Millainen ihminen pystyy jättämään vastasynytneensä sairaalahoitoon lähtiessään itse kotiin?

Jos minulle syntyisi vielä kolmas lapsi, olisin hänen kanssaan sairaalassa ja panostaisin vierihoitoon - vaikka kaksi ensimmäistä olisi kotona isänsä kanssa. Nämä kaksi aikaisempaa lasta olisivat siinä vaiheessa jo sen ikäisiä, että heille voisi selvittää verbaalisesta asiaa ja sitä miksi äiti on nyt esimerkiksi viikon poissa kotoa.



Jos minulla olisi esimerkiksi 1½ vuotias kotona ja sairastunut vastasyntynyt sairaalassa samanaikaisesti, olisin sairaalassa, mutta pyrkisimme varmasti järjestämään asian jotenkin niin, että mieheni ja esikoiseni saisivat olla myöskin sairaalassa (esimerkiksi perhehuoneessa).



17

vanhempi lapsi sairastuisi vakavasti. Olisitko sairaalassa, vai vierihoitoa antamassa vauvalle? Koska et tiedä muiden tilannetta, on röyhkeää arvostella muiden valintoja.

Esitit pahan kysymyksen; tuossa tilanteessa täytyisi tehdä kipeä valinta suuntaan taikka toiseen - ja mitä tahansa siinä päättäisi, aina jompikumpi lapsista kärsisi vanhemman poissaolosta.



Mielenkiintoista, että sinä koet tämän olevan " röyhkeää" . Ajatteletoko kenties asiaa siten, että tässä halutaan aiheuttaa henkilökohtaisesti pahaa mieltä yksilölle? Minä koen asian niin, että tässä pyritään auttamaan / herättämään ajatuksia laajemmassa " massassa" ihmisiä - eikä tämä kohdistu kehenkään henkilökohtaisesti. Tälläinen virtuaalikeskustelu mahdollistaa sen, että toisten valintoja on mahdollista punnita anonyymisti ja tuoda esille sellaisia näkökulmia, jotka jäisivät helposti muuten sanomatta - ihan paikallaan siis on tämäkin keskustelu ollut.



Miksi ylipäätään asennoitua täällä virtuaalimaailmassa tuolla tavalla, että " sinä loukkaat minua" ? Miksi ottaa kaikki se informaatio / toisen ajatus niin henkilökohtaisella tasolla vastaan, kun voitaisiin myöskin asennoitua siten, että yhteinen / jaettu tieto voisi potentiaalisesti auttaa useampaa saman asian kanssa painiskelevaa ihmistä, kunhan vain asioista on rohkeutta puhua! Ketä se auttaa, että kaikki pysyvt (niistä kipeistäkin) kokemuksistaan hiljaa? Häpeän ja syyllisyyden ilmapiiriä lietsottaessa jää se olennainen aivan pimentoon, eikä se voi olla kai kenenkään tarkoitus.



17

Vierailija:

Esitit pahan kysymyksen; tuossa tilanteessa täytyisi tehdä kipeä valinta suuntaan taikka toiseen - ja mitä tahansa siinä päättäisi, aina jompikumpi lapsista kärsisi vanhemman poissaolosta.

Mielenkiintoista, että sinä koet tämän olevan " röyhkeää" . Ajatteletoko kenties asiaa siten, että tässä halutaan aiheuttaa henkilökohtaisesti pahaa mieltä yksilölle? Minä koen asian niin, että tässä pyritään auttamaan / herättämään ajatuksia laajemmassa " massassa" ihmisiä - eikä tämä kohdistu kehenkään henkilökohtaisesti. Tälläinen virtuaalikeskustelu mahdollistaa sen, että toisten valintoja on mahdollista punnita anonyymisti ja tuoda esille sellaisia näkökulmia, jotka jäisivät helposti muuten sanomatta - ihan paikallaan siis on tämäkin keskustelu ollut.

Miksi ylipäätään asennoitua täällä virtuaalimaailmassa tuolla tavalla, että " sinä loukkaat minua" ? Miksi ottaa kaikki se informaatio / toisen ajatus niin henkilökohtaisella tasolla vastaan, kun voitaisiin myöskin asennoitua siten, että yhteinen / jaettu tieto voisi potentiaalisesti auttaa useampaa saman asian kanssa painiskelevaa ihmistä, kunhan vain asioista on rohkeutta puhua! Ketä se auttaa, että kaikki pysyvt (niistä kipeistäkin) kokemuksistaan hiljaa? Häpeän ja syyllisyyden ilmapiiriä lietsottaessa jää se olennainen aivan pimentoon, eikä se voi olla kai kenenkään tarkoitus.

17

tänä syksynä itkin ja pyysin saada jäädä osastolle kun vauva oli teholla, mutta sain vain 2 päivää extraa. ja sitten kuljinpäivittäin reilun 100km vauvan luokse.



että ei se äidistä kiinni aina ole. ainakin taysissa synnyttäneiden osastot pullistelee ja vastasynnyttäneet nukkuu käyvätvillä vauvoineen.

Oikeasti todella lapsellista on, jos ei aikuiset ihmiset pysty asioista keskustelemaan asioina - vaan heti täytyy alkaa haukkumaan puoleen taikka toiseen " huonoksi äidiksi" , se on osoitus vain siitä, että keinot alkavat olla muilta osin loppumassa.



17

(Uskokaa minua, kun sanon, etten ole onnellinen näin huomatessani), mutta täytyy sanoa, että taisin osua oikeaan?



Ja se oikea on arka paikka - myös minulle. Olenko minä ainoa, joka pystyy sen myöntämään?



Jätetään tämä asia jo hautumaan jokaisen " mietintämyssyyn" - ja odotellaan rauhassa lisää tutkimustietoa. Odotellaan rauhassa sitä, että jollakulla olisi tarpeeksi ROHKEUTTA lähteä tutkimaan näin arkaa ja vaikeata asiaa, ja myös sanoa / ilmoittaa julkisuudessa suoraan tutkimuksiensa tulokset.



Sitä odotellessa.



17 (joka ei edelleenkään ole ap - believe or not, meitä " samanmielisiä" tämän asian suhteen todellakin voi olla enemmän kuin yksi... (!!))

on ikävä huomata, että aika moni on valmis toimimaan itsekkäästi siinä tilanteessa, jossa lapselle olisi tärkeää olla äitinsä lähellä. ja äidin vastasyntyneensä - jotta kiintymys pääsee syntymään luonnollisesti.



ei tarvitse paljoa pohtia, mistä kaikki sekopäät tulevat...

Kun vauvalle tehdään kivuliata hoitotoimenpiteitä, ei äidin ole hyvä olla läsnä. Koska vauva ei voi ymmärtää miksi häntä hoidetaan, ja miksi sattuu, hänelle on parempi että vain vieraat ' kiusaa' ja äiti tulee ' pelastamaan' sen jälkeen ja sitten ei enää kiusata. Se voi olla lapselle melkoisen paha kokemus jos äiti katsoo vierestä kun vieraat ' kiusaa' eikä silti tee mitään .Tai jos äiti on ihan lähellä, vaikka silittää vauvaa, eli osallistuu ' kiusaamiseen' .

en jaksanut tätä kaikkea lukea, mutta kriittisesti sairaan vastasyntyneen hoito on kyllä sellaista puuhaa, että siinä ei kantoliina-kestoimetys-kukkahattu-mentaliteettia tarvita. Se ei yksinkertaisesti auta.



Vastasyntyneiden teholle ei tulla " ulkomaailmasta" altistamaan kaikkia hoidettavia lapsia tartunnoille tai tuskittelemaan vierestä, kun oman vauvan keuhkoputkia imetään limastta tai laitetaan lapselle erilaisia neuloja ja katetreja jne.



On syynsä siihen, miksi vanhempia ei sinne oteta lattioille torkkumaan, uskokaa tai älkää.

siis ihan ihmetyttää nämä jotka sairaiden lapsien äitejä kritisoi, tekisi varmaan heille hyvää joutua itse samanlaiseen tilanteeseen. Kun siellä vastasyntyneiden teholla ei voi 24/7 olla mitenkään. Oma keskoseni kun syntyi niin teholla oli tosi tarkat vierailuajat, eikä aina silloinkaan välttämättä päässyt huoneeseen (teholla lääkärinkierrot kesti pitkään ja hoitotoimenpiteidenkään aikana siellä ei saa olla kuin ko. vauvan vanhemmat!!!) Monesti itselle kävi niin että silloin kun olin vielä itsekin synnytyksen jälkeen sairaalassa, en ehtinyt omaa vauvaani nähdä juuri näistä syistä, kerran odotin 1,5h itku kurkussa aulassa, mutta huoneeseen ei päässyt. Vaikeaahan se itselle oli käsittää, miksi en päässyt oman lapsen luo silloin kun halusin, mutta parhaassa mahdollisessa paikassahan hän siellä oli eikä tilanteelle sinänsä voinut mitään.



Ja oikeasti, kenellekään en toivo sairasta/vammaista/ennenaikaista lasta, mutta nämä empatiakyvyttömät ihmiset saisivat vähän ajatella, mitä kirjoittelevat jos ihan tosissaan mielipiteidensä kanssa ovat!

" Pöyristyttävää väittää tuollaista" / " ottaa puheeksi" , " loukkaavaa" , " miten voit kyseenalaistaa?" , " kukkahattumentaliteettia" , " idiootti" , " kykenemätön empatiaan" - nämä kaikki ovat poimintoja tästä ketjusta; kysymys kuuluukin seuraavaksi näin: ansaitsemmeko me (ap, minä, 92 + kaikki muut samaa mieltä meidän kanssa olleet) tälläisen ryöpytyksen niskaamme?



Ottaen huomioon sen, että kysymys kuului näin (tarkennettuna):



Miten kukaan äiti pystyy jättämään sairastuneen vastasyntyneensä sairaalaan ja lähtemään itse kotiin, KUN ei ole kyseessä vammainen, keskonen tai pitkäaikaisesti sairas (pitkää sairaalahoitojaksoa vaativa) lapsi. Myöhemmin olemme ottaneet myös huomioon sen, jos äiti ei yksinkertaisesti SAA jäädä sairaalaan / hänelle ei anneta siihen lupaa - tämä on (tietenkin) ymmärrettävä syy. Tai lastenosaston säännöt kieltävät oleskelun osastolla, tämäkin on ymmärrettävä syy, koska ei äiti voi tälle asialle mitään.



KYSE ON NYT NIISTÄ VASTASYNNYTTÄNEISTÄ ÄIDEISTÄ (tai vaikka isommankin lapsen äideistä / vanhemmista, jos Sinkkosen esimerkistä ja tapauksesta puhutaan), JOILLA OLISI MAHDOLLISUUS JÄÄDÄ LAPSENSA LUOKSE / OLLA LAPSENSA LUONA, MAHDOLLISUUS OTTAA SYLIIN JA RUOKKIA, HOITAA LASTA. MUTTA HE VALITSEVAT LÄHTEÄ KOTIIN.



Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää? Miksi te puhutte aivan täysin triviaaleista asioista <--- TÄTÄ em. ongelmaa ajatellen?? Alkaa turhauttamaan jo (ihmeellistä, että vasta nyt!).



Aivan niinkuin teillä olisi niin vahvat puolustusmekanismit eli defenssit (kukaan kuullut näistä / lukenut / miettinyt omalla kohdallansa?) päällä (ja onhan tämä sen verran herkkä asia, että ihan luonnollista, että on - mutta kun niitä käyttämällä / niiden läpi katsellessa, ei saavuteta mitään todellista!) ettette te yksinkertaisesti suostu näkemään realiteetteja, siksikö tätä keskustelua pitää koko ajan ohjailla sivuraiteille?



17 *ymmällään*

syynä jyrkkiin kommentteihin voi olla myös se, että kukaan ei jaksa lukea läpi tätä koko jeesuksen pitkää ketjua.



Kunhan vastaavat ihan fiilispohjalta, kun tulee vaikutelma että taas äitejä syyllistetään - vieläpä vakavasti sairaitten lasten äitejä, joilla on tarpeeksi murheita muutenkin.



Capisco? Ja tiedän kyllä, mitä defensseillä tarkoitetaan.

Minulla tehtiin hätäsektio ja lapseni vietiin toiseen sairaalaan ambulanssilla. Lapsi palautettiin vasta kolmen vuorokauden kuluttua samaan sairaalaan minun kanssani. Olin niin huonossa kunnossa, etten päässyt piuhoiltani lähtemään vastasyntynyttäni katsomaan sadan kilomatrin päähän. Ambulanssilla minua ei suostuttu viemään, koska lapsella ei ollut enää hengenlähtö lähellä. Lapsen isä meni kyllä lapsen luo teho-osastolle.



Sen jälkeen minut kotiutettiin synnytysosastolta ja lapsi joutui olemaan vielä kuusi viikkoa synnytyssairaalani teho-osastolla valvonnassa. Olin 12h vuorokaudessa lapseni luona ja jouduin välillä myös näkemään, miten lapseni päähän pistettiin kanyyleita ja verikokeita otettiin jatkuvasti.



Kaksi vanhempaa sisarusta (2 ja 4 v) olivat ihan hätää kärsimässä kotona, kun en voinut olla heidän kanssaan ollenkaan, eivätkä he saaneet edes nähdä sisarustaan, jota olivat kovasti odottaneet. Onneksi ehdin aina nukuttamaan heidät ja kertomaan pikkuveikan kuulumisia. Isovanhemmat olivat myös huolesta suunniltaan. Minä ja mieheni meinasimme menettää järkemme huolesta ja jouduimme jatkuvasti olemaan pelossa millaisia tuloksia tulee magneettikuvauksista, aivojen ultraäänestä, sydänröntgenistä ym. ja saako vauva lisää epilepsiakohtauksia tai muuta huolestuttavaa.



Upean hoidon ansiosta meillä on nyt täysin terve poika, vaikka hän syntyi nollalla pisteellä ja nukkui ensimmäiset kolme kuukautta melkein koko ajan. Imetys ei onnistunut, vaikka kahta edellistä olen imettänyt kaksi vuotiaiksi. Jos nyt on käynyt niin, että lapsen perusturvallisuuden tunne on järkkynyt, niin ainakin hän on hengissä ja hänellä on vanhemmat ja sisarukset, jotka rakastavat häntä yli kaiken. Poika on nyt 1,5-vuotias ja ulkopuolisetkin ihmettelevät, miten iloinen ja onnellinen vesseli meillä on.

Joskus on niin että perheessä on muita lapsia joita täytyy mennä hoitamaan. Oma tilanteeni oli että vauva oli lyhyen aikaa sairaalassa ja minut olisi kotiutettu ellen olisi sairastunut itsekin, joten sain jäädä. Tuskallista oli oleskella huoneessa jossa toisella äidillä oli vauva vierihoidossa ja itsellä ei.



Sairaalan hoitokäytäntöihin on sopeuduttava vaikka itse mieluusti toimisi toisin.



Minäkään en hyväksy lapsen totaalista hylkäämistä saatikka aborttia itsekkäistä syistä. Abortti on pahempi kuin jos lapsi on ilman vanhempaansa sairaalahoidossa, ehtii sitä lasta myöhemminkin hoitaa. Normaalisti sitä ollaan vauvan luona ne ajat mitä voidaan.



Ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia ja turhaan on keuhkota asioista ja jokainen tekee oman ratkaisunsa, se abortin teettäjäkin, ja on vastuussa omista teoistaan jollekin muulle taholle kuin toiselle äidille.

Kuka teistä välittää siitä, että MINÄ sain traumoja ja MINUN perusturvallisuuden tunteeni järkkyi, kun lapsi joutuikin teho-osastolle enkä saanut häntä viereeni? Minun lapseni on kyllä saanut rakkautta ja huolenpitoa, mutta minä olen ihan rikki. Koko ajan pelottaa, että menetän hänet.

Myös minä elin silloin elämäni rankinta aikaa - se oli aivan hirveätä! Ja takuulla olen myös saanut traumoja (ehkä minun pitäisi mennä psykologin juttusille - niinkuin siellä joku ehdotti; en vain usko, että siitä on merkittävää apua, tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi).



Mutta pointti olikin siinä, että se on TODELLA RANKKAA AIKAA myös sille vastasyntyneelle vauvalle, ja äidin tehtävä (mielestäni) on siinä tilanteessa olla nimenomaan vauvansa takia ja hänen vuokseen VAHVA; jaksaa olla hänelle äiti - kaikesta huolimatta.



Sitä edelleenkin ihmettelen miksi tästä ei saa puhua, miksi tämä asia (kaikessa traumaattisuudessaan, mitä se on kaikille osapuolille) jonkinlainen tabu? Vertaistukea on todella vaikeaa saada tai antaa, kun ei ole lupa sanoa yhtään mitään. Joko vaietaan kuoliaaksi, tai uskotellaan niin itselle ja muille, että " kaikki on nyt hyvin" joten ei tässä hätää.



Miksi se kiitollisuus elävästä lapsesta poissulkee sen, että saisi sanoa / olisi lupa sanoa, että kyllä se oli traumaattista ja äärimmäisen raskasta ja että siinä on ihminen aivan äärirajoillansa? Miksi ei saisi yrittää tutkia sitä mahdollisuutta mitä seurauksia siitä on lapselle? Kaikki tämä olisi minun mielestäni hyödyllistä ja eduksi - vaatii taisteluhenkeä ja on RASKASTA, mutta siinä samalla saavutettaisiin myöskin toipumisen ja eheytymisen mahdollisuus! Tai näin ainakin minä uskon.



17

ja miehen ei ole mahdollista aloittaa isyyslomaa vielä koska vauva syntyi sen verran etuajassa (ei kuitenkaan se ennenaikaisuus ole siis syy sairaalassaoloon). Ja äiti itse on niin väsynyt ajelemaan sairaalan ja kodin väliä kun kulkee hoitamassa ja imettämässä vauvaa. Kotonaollessa pitää pumpata maitoa pikkuiselle, steriloida pullot, hoitaa muitakin lapsia, pitää kotia järjestyksessä ja koittaa itse vielä selvitä tilanteesta sillä lailla täysijärkisenä että mies ja muut lapsetkin voi huomioida!! Ja meidän keskussairaala on niin TÄYSI tällä hetkellä että sinne ei voi jäädä vanhemmat yöksi kun lapsella ei ole KUOLEMANHÄTÄ.



Idiootti aloitus.

Sulla on hyvä pointti asiaan.



Itse en ollut silloin samassa huoneessa, kun lapselleni esimerkiksi pistettiin kanyyliä tai otettiin verikoetta, koska en olisi pystynyt. Jälkikäteen olen käyttänyt ko. tilanteista sellaista ilmaisua, että tunne oli sellainen, että olisi tehnyt mieli " hypätä lääkärin / labran tädin pilliin kiinni" , jos olisin vain katsellut vierestä miten pikkuiselle tuotetaan kipua =o(. Se on se primitiivinen vaisto mikä äidillä siinä tilanteessa on päällimmäisenä; vaikea siinä on ajatella rationaalisesti, että " tästä on pitkällä tähtäimellä lapselle hyötyä" .



Seisoin siis osaston ulkopuolella, käytävän päässä kaksien ovien takana sen aikaa, kun toimenpiteitä tehtiin - ja joka kerta se oli sydäntä raastavaa. Hirveätä henkistä kamppailua koko aika. Sitä ei voi kukaan tajuta, jos ei ole joutunut sairaan lapsensa kanssa kokemaan.



Heti, kun toimenpide oli ohi, menin vauvan luokse lohduttamaan; antamaan syliä, rintaa, tuttia ja olemaan vieressä.



17

Vierailija:

Mitä haittaa on äidistä, joka istuu nukkuvan vauvansa kopan vieressä (huoneen nurkassa) ja on aivan hiljaa, vain silittää vauvaansa ja on hänelle läsnä? Ja kun pieni nälkäänsä yöllä herää, on siinä valmiina antamassa ravintoa. Imetys- ja vierihoitomyönteisissä sairaaloissa tämä on AIVAN NORMAALIA, jopa TOIVOTTAVAA.

17

Jos vauva jää esim. tehohoitoon, ei äiti välttämättä edes pystyisi " istumaan kopan vieressä" tai edes antamaan ravintoa, koska vauvalla voi olla tilanne sellainen, ettei vauva ole " kopassa" tai ravinto ei mene rinnasta -- tokihan tietty esim. syöttöletkuunkin voi äitikin antaa, mutta kuitenkin.

Minä en olisi ikimaailmassa halunnut joutua tilanteeseen, että olisin erossa vastasyntyneestä ja pidin oman vastasyntyneeni tiukasti vieressäni koko ajan. Mutta olen seurannut vierestä kuinka vauva (erittäin pieni keskonen) on sairaalassa, äiti yöt potilaskodissa (vrt. kotiin yöksi) jne viikko/kuukausitolkulla. Samoin oma kummilapseni vietti elämänsä ensi pätkä tehostetussa hoidossa (happikaappi jne) ja äitinsä kävi kotona nukkumassa.

Oletko koskaan ollut lapsesi kanssa sairaalassa esim. viikon ajan, muulloin kuin synnytyksen yhteydessä? Jos olet, tiedät mitä on huoli _pahasti sairaasta_ lapsesta ja miten huonosti saa sairaalassa levättyä. Itse olin parivuotiaan kanssa pidemmän pätkän sairaalassa, yövyin lattialla jne, ja olin sen pätkän päätyttyä aivan puhki. Jos olisin siihen päälle ollut juuri synnyttänyt (ja toipunut esim. sektiosta, kuten monet keskosvauvojen äidit), olisin ollut vielä enemmän rikki kuin tuolloin kaksivuotiaani kanssa. Samaan aikaan sitten isommat kotona, ja hekin olivat lapsiani -- äitiyttä täytyy joskus jakaa...