IS: Eroon parisuhdepakosta. Johanna N. on täysin kokematon

Sanoisin, että jos yritystä on ollut (niin kuin hän itsekin sanoo) eikä silti löydy ketään, edes omalta puoleltaan saa fiiliksiä kasvamaan, niin kyllä silloin on jotain vialla. Normaalia tervettä ihmistä ajaa jonkinlainen biologinen ja hormonaalinen vietti. 

up

Jos on vähän ujo ja stoppaa seurustelun aina kahvillakäyntiin niin on ihan mahdollista olla kokematon tuossa iässä. Ennen vanhaan todella monet naimattomat olivat. 

Minusta miellyttävän näköinen nainen, ja selvästi pohtii asioita syvällisesti. Voisin hyvin seurustella tuon kanssa, ja kyllä,  varmaan pyrkisin pöksyihinkin ensi tilassa.  Jos siis olisin vapaa.  

hra 44

No onhan se aivan persiistä että jo teinistä asti painostetaan pariutumaan. Ysin kevään terkkaritätikin sanoi niin ihqusti "te tulevat isät/äidit..." jne, intissä naiseton heppu on luuseri, kolmekybäinen sinkku on jo menetetty tapaus...

Juu, ymmärrän yhteiskunnan kellokkaiden tarpeen saada tulevia veronmaksajia ja hölmöjä juoksemaan oravanpyörään. Jos joku ei tähän halua niin kenelläkään ei ole siihen nokan koputusta, etenkään jos "omituinen" käy duunissa tienaten elantonsa.

Yleinen normi on että mennään parisuhteeseen tai etsitään sellaista. Sinkkuja ja kokemattomia pidetään outoina. Olisi mukavaa ettei sinkkuutta kummeksuttaisi vaan se olisi ihan yhtä normaalia kuin parisuhteessa oleminen. Olen ollut sinkku yli 10 vuotta. Eli melkein koko aikuisikäni. Sopivaa miestä ei vain ole sattunut kohdalle. En halua etsiä tinderistä miestä. Ja aina sitä minulle tyrkytetään. Kokeilin kyllä mutta ei ollut minun juttuni.

Olen tyytyväinen yksin. Parisuhde olisi mukava jos sellainen luonnollisessa kanssakäymisessä jonkun itselle sopivan miehen kanssa syntyisi. mutta voin hyvin elää ilmankin. 

Huono puoli on vaan se, että jään ehkä lapsettomaksi. En vaan pysty pakottamaan itseäni suhteeseen väkisin. Olen sitäkin kokeillut että otan vaan jonkun joka minusta on kiinnostunut ja tunsin vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan. Tuntui väärältä häntä kohtaan että hän oli syvästi rakastunut minuun ja fiilikseen päästäkseni jouduin ajattelemaan toista miestä rakastellessamme.

En vaan pysty suhteeseen ilman vahvaa rakastumista ja sitä sattuu hyvin harvoin niin että tunne olisi molemminpuolinen. En ole koskaan kokenut sellaista. Kuinkakohan moni parisuhde oikeasti on sellainen että otetaan vaan joku että saa parisuhteen? Ainakin pettäminen tuntuu olevan todella yleistä. 

Mikähän naista vaivaa? Ihan normaalin näköinen, joten varmasti olisi parisuhteen saanut jos sellaisen olisi halunnut.

ite oon 34v neitsyt "mies" mutta onneksi on tietskari pelejä täynnä ja kaupasta saa sipsejä ja pizzaa :) vielä kun keksisi ammatin jossa viihtyisi.

Jotain vahvoja traumoja ja lukkoja on, jos ei pysty edes ihastumaan. En sano että jokaisen TÄYTYY olla joskus suhteessa, vaan lähinnä että puhutaan asioiden oikeilla nimillä, siitä lähtee tervehtyminen ja muutos oikeaan. On ihan ok olla tai olla olematta jotain, mutta terve ihminen tekee asioita lisääntymisen eteen halusi tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Jotain vahvoja traumoja ja lukkoja on, jos ei pysty edes ihastumaan. En sano että jokaisen TÄYTYY olla joskus suhteessa, vaan lähinnä että puhutaan asioiden oikeilla nimillä, siitä lähtee tervehtyminen ja muutos oikeaan. On ihan ok olla tai olla olematta jotain, mutta terve ihminen tekee asioita lisääntymisen eteen halusi tai ei.

Tekee asioita sen eteen siis ihan luonnostaan... 

Aina on ollut vanhoja piikoja. Minun tätini eli lapsuudenkodissaan kolmekymppiseksi, jolloin oli kerännyt konttorityöstä tarpeeksi rahaa, että pystyi ostamaan oman yksiön kerrostalosta. Ikinä hän ei seurustellut. Jos joku kysyi parisuhdeststusta, hän vastasi, että neiti-ihminen. Vielä kuusikymppisenäkin neiti-ihminen. Eläkkeellä hän matkusteli ihan koko ajan eläkeläiskerhon ja ammattiyhdistyksen eläkeläisten kanssa. Minusta tuntui, että koko ajan oli joko tullut reissusta tai lähdössä reissuun, milloin Lontooseen musikaaliin ja milloin Norjaan Hammerfestiin ja kaikkea siltä väliltä. Luulen, että ne viimeiset 14 vuotta eläkkeellä olivat hänen elämänsä parhaat vuodet, juuri ennen korona-aikaa kuoli influenssaan.

Jos ei kiinnosta tarpeeksi, niin ei. Aina ei tunnu maailman älyllisimmältä touhulta rakkauden ja elämän tarkoituksen pyörittäminen seksin ympärillä myöskään. Monille parisuhde on jokin laumapaineen sanelema suorite ja "meriitti" elämässä. Ja monille on jostain syystä hitonmoinen ongelma, jos joku elää vähän eri tavalla vahingoittamatta ketään.

Itse elän aivan erilaisessa todellisuudessa. Sinkkuus on ihan normaali juttu. Asun pk-seudulla. Johtuisikohan siitä. Täällä ei myöskään kukaan ole kiinnostunut parisuhdestatuksesta. 

Eihän sinkkuus ole nykypäivänä mikään juttu. Kuljen Helsingissä töissä naisvaltaisessa työpaikassa, ja meillä on enemmän sinkkuja kuin parisuhteessa olevia.

Vierailija kirjoitti:

Eihän sinkkuus ole nykypäivänä mikään juttu. Kuljen Helsingissä töissä naisvaltaisessa työpaikassa, ja meillä on enemmän sinkkuja kuin parisuhteessa olevia.

Tuskin kuitenkaan kokemattomia kuten tuo Johanna, harva sellaiseksi kuitenkaan jää vaikka sinkku onkin.

Kaikki ei kykene parisuhteeseen, ei kai siinä sen ihmeempään.

Ymmärrän. Mäkin olen "vaikeasti pariutuva". Oon ollut se jätetty lyhyemmissä suhteissa melkein joka kerta ja aina se on sattunut koska se hylkäämisen tunne on niin kauhea, mutta musta tuntuu että nää ihmiset ei ikinä kerinneet edes tuntemaan mua, ne vaan koki sen alkuihastuksen ja sen jälkeen varmaan tunsivat mun epätoivoisen antautumiseni. En ole koskaan osannut kiintyä vain sopivasti vaan kun tykästyn niin tykästyn koko sydämestäni. En sitä välttämättä sano mutta olen kai kokonaisuudessani sisimmässäni niin hellyydenkipeä että olen erehtynyt vääriin ihmisiin. Olen perheenkin perustanut ja siitä lähdin itse, koska suhteemme oli toksinen, mutta mies kyllä rakasti minua, omalla tavallaan ja itki perään. Sekin oli tuskallista, sillä olin ollut valmis vaikka tulisille hiilille perheemme yhdessä pysymisen vuoksi, mutta pahoinvointi yhdessäolossa kasvoi lopulta liian suureksi, niin että tiesin että nyt vaan on lähdettävä vaikka sattuu. Sen jälkeen olen rakastunut kaksi kertaa. Tai no, ihastunut isosti - ja tullut jätetyksi ja rakastunut ja ollut suhteessa, tullut jätetyksi ja lopulta taas halutuksi, mutta olin jo kerennyt toipua tästä enkä mennyt. Nyt olen taas sinkkuvaiheessa, jossa tuntuu että olen elänyt koko elämäni lukuunottamatta noita paria pidempää vaihetta. Tällä hetkellä säälin pariutuneita sillä he ovat haavoittuvaisemmassa tilassa kuin minä. Kun ei ole ketään lähellä, ei voi sattua. Pelkään sydänsurua heti toiseksi eniten sen jälkeen, että perheelleni kävisi jotain. Se tekee vaan niin kipeää ja tuntuu etten vaan ikinä onnistu löytämään turvalliseen ja minulle sopivaan suhteeseen. Kandidaatit on toki iän myötä jalostuneet mutta tuntuu että ne oikeanlaiset on nykyään aina jo joku muu löytänyt ensin. Tavallaan sanonta helppo ihastua, vaikea rakastaa pätee muhun täydellisesti. Tuntuu ettei kukaan vaan oo se pehmeä paikka pudota mulle. En osaa olla vähemmän intensiivinen. Kun rakastan, niin rakastan isosti. Ironista on, että juuri tätä piirrettä kumppanini ovat pelästyneet, mutta sittemmin kuitenkin kaivanneet, kun itse olen jo nuollut haavani enkä halua heitä enää. Kun luotto menee, se menee. Kai tää on se kuuluisa läheisriippuvuus ja hylkäämisen pelko, mikä pilaa aina suhteet. Helpompi siis pysyä yksin. Ei satu. 

Itse olen häntä vanhempi mies ja myös kokematon joten minulla ja hänellä on jotain yhteistä. Käsitykseni mukaan olemme myös molemmat heteroita. Yhtä akikki nostan hänelle hattua, koska hän nostaa kipeän ja vaiekan asian julkisuuteen ja tekee sen omilla kasvoillaan. - Itselleni oma "kokemattomuuteni" on niin kipea asia, että en olisi valmis ja haluaks antamaan sille omia kasvojani.

Mutta iloinen ja onnellinen siitä, että olen saanut itselleni naisia kaveriksi, ystäviski ja muihin vastavuoroisiin ja paljon antaneisiin ihmissuhteisiin.

Ei toki sama asia kuin se, että rinnalla olisi joku yksi ja erityinen mutta hyvin paljon ja enemmänkin silti. En kuitenkaan ole erakko. Ja läheiset ihmissuhteet ovat yksi tapa yrittää pitää oma nuppi kunnossa, vaikka mitään erityistä yleisöä tarvistekaan ympärilleni ta viereeni. Mutta olisi hyvin raskasta jos joutusi kaiken kokemaan yksin voimastta koskaan jakaa mitään kenenkään toisen kanssa.

On rikkaus kun on erilaisia ja elämänvaiheessa olevia ihmisiä enemmän ja vähemmän kiinteänä osana omaa eloa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei kykene parisuhteeseen, ei kai siinä sen ihmeempään.

Tuokin on varmasti ihan totta kuin se, eetä kaikki eivät kykene elämään yksin. - Se mikä toisinaan turhauttaa on se, että en itse saa kiinni siitä, että mikä tai mitkä lopulta ovat tai ovat olleet syyt, miksi en ole päässyt etenemään kenenkään kanssa parisuhteeseen asti vaan joutunut tai päässyt parhaimmassakin tapauksessa niin sanotulle friendzonelle, - Paljon tämäkin muttei kuitenkaan mielestäni sama, kuin edetä ja muodostaa 2. kanssa parisuhde,