Miksi mennä naimisiin alle 25v? Kestääköhän

Kestää, 35 vuotta takana.

Oma poikani tapasi (tulevan) vaimonsa 18-vuotiaana, tyttö oli 16 v. Ovat nyt 35 ja 33 v. Eroa ei näköpiirissä. Ovat kuulemma päättäneet jo alussa, etteivät eroa. Minä yyhoona kasvattanut pojan.

Mulla on useita ystäväpareja jotka ovat alittaneet seurustelun lukiossa. Nyt 50-55v ja edelleen onnellisina yhdessä. Oma poikani oli 19v kun tapasi 17v vaimonsa. Nyt 39v ja 41v

Oma 19v aloitettu suhde kesti "vain" 15v

Naimisiin 22-vuotiaana ja nyt 23. aviovuosi menossa. Ihan hyvin voi tuossa iässä mennä naimisiin.

Hyvin on kestänyt.

Naimisiin 23 vuotiaana ja ensi vuonna 50 v yhteistä taivalta takana.

Ei ikinä tuossa iässä. Tämän päivän 23-vuotiaat ovat ihan eri asia, kuin 50 vuotta sitten 23-vuotiaat.

Ihan hyvin voi kestää. Ystäväni meni naimisiin 21v ja on nyt 35v eikä eroa ole tulossa. Ei se aina ole auvoa heillä ollut, mutta ovat päättäneet yhdessä ratkaista ja selättää ongelmat, koska rakkaus ja halu olla yhdessä on niin vahvaa. Jotkut tunnistavat ja löytävät sen sielunkumppaninsa jo nuorena, liittyy siihen myös tahto pitää suhteesta huolta.

Olin 19-vuotias  naimisiin mennessä! Nyt oltu jo 49 vuotta eli hyvin on kestänyt. Sulhanen oli toki jo vanha: 21-vuotias! Jos löytää hyvän jo heti, miksei voi onnistua?

Vierailija kirjoitti:

Olin 19-vuotias  naimisiin mennessä! Nyt oltu jo 49 vuotta eli hyvin on kestänyt. Sulhanen oli toki jo vanha: 21-vuotias! Jos löytää hyvän jo heti, miksei voi onnistua?

Voi onnistua, jos käy aivan ilmiömäinen tuuri. Mutta kyllä jos tänä päivänä jonkun avioliitto kestää 19-vuotiaasta loppuelämän, niin täytyy olla melkoinen virtuoosi jo tuon ihmisenkin.

Rakkaudesta. Kestää.

Voi olla, että kestää. Voi olla, että ei. Monesti tuntuu, että jos pari on mennyt yhteen nuorena ja pysyvät yhdessä sen aikuistumisen vaiheen eli opiskeluajan ja omien alojensa työuran ensimmäiset vuodet, niin suhde on hyvin vakaalla pohjalla. Usein nimittäin eron syynä on niissä nuoruuden suhteissa on se, että kasvetaan eri suuntiin ja aikuisena ajatusmaailmat ei kohtaa. Jos taas siitä selviää, niin elämää on tosi vaikeaa kuvitella ilman sitä toista.

Miksi mennä naimisiin ylipäätään? Ei mitään järkeä.

Enemmän mua huolettaa nykyisten nuorten aikuisten usko siitä, että kaikki on epävarmaa. Ei uskalleta luottaa parisuhteen jatkumiseen, työpaikkaan tai omaan terveyteen. Jos itse olisin nuorempana ollut parisuhteessa sillä mentaliteetilla, että ei tämä kestä, niin varmaan olisinkin eronnut heti ekasta vastoinkäymisestä. Mutta sitouduin jo nuorena ja pidin sitä loppuelämän suhteena. Olihan niitä vaikeita aikoja, mutta olen tyytyväinen siitä, että kestimme ne yhdessä. Tottakai nuorten elämä on nykyään erilaista kuin omassa nuoruudessani, mutta silti vähän salaa ajattelen, että on se vähän asenteesta kiinni.

Minusta tuossa on painolastina se, että kummallakin on lapsia jo parikymppisenä ja suhde toisen vanhemman kanssa ei kestänyt alkua pidemmälle. Tietysti voivat oppia erheistään, mutta kun jo on tehty yhteinenkin lapsi, epäilyttää, että ovat nopeita käänteissään. Myös eron suhteen.

Nämä lukiossa tavanneet "untuvikot" ovat eri lähtökohdissa.

Ei se avioero mikään synti ole, miksi ihmeessä pitää pohtia johtaako eroon vai ei...

Ehkä he menivät niiden lasten takia naimisiin tai ehkä vain rakkaudesta toisiaan kohtaan. Vaikea sanoa ihmisiä tuntematta

Jos rakastaa ja on varma, että on se oikea, eikä haaveile enää muista, niin varmasti kestää, jos on kolahtanut kunnolla monella eri tavalla. 

Minä menin täytettyäni juuri 22 vuotta. Miksikö? Olimme olleet 6 vuotta yhdessä, ensimmäinen oma asunto ostettu ja yhteisen omaisuuden suojaksi olisi pitänyt kuitenkin tehdä paperihommat. Tärkein oli kuitenkin, että halusimme lapsen ja sitä ennen mennä naimisiin. Miehelleni varsinkin oli tärkeää, että koko perheellä on sama sukunimi ja minäkin halusin lapsen syntyvän avioliittoon. Tämä oli vuonna 2005. Hyvin on liitto kestänyt, kiitos kysymästä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuossa on painolastina se, että kummallakin on lapsia jo parikymppisenä ja suhde toisen vanhemman kanssa ei kestänyt alkua pidemmälle. Tietysti voivat oppia erheistään, mutta kun jo on tehty yhteinenkin lapsi, epäilyttää, että ovat nopeita käänteissään. Myös eron suhteen.

Nämä lukiossa tavanneet "untuvikot" ovat eri lähtökohdissa.

Tämä juuri. Lapsensahan on jo kerran eronnut.

Ihmetyttää myös, miksi ap toppuuttelee nuorten vanhempien naimisiinmenoa! Eikö olisi ollut parempi keskustella lapsensa kanssa aikoinaan siitä, ettei kannata tehdä vauvaa, jos suhde ei ole varmalla pohjalla?