Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Helpottaa elämässä ihan valtavasti kun lopetat näkemästä vanhempasi jumalan kaltaisena virheettömänä olentona ( Edes Raamatun Jumala ei ole virheetön vaan persoonallisuushäiriöinen, joten se että odottaa vanhemmiltaan enemmän kuin jumalalta,on virheellistä ajattelua) Vanhemmat on ihmisiä, virheellisiä, tekee väärin ja toimii omien pelkotilojen ja kasvatusvääristymisensä kautta. Heidän tekemät virheet on heidän kannettava, mutta jokainen päättää siitä omasta taakastaan ja miten paljon siitä traumasta siirtää lapsilleen. Jos annat ensimmäisen 20 vuotta elämästäsi pilata seuraavat 80 vuotta elämästäsi niin sinä olet sen valinnan tehnyt, ei vanhempasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myös olemassa hankalia tyttäriä. Aina vika ei ole äideissä .

Ihanko totta? Tämä on aika pitkä keskustelu, mutta päätit kuitata sen tällaisella pikku toteamuksella?

Kukaan ei ole väittänyt, että AINA vika olisi äidissä.

Mikä arvo tällä viestilläsi on? 

Ap, teitte ennen asioita yhdessä?

Saako lapsi aikuistua omaan itsenäiseen elämään vai pitääkö olla äidin aikuinen ystävä tehden asioita yhdessä? 

Äitini ei ole ystäväni, hän on äitini ja meillä on kovin erilaiset arvot. Hän kertoo edelleen ketä pitää äänestää ja kyselee ketä äänestin. Joko valehtelen tai en kerro. Hän ei ymmärrä missä muiden rajat menee, vaan yrittää tulla rytinällä yli. Pelastus on 300 km etäisyys ja kännykkä äänettömällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samasta perheestä tulevat eri tavoin pärjäävät lapset voivat olla saaneet hyvin erilaista kohtelua. Jos yritit viitata siihen, että samasta perheestä tullaan samoilla eväillä ja toiset vaan selviytyy omasta ansiostaan paremmin kuin toiset. Lähes poikkeuksetta häiriintyneissä perheissä dynamiikka on se, ettei lapsia kohdella tasapuolisesti. Vain yhtä tai osaa lapsista saatetaan kaltoinkohdella, syrjiä jne. Ikäero voi vaikuttaa erilaisina olosuhteina, vanhemmat saattavat antaa erilaisia rooleja. Kehitysvaihe vaikuttaa ja perheen tilanteetkin voivat muuttua. Joku voi joutua kantamaan huolta nuoremmista sisaruksista vanhempien sijaan, vaihtoehtoja on lukemattomia. Sama perhe ei ole tae samanlaisesta kohtalosta. Tämä korostuu uusio- ja eroperheissä.

Ja ihan yhtälailla voi käydä niin että se hyvää kohtelua saanut alkaa aikuisena voimaan pahoin ja huonoa kohtelua saanut pärjää. Tai että molemmat ovat oikeasti saaneet tasaveroisesti keppiä ja porkkanaa ja vain silti toisen elämä menee solmuun ja toisen ei. Kaikki ei vaan yksinkertaisesti riipu siitä mikä mieninki on kotona ollut vaan näistä lapsista itsestään ja heidän synnynnäisistä ominaisuuksistaan. 

Saman perheen lapsia ei koskaan kohdella samoin. Eikä edes rakasteta yhtä paljon.

Tottakai terapiassa usein oma vointi huononee. Se kuuluu siihen terapiaprosessiin,oikeastaan jopa välttämättömyys. Jonkun aikaa voi olla " ihan sekaisin", kun alkaa muurista tapahtumaan omassa uskomusjärjestelmässä ja alkaa vaikka päästää irti vihasta. Sieltä tulee hirvittävä tunteita pintaan. Yleensä vihan takana on suru. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rajatonta on yrittää tunkea joku väkisin terapiaan, jotta hänestä tulisi omien halujen mukainen.

Puhun nyt henkilöistä jotka ovat alaikäisiä ja tämä on nyt vain yksi esimerkki. Lapsi on ollut lähes koko kouluajan vakavasti kiusattu eikä koululta koulupsykologi mukaan lukien ole saatu mitään apua. Oireilu pahenee vakaviin ja pelottaviin paniikkikohtauksiin. Teini ei halua nähdä enää yhtään auttajaa, koska on pettynyt ja luovuttanut. Vanhemmat tiedostavat että ilman pätevää ammattitaitoista terapiaa lapsi ei selviä. Onko siis rajattomuutta raahata vastentahtoinen lapsi terapiaan? Vai onko heitteillejättö jättää raahaamatta?

Tietysti vanhempi vaikka raahaa sen lapsen terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Helpottaa elämässä ihan valtavasti kun lopetat näkemästä vanhempasi jumalan kaltaisena virheettömänä olentona ( Edes Raamatun Jumala ei ole virheetön vaan persoonallisuushäiriöinen, joten se että odottaa vanhemmiltaan enemmän kuin jumalalta,on virheellistä ajattelua) Vanhemmat on ihmisiä, virheellisiä, tekee väärin ja toimii omien pelkotilojen ja kasvatusvääristymisensä kautta. Heidän tekemät virheet on heidän kannettava, mutta jokainen päättää siitä omasta taakastaan ja miten paljon siitä traumasta siirtää lapsilleen. Jos annat ensimmäisen 20 vuotta elämästäsi pilata seuraavat 80 vuotta elämästäsi niin sinä olet sen valinnan tehnyt, ei vanhempasi.

Tai jos se jumalan kaltaisena itseään pitävä äiti näkisi itsensä ihan normaalina erehtyvänä ihmisenä ja lopettaisi aikuisen lapsen kasvatuksen. Helpottaisi monen aikuisen lapsen elämää ihan valtavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai terapiassa usein oma vointi huononee. Se kuuluu siihen terapiaprosessiin,oikeastaan jopa välttämättömyys. Jonkun aikaa voi olla " ihan sekaisin", kun alkaa muurista tapahtumaan omassa uskomusjärjestelmässä ja alkaa vaikka päästää irti vihasta. Sieltä tulee hirvittävä tunteita pintaan. Yleensä vihan takana on suru. 

Niin, olo paranee kun pahaa oloa tuottava terapia loppuu. 

Vierailija kirjoitti:

Perheiden sisällä tapahtuu paljon, on erilaisia luonteenpiirteitä ja temperamenttejä lapsilla sekä aikuisilla. Yksi kokee asiat eritavalla kuin toinen. Kaikkia syytöksiä ei kuitenkaan voi eikä pidä ottaa niskoilleen. Varsinkaan jos niitä syytöksiä tulee vuosikymmenet.  On myös miekentetveydenhäiriöitä ja persoonallisuushäiriöitä , joihin omilla vanhemmilla ei ole osaa eikä arpaa. 

Esimerkiksi omassa suvussa nämä periytyy isän kautta, joka ei ole meidän lapsuudenperheessä ollut läsnä. Silti se äiti on syypää kaikkeen?  

Oliko tuo oikea kysymys? Jos oli, kehotan sinua miettimään sitä ihan itseksesi.

Sitten pyytäisin miettimään sitä, että miksi sinullekin on niin tärkeää se, että kuka on syyllinen? Ikäänkuin näissä keskusteluissa olisi jotain voittajia ja häviäjiä, ja asia olisi sillä ratkaistu, että tiedetään syyllinen. Eihän ole niin, että joku on syyllinen "ihan kaikkeen", kuten nämä loukkaantuneet vanhemmat tuntuvat asian tulkitsevan.

Eikö molempien tavoitteena voisi olla yhteyden luominen? Sitähän se lapsi yrittää, kun lähestyy vanhempaansa ja pyytää häntä näkemään ja kuulemaan. Hän haluaa luoda yhteyden.

Muutenhan hän toteaisi yhteyden luomisen toivottomaksi ja vetäytyisi. Joko tunnetasolla, tai ihan vaan häipyen.

Vierailija kirjoitti:

Ei anteeksi pyytäminen tarkoita sitä että sen jolta pyydetään anteeksi on pakko lakaista kaikki maton alle ja kaiken on pakko olla kuin ennenkin. Se on vasta ensimmäinen askel, sen lisäksi pitää käsitellä itse kaltoinkohtelu.

Jos oma asenne on "sinä tunnet väärin" kuten AP:n kommenteista muille välittyy, se ei ole lainkaan hyvä lähtökohta ja indikoi että myös lapsuudessa AP on ollut se joka määrittelee mitä lapsella on oikeus tuntea ja ajatella.

Sama fiilis tuli minullekin. 

Sen lisäksi terapia laukaisee prosessin, jossa on eri vaiheita, ja alkuun yleensä kuuluu voimakkaat tunneryöpyt ja ylilyönnitkin. Äidin pitäisi ymmärtää, että nyt se painekattila räjähti, mutta ei se ole koko totuus, ja lapsikin tulee sen myöhemmin ymmärtämään.

Nyt äidin kannattaisi ymmärtää olla ottamatta liikaa itseensä eikä varsinkaan kannata alkaa puolustelemaan "kyllä minullakin on oikeuteni"- tyyliin, vaan nöyrästi rakkaudella kuulla lasta ja hänen tuskaansa, antaa ajan parantaa, niin lasta kuin itseäkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei anteeksi pyytäminen tarkoita sitä että sen jolta pyydetään anteeksi on pakko lakaista kaikki maton alle ja kaiken on pakko olla kuin ennenkin. Se on vasta ensimmäinen askel, sen lisäksi pitää käsitellä itse kaltoinkohtelu.

Jos oma asenne on "sinä tunnet väärin" kuten AP:n kommenteista muille välittyy, se ei ole lainkaan hyvä lähtökohta ja indikoi että myös lapsuudessa AP on ollut se joka määrittelee mitä lapsella on oikeus tuntea ja ajatella.

Eiköhän tässäkin ole jokin raja. Käsittele ne vihasi terapiassa. 

Ap on tuonut hyvin ja monipuolisesti tunteitaan esille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai terapiassa usein oma vointi huononee. Se kuuluu siihen terapiaprosessiin,oikeastaan jopa välttämättömyys. Jonkun aikaa voi olla " ihan sekaisin", kun alkaa muurista tapahtumaan omassa uskomusjärjestelmässä ja alkaa vaikka päästää irti vihasta. Sieltä tulee hirvittävä tunteita pintaan. Yleensä vihan takana on suru. 

Niin, olo paranee kun pahaa oloa tuottava terapia loppuu. 

Ai sanot että se menee 100% varmuudella aina näin? Terapia toimii joillekin paremmin ja joillekin huonommin, ja riippuu terapeutista sekä asiakkaasta miten homma menee. 

Vierailija kirjoitti:

Helpottaa elämässä ihan valtavasti kun lopetat näkemästä vanhempasi jumalan kaltaisena virheettömänä olentona ( Edes Raamatun Jumala ei ole virheetön vaan persoonallisuushäiriöinen, joten se että odottaa vanhemmiltaan enemmän kuin jumalalta,on virheellistä ajattelua) Vanhemmat on ihmisiä, virheellisiä, tekee väärin ja toimii omien pelkotilojen ja kasvatusvääristymisensä kautta. Heidän tekemät virheet on heidän kannettava, mutta jokainen päättää siitä omasta taakastaan ja miten paljon siitä traumasta siirtää lapsilleen. Jos annat ensimmäisen 20 vuotta elämästäsi pilata seuraavat 80 vuotta elämästäsi niin sinä olet sen valinnan tehnyt, ei vanhempasi.

Mutta sitten ei ole mitään syytä valittaa, että suhde lapseen on etäinen tai olematon. Tai että se johtuisi terapiasta.

Suosittelen ammattilaisen kanssa juttelemista erittäin vahvasti, jos tilanne on se että ei kykene olemaan missään tekemisissä vanhempansa/ vanhempiensa kanssa. 

Psykopaattinarsisteja on loppujenlopuksi erittäin minimaalinen osuus ihmisistä. Toki se äiti voi olla narsistisia piirteitä paljonkin omaava, mutta jos lapsuus ei ole ollut julmaa kaltoinkohtelua ja sadistista väkivaltaa syntymästä aikuisuuteen, niin tuskin on kyse narsistipsykopaatista. 

Näitä termejä viljellään nykyään ihan liikaa.

P.s. meissä kaikissa on narsistisia piirteitä. Pienet vauvat on äärimmäisen narsistisia syntyessään, että selviävät hengissä. Kuluu siis ihmisyyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpottaa elämässä ihan valtavasti kun lopetat näkemästä vanhempasi jumalan kaltaisena virheettömänä olentona ( Edes Raamatun Jumala ei ole virheetön vaan persoonallisuushäiriöinen, joten se että odottaa vanhemmiltaan enemmän kuin jumalalta,on virheellistä ajattelua) Vanhemmat on ihmisiä, virheellisiä, tekee väärin ja toimii omien pelkotilojen ja kasvatusvääristymisensä kautta. Heidän tekemät virheet on heidän kannettava, mutta jokainen päättää siitä omasta taakastaan ja miten paljon siitä traumasta siirtää lapsilleen. Jos annat ensimmäisen 20 vuotta elämästäsi pilata seuraavat 80 vuotta elämästäsi niin sinä olet sen valinnan tehnyt, ei vanhempasi.

Tai jos se jumalan kaltaisena itseään pitävä äiti näkisi itsensä ihan normaalina erehtyvänä ihmisenä ja lopettaisi aikuisen lapsen kasvatuksen. Helpottaisi monen aikuisen lapsen elämää ihan valtavasti. 

Aikuisen pitää ottaa se aikuisuus ja rajata äitinsä mahdollisuus puuttua asioihin. Tämä pitää jokaisen tehdä vaikkei se äiti osaisi itse päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myös olemassa hankalia tyttäriä. Aina vika ei ole äideissä .

Ihanko totta? Tämä on aika pitkä keskustelu, mutta päätit kuitata sen tällaisella pikku toteamuksella?

Kukaan ei ole väittänyt, että AINA vika olisi äidissä.

Mikä arvo tällä viestilläsi on? 

Mikä arvo sinun viestilläsi sitten on? 

Vierailija kirjoitti:

Saman perheen lapsia ei koskaan kohdella samoin. Eikä edes rakasteta yhtä paljon.

Kyllä kohdellaan ja rakastetaan. 

Ja minä olen itse siis terapiassa käynyt ja hakenut monenlaista apua mm. äitisuhteeseeni. Joka kirjoitan näitä näkökulmia.  Omassa elämässäni on tapahtunut paljonkin traumaattisia asioita, eikä äitini kylläkään ole syypää näihin kaikkiin. Nykyään välimme ovat hyvät ja lämpimät.

Tietenkin äiti saa minut usein raivonpartaalle ja monia tunteita nousee pintaan, myös niitä ei niin mukavia. Mutta osaan käsitellä nämä tunteet. Tiedostan myös oman vahvan persoonallisuuteni ja tunneherkkyyteni. En itsekään ole täydellinen tytär. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheiden sisällä tapahtuu paljon, on erilaisia luonteenpiirteitä ja temperamenttejä lapsilla sekä aikuisilla. Yksi kokee asiat eritavalla kuin toinen. Kaikkia syytöksiä ei kuitenkaan voi eikä pidä ottaa niskoilleen. Varsinkaan jos niitä syytöksiä tulee vuosikymmenet.  On myös miekentetveydenhäiriöitä ja persoonallisuushäiriöitä , joihin omilla vanhemmilla ei ole osaa eikä arpaa. 

Esimerkiksi omassa suvussa nämä periytyy isän kautta, joka ei ole meidän lapsuudenperheessä ollut läsnä. Silti se äiti on syypää kaikkeen?  

Oliko tuo oikea kysymys? Jos oli, kehotan sinua miettimään sitä ihan itseksesi.

Sitten pyytäisin miettimään sitä, että miksi sinullekin on niin tärkeää se, että kuka on syyllinen? Ikäänkuin näissä keskusteluissa olisi jotain voittajia ja häviäjiä, ja asia olisi sillä ratkaistu, että tiedetään syylline

Taasko alat tämän saman toistelun? Ei se mikään kiitoksen aihe ole, kun saa päälleen syyttelyä. Se ei muuksi muutu.

Tuo ylläolevahan nimenomaan kritisoi tätä keskustelussa usein taisteltua asiaa, että äiti on aina syyllinen ja hänen täytyy nöyrtyä ja ottaa vastaan kaikki aggressio. Hän nimenomaan sanoo, ettei se syyllisen löytäminen ole tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai terapiassa usein oma vointi huononee. Se kuuluu siihen terapiaprosessiin,oikeastaan jopa välttämättömyys. Jonkun aikaa voi olla " ihan sekaisin", kun alkaa muurista tapahtumaan omassa uskomusjärjestelmässä ja alkaa vaikka päästää irti vihasta. Sieltä tulee hirvittävä tunteita pintaan. Yleensä vihan takana on suru. 

Niin, olo paranee kun pahaa oloa tuottava terapia loppuu. 

 

Ai sanot että se menee 100% varmuudella aina näin? Terapia toimii joillekin paremmin ja joillekin huonommin, ja riippuu terapeutista sekä asiakkaasta miten homma menee. 

Juu, ja joillakin se terapia huonontaa tilannetta pysyvästi. Ei pidä ihan kritiikittä uskoa "ammattilaisia", niitä on moneen junaan ja osa on tosi huonoja. Hyville on vuosien jono, huonolle saat ajan maanantaiksi.