Lue keskustelun säännöt.
Mä en muista vaan, mitään uhma-aikaa kahdella lapsellani. Olivat varmaan helppoja.
Kommentit (8)
Niin se aika kultaa muistot.
Äitini sanoi monta kertaa, kun lapsillani oli kiukkukohtauksia, että minulla ei ollut koskaan moisia. Melkein nauruun tikahduin, kun itsekin muistan useita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki lapset eivät uskalla uhmata kotona.
Mun vanhemmat myös sanoo, ettei mulla ollut mitään uhmaa ikinä. Ottavat sen asian jotenkin omana ansionaan. Oikeasti kodin ilmapiiri oli se, ettei uhmaa tai muutenkaan omia tunteitaan uskaltanut näyttää. Käperryin tunteineni sisääpäin. Näin aikuisenakin vielä hankala sanoa omia mielipiteitään tai uskaltaa näyttää avoimesti tunteitaan.
Uhmahan kuuluu normaaliin kehitykseen. Sitäkin kannattaa pohtia, että miksi lapsella ei ole yhtään uhmaa!
Riippuu paljon temperamentista. Ja kaikilla ne vaiheet ei mene samalla lailla. Itselläni ei ollut 2-3-vuotiaan uhmaa, mutta muistan olleeni kauhukakara eskari-iässä. Omista lapsista toisella ei ollut mitään uhmaa ja toisella ihan klassiset uhmat (ja muutenkin ollut aina vähän hankala temperamentiltaan).
Eipä meilläkään ollut uhmaikää, eikä 70-80-luvuilla monessa muussakaan perheessä.
Tai oli toki, mutta tunteet käännettiin sisäänpäin. Muistan, että usein oli niin paha olo, että ei pystynyt esim. syömään mitään. Minulla ei ollut ahdistukselle tai itseinholle mitään sanoja, koska tunteista ei puhuttu. Ajattelin, että sellaista elämä vain on.
Lasten kiukuttelu oli tapana ratkaista koivuniemen herralla tai vyön solkipäällä, kunnes ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä. Monesta aikalaisesta tuli alkoholisti tai on jo lähtenyt oman käden kautta.
Minulle on ihan ok, että oma lapseni uskaltaa itkeä pienistäkin jutuista. Joskus kaupassa on boomeri muka liittolaisena antanut kylmääviä vinkkejä, miten lapsen saisi peloteltua hiljaiseksi, ja olen vain kiitollinen että saan olla vanhempi nyt enkä silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin varmaan olivat helppoja. Tällaiset kaikki vaihtelee ihmisestä toiseen. Ja myös tilanteesta riippuen. Esim. pari vuotta vanhemmalla lapsella voi olla järkyttävä uhma nuorempaan nähden, joka ei joudu kokemaan mustasukkaisuutta vanhemmasta.
Meillä vanhin ei kontannut lainkaan, vaan raahautui takapuolellaan pitkin tai ryömi ja kieri kunnes nousi seisaalleen. Ja ihan täysjärkinen ja terve aikuinen hänestä silti tuli.
Voi asioita vertailla, mutta välttämättä ei ole toinen parempi ja toinen huonompi, vaan vain erilainen.
Min lapseni on aikuinen, ja eskariuhman muistan vieläkin. Sen peittosi ainoastaan murrosikä, jota kesti ja kesti.