Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miten se minua auttaisi että kertoisin äidilleni että sinun tunnekylmyytesi on vaikuttanut todella haitallisesti elämääni? Mitä saisin siitä että syyttäisin häntä ominaisuudesta joka hänellä on, niin vahvana ettei osannut olla oman lapsensa kanssa?
Se on tosiasia jonka kanssa minun on elettävä, ei se siitä miksikään muuttuisi. Sama kun suuttuisin kadulle kun kaatuessa satutan polveni. Yhtä suuri hyöty.
Ihminen, joka on heti valmis laittamaan välit poikki ja ryhtymään mykkäkouluun on kyllä ihan yhtä tunnekylmä ellei jopa tunnekylmempi kuin henkilö joka sentään yrittää, vaikka tekeekin paljon virheitä matkalla. Tunnekylmä lapsi joka selittää kuinka muka tunnekylmä äiti on pilannut hänen elämänsä, ymmärtämättättä, että se hänenkin käytös saattaa pilata täysin sen äidin elämän. Mutta eihän sillä ole mitään vä
Kumpi oli ensin, kana vai muna? Jos molemmat on tunnekylmiä, niin kuulostaa siltä, että lapsesta on tullut vanhempansa kaltainen ja tuskinpa se silloin vanhempaakaan haittaa, ettei pidetä yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma vanhempani esimerkiksi on katsonut läpi vuosien sisarukseni minuun harjoittamaa henkistä väkivaltaa. Hän ei ole puuttunut siihen ikinä, vaikka on ihan vierestä todistanut niitä puheita ja sitä käytöstä. Toistelee vain, että minkäs sille mahtaa, aikuinen ihminen. Että vika on oikeastaan aina minun, miksi en vain anna olla. Hän kyllä tietää, että sisarukseni on monesti kertonut minulle toivovansa minun kuolevan. On vielä kuvaillut erilaisia tapoja, joilla voisin kuolla. On kertonut, etten tule koskaan rakastetuksi, koska olenhan niin tyhmä ja ruma. Tämä kaikki teini-iästä lähtien.
Vanhempani välttelevät asiaa. Minä puolestani kannan katkeruutta, että vanhempani eivät ole suojelleet minua moiselta käytökseltä, joka on vaikuttanut suuresti itsetuntooni, mielenterveyteeni ja traumojen syntymiseen. Vanhempani edelleen näkevät asian niin, että olen vain liian herkkä ja ei pitäisi muiste
Nyt en ymmärrä. Miksi sisaruksesi kokemus sinusta ei saisi olla negatiivinen, jos sinulla on aikuisena ihmisenä oikeus vaatia vanhemmiltasi sisaruksen "kuriinlaittamista"? Vaikuttaa siltä, että et ole vielä huomannut olevasi itse vastuussa itsestäsi etkä ole huomannut sitäkään, että jokaisella on oikeus omaan kokemukseensa, myös sisaruksellasi.
Sisaruksesi on sanonut sinua tyhmäksi jne. ja sinä puolestasi olet ottanut uhrin aseman, koska se on helppo. Silloin ei ole vastuussa itsestään, voi syytellä vanhempiaan siitä, että vieläkään ei kykene sanomaan sisarukselleen, että tuo loukkasi, ole hiljaa.
Just näin! Tuo ylempi kirjoittaja takuulla on tuolla "traumat ovat pilanneet elämäni yhyy" -ketjussa vuodattamassa itsesääliään. Yhteistä näille kaikille, niin ap:lle kuin hesarin kirjoittajallekin on itsekeskeisyys ja empatiakyvyttömyys. Asioita ei pystytä missään oloissa tarkastelemaan sen toisen näkökulmasta. Oma itse ja oma kokemus on ainoa millä on merkitystä, ja jos muiden kokemus onkin erilainen, niin traumatisoidutaan loppuiäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.
Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.
No niin, en siis ole nöyrä, olen vihainen (varmaan piiloagressiota), puolustelen vaikka pitäisi todeta olevansa syyllinen ja olen kylmä, ilkeä ja ylimielinen. Olen siis ohutnahkainen narsisti. Piste. En ole työstänyt tarpeeksi menneisyyttäni, koska si
Tänne kirjoittelevien enemmistö ei ole todellakaan mitään penaalin terävimpiä kyniä. Heillä on omia lapsuustraumojaan, joita eivät kykene käsittelemään, kun ei järki riitä. Siksi syyttelevät automaattisesti ja alitajuisesti äitejä, koska siis eivät ole päässeet omista traumoistaan. Lapsellista porukkaa, jääneet sinne koulun ala-asteen ja ylä-asteen tasolle ihmisinä.
Vierailija kirjoitti:
Kelan sivuilta: "Kuntoutuspsykoterapian tavoitteena on edistää kuntoutujan työ- ja opiskelukykyä sekä tukea opintojen edistymistä, työelämässä pysymistä ja työelämään siirtymistä tai sinne palaamista."
Käsittääkseni kustannus valtiolle on yli 100 miljoonaa euroa vuodessa. Tämänkin keskusteluketjun perusteella tukea ei pitäisi myöntää psykodynaamiseen terapiaan, vaan kohdentaa tuki tuen tavoitteen näkökulmasta toimiviin terapiamuotoihin ja henkilöille, jotka terapiasta hyötyvät.
Ketjussa 30-50 vuotiaat taaperot syyttävät vähintään 50-70 vuotiaita vanhempiaan, enimmäkseen äitiä, omista toimistaan ja valinnoistaan. Kukaan ei kuitenkaan näytä toipuneen kaadettuaan jätesäkin äidin päähän.
Nimenomaan. Eikö tuolle 100 miljoonalle ole parempaa käyttöä? Tai osa siitä tulisi ainakin korvamerkitä niille äideille, joiden päähän se jätesäkki on kaadettu. Heistä kun valtaosa on varmasti työelämässä ja kyllähän se työkykyyn vaikuttaa, kun sieltä paskakasan alta on haukkumisen jälkeen aina noustava. Eihän tämä yhteiskunta toimi ilman niitä haukuttuja äitejä, jotka lastensa terapiat kuitenkin veroja maksamalla kustantaa. Hallelujaa terapialle, menneisyyden tonkimiselle ja paskoille äideille ja loukatuille lapsille! Yhyy!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi opetella hyväksymään se, että kukaan ei ole täydellinen, ei äiditkään. Kun pystyy hyväksymään puutteet ihmisissä, niin elämä helpottuu merkittävästi. Mun lapsuus oli perseestä ja äiti oli alkoholisti. Nuorempana en ymmärtänyt, enkä hyväksynyt sitä, että miksi isäni ei ottanut eroa, vaan antoi sen helvetin jatkua. Nyt vanhempana voin ymmärtää paremmin. Olisimme kenties päätyneet äidilleni silloisen tavan mukaan ja elämä olisi mennyt mahdollisesti vielä huonommin. Jos olisin päätynyt äidilleni, niin olisin luultavasti joutunut samalle polulle. Äitini oli mahdollisesti tai jopa todennäköisesti juonut itsensä hengiltä yksin jäätyään. Ei isällä ollut kuin huonoja vaihtoehtoja valittavana. Hän toimi sen hetkisen tiedon ja tilanteen pohjalta. Mt-ongelmia mulla on, mutta en alkoholisoitunut kuitenkaan.
Mutta ei hyväksyminen tarkoita sitä että pitäisi
Isäni ei ole tehnyt vääryyttä minua kohtaan. Hän on meidän tarpeista huolehtinut silloin, kun äiti on siihen ollut kykenemätön, eli käytännössä koko lapsuutemme. Tunteista ei puhuttu, mutta isä oli tuki ja turva kuitenkin, niillä resursseilla, mitä hänellä oli. En hyötyisi mitään katkeroitumisesta ja meillä on isän kanssa hyvät välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä tuosta, että aika kornia kun 30-50 vuotiaat ihan pokkana syyttävät vanhempiaan elämän pilaamisesta. Tuossa olisi jo ollut aikaa itse rakentaa se hyvä elämä, ei odottaa että vanhemmat sen järjestää.
Terapia joka tuota uhriutumista tukee toimii tasan niin, että raha siirtyy terapeutin kukkaroon, muuta hyvää ei tapahdu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jos haluaa aikaan kunnon keskustelua, kannattaisi ehkä olla vähemmän syyttävä. Syyttämällä saa aikaan vain puolustusreaktion eikä synny rakentavaa keskustelua."
Ei pidä paikkaansa. On olemassa myös ihmisiä, jotka välittävät lapsistaan enemmän kuin omasta ylpeydestään. Jotka eivät mistään hinnasta antaisi suhteen katketa siihen, että jättäisivät toisen hädän kuulematta.
Sinä et vain ole sellainen.
Miksi Sinä haluat laittaa jokaiseen viestiisi jonkun toista haukuvan asian? Lisääkö se asian painoarvoa vai haluatko vaan loukata toista?
Tuohon asiaan totean, että jos äiti on kuin pyhimys, ei kai häntä tarvitse mistään syytellä?
Ohis
Millä tavalla tässä haukutaan ketään?
Onko tosiasian toteami
Sulla on ihan omia "faktoja", jotka on totta vain sun päässä. Ja hyvin hyökkäävä ja ilkeä tyyli, ymmärrän hyvin ettei tuolla tavalla synny mitään oikeaa keskustelua. Et sinä yritä keskustella, sinä yrität voittaa ja ilkeillä. Ei ihme, ettei äiti halua keskustella.
Pitäisikö minun tulla juttelemaan myös sinun äitisi kanssa, vai mitä oikein ajat takaa?
Kiitos, on hyvät suhteet lapsiin ja vanhempiin. Isovanhempiinkin oli, vaikka yhtä pidettiin kovin hankalana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syytelkää ja haukkukaa toisianne. En ihmettele, että teillä on välit poikki.🤣
"Hallelujaa terapialle, menneisyyden tonkimiselle ja paskoille äideille ja loukatuille lapsille! Yhyy!"
Tämä keskustelu lähti liikkeelle nimenomaan loukatun äidin valituksesta. Sehän tässä on tärkeintä, pyhä äiti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kylmää tuo välien poikki laittaminen. Sellaista on varmasti todella vaikeaa antaa anteeksi. Murhamiehetkin saavat enemmän empatiaa osakseen kuin äidit.
Voihan sitä ottaa vain etäisyyttä. Todeta että nyt on parempi että olemme jonkin aikaa erillämme.
Valitettavasti välit on joskus katkaistava rumemmin, jonkin kammottavan välikohtauksen päätteeksi. Itsesuojautumisena. Varmasti pätee kumpaankin suuntaan.
Etäisyyttä voi ottaa myös ilmoittamatta sitä juhlallisesti toiselle osapuolelle.
Minusta on jotenkin surullista, että ihmiset eivät osaa "vetää rajoja" muuten kuin raivostumalla ja katkomalla välit. Siis sellaisissa tapauksissa, joissa vanhempi ei ole tehnyt lapsuudessa mitään hirveää, vaan on esimerkiksi käynyt vanh
Välien katkaisu ei ole mikään keskustelun avaus, se on kaiken keskustelun lopetus.
Ei heidän tarvitsekaan, mutta olisivat sentään rehellisiä ja sanoisivat myös sen oman osuuden siinä tilanteessa. Ihan liian usein yritetään antaa kuva, kuinka itse ollaan niin ihania ja hyviä, mutta se äiti oli vaan niin kauhea.
Vaikka jokainen meistä jo ihan omalta kouluajoilta tiesi kuinka hirveitä esim. ne omat luokkakaverit saattoivat olla. No, ne samat ihmiset olivat jonkun äidin lapsia, joita se äiti joutui sietämään sekä illat, pyhät ja viikonloput.
Minua on jotenkin viimeaikoina alkanut ärsyttämään nämä ulostulot vähän kaikialla, jossa itse ollaan miss täydellisyys, mutta se oma perhe, suku ja kaverit ovat ihan kauheita narsisteja, tunnekylmiä, itsekkäitä jne. ja ihan oikeasti kuvitellaan kuinka vaan muissa on vika ja kaikki ratkeaa kun katkaisee välit. No, tietysti kun on yksin moni ongelma jää pois. Silloin voi siellä omassa ylhäisyydessä kuvitella olevansa aina oikeassa ja muut väärässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä tuosta, että aika kornia kun 30-50 vuotiaat ihan pokkana syyttävät vanhempiaan elämän pilaamisesta. Tuossa olisi jo ollut aikaa itse rakentaa se hyvä elämä, ei odottaa että vanhemmat sen järjestää.
Terapia joka tuota uhriutumista tukee toimii tasan niin, että raha siirtyy terapeutin kukkaroon, muuta hyvää ei tapahdu.
Kuka on siis syyttänyt vanhempiaan elämän pilaamisesta, ja odottanut että vanhemmat järjestää hyvän elämän?
Hei olkiukot hyppikää!
Jää sellainen tunne, että nämä kitkerät ja loukatut äidit eivät oikeastaan haluakaan olla missään suhteessa lapsiinsa. Ovat niin kovin vaivalloisia.
Vierailija kirjoitti:
"Hallelujaa terapialle, menneisyyden tonkimiselle ja paskoille äideille ja loukatuille lapsille! Yhyy!"
Tämä keskustelu lähti liikkeelle nimenomaan loukatun äidin valituksesta. Sehän tässä on tärkeintä, pyhä äiti!
On kai aika luonnollista, ettei äiti näe ongelmaa, jos lapsi käyttäytyy kuin äiti itse. Terapiaan kai usein mennään, kun kokee epäonnistuvansa tai sabotoivansa omaa elämää ymmärtämättä oikein miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma vanhempani esimerkiksi on katsonut läpi vuosien sisarukseni minuun harjoittamaa henkistä väkivaltaa. Hän ei ole puuttunut siihen ikinä, vaikka on ihan vierestä todistanut niitä puheita ja sitä käytöstä. Toistelee vain, että minkäs sille mahtaa, aikuinen ihminen. Että vika on oikeastaan aina minun, miksi en vain anna olla. Hän kyllä tietää, että sisarukseni on monesti kertonut minulle toivovansa minun kuolevan. On vielä kuvaillut erilaisia tapoja, joilla voisin kuolla. On kertonut, etten tule koskaan rakastetuksi, koska olenhan niin tyhmä ja ruma. Tämä kaikki teini-iästä lähtien.
Vanhempani välttelevät asiaa. Minä puolestani kannan katkeruutta, että vanhempani eivät ole suojelleet minua moiselta käytökseltä, joka on vaikuttanut suuresti itsetuntooni, mielenterveyteeni ja traumojen syntymiseen. Vanhempani edelleen näkevät asian niin, että olen vain liian herkkä ja ei pitäisi muiste
Kirjoittajahan ei ole ottanut uhrin asemaa - hänet on teininä pakotettu siihen, kun vanhemmat eivät ole hoitaneet velvollisuuttaan puuttua sisaruksen huonoon käytökseen. Eivätkä tee niin vieläkää.
Juuri tämän takia lapsuudenperhe on niin tärkeä. Siinä opetetaan, miten sinua saa ja pitää kohdella.
Tässä hetkessä aikuisena on tosiaan kirjoittajan velvollisuus laittaa piste nimittelylle, tehdä se, minkä vanhemmat laiminlöivät. Ja se on _vaikeaa_ , kun kukaan ei ole ikinä pitänyt omia puolia.U
hripositiosta kampeaminen omille jaloille vaatii usein juuri sitä terapiaa. Että on edes maksettua apua omalla puolella, kun oma perhe ei ole. Kyvyttömyyttään tai haluttomuuttaan.
"Kun tulkitset kritiikin, tuomitsemisen, vihan tai minkä tahansa pelon muodon hyökkäykseksi itseäsi vastaan etkä rakkauden pyynnöksi, olet tulkinnut väärin sen mitä joku halusi sinulle sanoa sillä ainoalla tavalla minkä hän osasi." B.H.
Hän on tunneköyhempi, joka on valmis laittamaan välit poikki, eikä edes kärsi siitä. Yksi asia on tehdä virheitä tai ei osata, toinen asia on olla täysin välinpitämätön ja haluton yrittämään edes. Luulisi tämän nyt olevan aivan selvää?
Miksi porukka ei osaa olla ihmisiksi? Ja terapiassa käyneet ovat aina jotenkin outoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kylmää tuo välien poikki laittaminen. Sellaista on varmasti todella vaikeaa antaa anteeksi. Murhamiehetkin saavat enemmän empatiaa osakseen kuin äidit.
Voihan sitä ottaa vain etäisyyttä. Todeta että nyt on parempi että olemme jonkin aikaa erillämme.
Valitettavasti välit on joskus katkaistava rumemmin, jonkin kammottavan välikohtauksen päätteeksi. Itsesuojautumisena. Varmasti pätee kumpaankin suuntaan.
Etäisyyttä voi ottaa myös ilmoittamatta sitä juhlallisesti toiselle osapuolelle.
Minusta on jotenkin surullista, että ihmiset eivät osaa "vetää rajoja" muuten kuin raivostumalla ja katkomalla välit. Siis sellaisissa tapauksissa, joissa vanhempi ei ole tehnyt lapsuudessa
Välien katkaisu ei ole mikään keskustelun avaus, se on kaiken keskustelun lopetus.
No riippuu kovin siitä, miten se tehdään. Se voi olla myös viimeinen hätähuuto sellaiselle, joka ei koe tulleensa kuulluksi.
Harva teko on täysin peruuttamaton. Jotkuthan lyövät päätä seinään ja katkovat suhteita useaankin kertaan. Esimerkiksi alkoholistivanhemman kanssa homma voi olla jatkuvaa aaltoliikettä.
Vierailija kirjoitti:
Ei heidän tarvitsekaan, mutta olisivat sentään rehellisiä ja sanoisivat myös sen oman osuuden siinä tilanteessa. Ihan liian usein yritetään antaa kuva, kuinka itse ollaan niin ihania ja hyviä, mutta se äiti oli vaan niin kauhea.
Vaikka jokainen meistä jo ihan omalta kouluajoilta tiesi kuinka hirveitä esim. ne omat luokkakaverit saattoivat olla. No, ne samat ihmiset olivat jonkun äidin lapsia, joita se äiti joutui sietämään sekä illat, pyhät ja viikonloput.
Minua on jotenkin viimeaikoina alkanut ärsyttämään nämä ulostulot vähän kaikialla, jossa itse ollaan miss täydellisyys, mutta se oma perhe, suku ja kaverit ovat ihan kauheita narsisteja, tunnekylmiä, itsekkäitä jne. ja ihan oikeasti kuvitellaan kuinka vaan muissa on vika ja kaikki ratkeaa kun katkaisee välit. No, tietysti kun on yksin moni ongelma jää pois. Silloin voi siellä omassa ylhäisyydessä kuvitella olevansa aina oikeassa ja muut väärässä.
Ou jeeharmittaako sua olla siellä alhaalla olla väärässä, kun lapsesi syyttää faktoilla sua ylhäisyydestään?
Tarkoitat tietysti, että sinussa ei ole vikaa vaan siinä toisessa, jonka sitten pitää muuttua.