa, tai että olisi päähahmo. Enemmänkin, että olisi jotenkin edes hyödyllisen tuntuinen osanen tässä maailmassa ja ihmiskunnassa. Itselläni ainakin pahin on se totaalisen hyödyttömyyden tunne. Ei ole lapsia, en ole rakentamassa sukupolvien ketjua. En osaa mitään hyödyllistä. En ole edes mukava luonne, niin että minusta olisi iloa ihmisille. Olen vaan ja kulutan happea ja ruokaa, hyödyttämättä ketään.

Maan tapa, luterilainen työmoraali, ehkä sitten eläkkeellä voi aloittaa "elämisen" jos terveyttä piisaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

No harva varmaan mitään jatkuvaa ilotulitusta kaipaa, tai että olisi päähahmo. Enemmänkin, että olisi jotenkin edes hyödyllisen tuntuinen osanen tässä maailmassa ja ihmiskunnassa. Itselläni ainakin pahin on se totaalisen hyödyttömyyden tunne. Ei ole lapsia, en ole rakentamassa sukupolvien ketjua. En osaa mitään hyödyllistä. En ole edes mukava luonne, niin että minusta olisi iloa ihmisille. Olen vaan ja kulutan happea ja ruokaa, hyödyttämättä ketään.

Sun pitää löytää se oma juttu. Itse teen taidetta päivisin ja koen sen merkityksellisenä. Voit myös alkaa keksiä jotain ihan uusia harrastuksia että haluat oppia uuden asian ja asetat sen tavoitteeksi. Itse aloitin vasta virkkaamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Minä kuvittelisin sen niin että on joitakin tavotteita ja päämääriä, joita haluaa saavuttaa ja tekee asioita niiden eteen. Uskaltaa ottaa riskejä ja tehdä päätöksiä. Sosiaaliset ympyrät on aktiivisia ja suunnitellaan sekä tehdään muiden kanssa juttuja. On suunnitelmia tai toiveita työn saralle, lapsiin panostamista, asunnon hankintaa ja matkoja jne. 

Sitten on minä, joka tavallaan on ihan onnellinen tässä omassa ajoittain yksinäisessä kuplassaan, helpossa ja suht hyvin palkatussa työssä suhteessa vapaa-aikaa , mikä taas mahdollistaa matkoja välillä, jotta saa irtautua tästä omasta elämästään ja siellä matkalla ehkä saa kokea olevansa elossa 🤔. Mutta sitten en uskalla suunnitella mitään suurempaa tai ottaa pieniäkään riskejä, j

Minusta tuntuu, että aika pienen prosentin elämä on tuollaista, mitä kuvaat elämiseksi. Somemaailmassa joo, mutta jos otettaisiin tavis keski-ikäisiä suomalaisia satunnainen joukko, niin ehkä maksimissaan 10-20% olisi tuollaisia. Useimmat elää tavallista, pientä, hiljaista elämäänsä työtä tehden ja kotoillen, pyrkimättä mihinkään sen ihmeempään. Ei useimpia kiinnosta yhtään ottaa mitään riskejä, ja sosiaalinen elämäkään ei kovin monilla täällä ole järin vilkasta aikuisiällä, ei ainakaan jos on täytynyt vaihtaa paikkakuntaa työn perässä.

Väsyneenä tuntuu, mutta elän omanlaistani elämää. Joillekin eläminen on jatkuvaa juhlimista ja matkustelua, minulle se on lähiluonnon seuraamista ja koiran kanssa seikkailua vaikka lähimetsässä.

Vierailija kirjoitti:

Välillä tuntuu joo. Nykyisin vähemmän kun aloin opiskella työn ohella niin en ehdi ajatella muuta.. mutta näin 30 vuotiaana yksin asuvana ja lapsettomana ei jotenkin tunnu että tämä on minun elämääni tässä ja nyt, vaan jotenkin kuvittelen sen olevan tuolla jossain edessäpäin ja se alkaa joskus ja tämä on joku väliaikainen tilanne. Vaikea selittää mitä tarkoitan. 

Tiedän mitä tarkoitat ja itsekin ajattelin iässäsi vielä samoin. Lisäksi ajattelin hassusti elämäni olevan jotenkin kuin pausella sen väliaikaisen elämäntilanteeni ajan ja ajankuluminen alkaa vasta sitten kun se oikea elämänikin alkaa.

No eihän se niin ollut, mutta jotenkin sen vaan mielsi _kenties itsepetoksena_ niin. Nyt sitten liki 50-vuotiaana en enää odota mitään enkä oikeastaan toivokaan muuta kuin että saan lähteä ns saappaat jalassa. Yksinasuvalla yksinäisellä ja ikisinkulla kun ei ole minkäänlaisia turvaverkkojakaan vaikka en nyt kyllä kenenkään riesakaan haluaisi olla, mutta ihan jo koronankin sairastaminen yksinään ja kunnon tautina oli aika kurja kokemus.

Samaten se, kun onnistuin kaatumaan niin että käsi meni poikki. Elämä on aika hit*n hankalaa heti jos ei ole ihan täydellisessä kunnossa. Ja viimeistään kun ikää tulee niin niitä erilaisia rajoitteitakin alkaa tulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

No harva varmaan mitään jatkuvaa ilotulitusta kaipaa, tai että olisi päähahmo. Enemmänkin, että olisi jotenkin edes hyödyllisen tuntuinen osanen tässä maailmassa ja ihmiskunnassa. Itselläni ainakin pahin on se totaalisen hyödyttömyyden tunne. Ei ole lapsia, en ole rakentamassa sukupolvien ketjua. En osaa mitään hyödyllistä. En ole edes mukava luonne, niin että minusta olisi iloa ihmisille. Olen vaan ja kulutan happea ja ruokaa, hyödyttämättä ketään.

Sun pitää löytää se oma juttu. Itse teen taidetta päivisin ja koen sen merkityksellisenä. Voit myös alkaa keksiä jotain ihan uusia harrastuksia että haluat oppia uuden asian ja a

Mä olen tehnyt tuollaisia parikymmentä vuotta jo, ja niihinkin kyllästyy... Kun ne tuntuu pelkästään keinotekoiselta tyhjyyden pakenemiselta, merkityksettömyyden pakenemiselta. Niistä saa samalla tavalla hetken unohdusta kuin vaikka viinapullosta, mutta ei ne poista sitä jäytävää tunnetta, että on hyödytön ja merkityksetön ihminen, jonka ei olisi pitänyt koskaan syntyä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Ei tuo ainakaan mulle enää riitä.

Olen 47- vuotias, eikä minustakaan tunnu siltä, että elän. Mulla on kaksi vielä kotona asuvaa aikuista lasta, mutta silti tuntuu tyhjältä. Miesystäväkin on, ihan vakituisesti tapailemme ja on ihan mukavaa, mutta en tiedä. En innostu tai kiinnostu enää mistään. En tiedä, mitä haluan. Enää ei edes rahanpuute harmita, koska mikään rahalla hankittavissa oleva aktiviteettikaan ei kiinnosta. Jos on kerran pakko jossain olla, niin mieluiten sitten kotona. 

Samat ajatukset. Ollut oikeastaan lapsuudesta asti, eli luulen että joku kytkentähäiriö aivoissa tai jotain.

Jo ala-aste ikäisenä ajattelin, että tietyllä tapaa muiden elämät ovat "arvokkaampia" kuin omani, eli muille on normaalia että on kavereita ja koulun jälkeen tekemistä, on suunnitelmia siitä mihin mennä ylä-asteelle, ehkä joku vakavampi harrastus jne. Että tällaiset asiat eivät edes ole minulle mahdollisia. Minä olin se ulkopuolinen jonka kanssa leikittiin, jos muitakaan ei ollut. En osannut (enkä osaa vieläkään) tehdä itsestäni numeroa, en osaa olla sosiaalinen ellei joku muu tee aloitetta. Ei ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat olleet kiinnostuneita asioistani tai tukena missään elämänvalinnoissa.

Aikuisikä jatkanut siis ihan samaa kaavaa, tein surkeita valintoja opiskelujen suhteen ja seurustelin 15 vuotta miehen kanssa, joka nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen joka kiinnostui minusta yhtään syvällisemmin. Tiesin, että mitään oikeaa tulevaisuutta meillä ei ole, kumpikaan ei halunnut lapsia. Yhdessä asuttiin, mutta se ei tuntunut kodilta. Erosin lopulta, koska suhteella ei vaan tuntunut olevan mitään tulevaisuutta.

Nyt lähes nelikymppisenä kun pitäisi olla se nousujohteinen ura, oma koti ja pari lasta niin asun yksiössä sinkkuna ja työttömänä. Ja jos nyt joku haluaa tulla kommentoimaan että itsestä on kaikki kiinni jne. niin toivoisin sen sijaan ihan konkreettisia neuvoja, koska mikään ei tunnu tätä tilannetta muuttavan.