Miksi jotkut masentuneet pitävät sisällään vaikeat asiat

Ei se ole tahallista. Sitä on vain niin lukossa. Ja pelkää muiden tuomiota. Sinäkin kuulostat ihmettelylläsi tosi tuomitsevalta, ikään kuin toinen tahallaan niin tekisi.

En tiedä. Olen käynyt psykologilla ja psyk sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa, mutta oikeasti en ole pystynyt puhumaan esim nuoruuden rankoista tilanteista, joista olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus. Häpeä on niin suuri kun ei pystynyt silloin toimimaan järkevästi, ettei halua niistä puhua. Ja siihen auttavaan tahoon pitää pystyä luottamaan, ja luottamus ei muodostu nopeasti. 

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole tahallista. Sitä on vain niin lukossa. Ja pelkää muiden tuomiota. Sinäkin kuulostat ihmettelylläsi tosi tuomitsevalta, ikään kuin toinen tahallaan niin tekisi.

En ole tuomitseva, vaan en näe miksi ei näe että se puhuminen on tie parantumiseen. Teeskentely kaikki ok, ei ole järkevää. Miksi menet vertaisryhmiin ja sitten ilakoit kun muilla menee huonosti, ja itse et kerro mitään. Eikö tämäkin ole erikoista

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen käynyt psykologilla ja psyk sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa, mutta oikeasti en ole pystynyt puhumaan esim nuoruuden rankoista tilanteista, joista olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus. Häpeä on niin suuri kun ei pystynyt silloin toimimaan järkevästi, ettei halua niistä puhua. Ja siihen auttavaan tahoon pitää pystyä luottamaan, ja luottamus ei muodostu nopeasti. 

Olisiko jostain auttavasta puhelimesta tai chatista apua, vaikkapa nollalinja tms. Jos siellä saisi nimettömänä purettua ja laskettua kynnystä puhua asioista?

Siksi, että takana on liian monta kokemusta siitä, kuinka ne vaikeat asiat on ohitettu tyystin kanssaihmisten toimesta. Vähätelty, naureskeltu, ei otettu tosissaan. "Se on elämää, se menee ohi." Toisaalta yliampuva kauhistelu ja säälittely on yhtä lailla vahingollista. Ei tee hyvää, jos saa peruuttamattomasti rikkinäisen ihmisen leiman.

Harva ihminen, sen koommin maallikko kuin ammattiauttajakaan, osaa aidosti kuunnella ja olla läsnä. Siihen tarvitaan vahva ja hätkähtämätön, itsensä kanssa sujut oleva ihminen. Useimmilla lienee niin paljon tiedostamatonta ja käsittelemätöntä kipua, että toisen ihmisen vaikeita asioita ei pysty ottamaan vastaan. Se yksinkertaisesti kuormittaa liikaa.

Ai nyt masentuneen pitää puhua ajatuksistaan muille? Olen koko aikuisikäni nähnyt vain kommentteja, joissa masentuneen oletetaan olevan hiljaa ja antavan läheisilleen rauhan ja tilaa. 

Piristävää sinänsä, mutta miten minusta tuntuu ap että et halua oikeasti auttaa vaan olet utelias ja sinulle aiheuttaa kutinaa se, kun et tiedä. 

Vierailija kirjoitti:

Ai nyt masentuneen pitää puhua ajatuksistaan muille? Olen koko aikuisikäni nähnyt vain kommentteja, joissa masentuneen oletetaan olevan hiljaa ja antavan läheisilleen rauhan ja tilaa. 

Piristävää sinänsä, mutta miten minusta tuntuu ap että et halua oikeasti auttaa vaan olet utelias ja sinulle aiheuttaa kutinaa se, kun et tiedä. 

Juu läheisilleen, mutta psykologi tai vertaisryhmä? Miksi siellä hiljaa?

Siksi, kun siitä kertominen ei auta. Ei se vaikea asia poistu sillä, että sen kertoo jollekin. Ja aika usein näissä vaikeissa asioissa toiset eivät joko osaa auttaa (ammattilaiset) tai eivät halua edes kuulla (läheiset). Kokemusta on molemmista tilanteista. Joten nykyään ne vaikeat asiat elävät elämäänsä minun sisälläni, ja yritän ne parhaan mukaan tukahduttaa, vaikkei sekään onnistu täydellisesti. Onneksi nykyään (olen 45 v) niitä ajattelee erittäin harvoin. Masennus on kuitenkin kroonistunut, mutta myös laimentunut, eikä varmaan koskaan poistu elämästä lopullisesti, vaikkei enää teekään toimintakyvyttömäksi.

Ei mun miestäni mun masennus kiinnosta eikä ole ketään läheisiäkään kenelle jutella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai nyt masentuneen pitää puhua ajatuksistaan muille? Olen koko aikuisikäni nähnyt vain kommentteja, joissa masentuneen oletetaan olevan hiljaa ja antavan läheisilleen rauhan ja tilaa. 

Piristävää sinänsä, mutta miten minusta tuntuu ap että et halua oikeasti auttaa vaan olet utelias ja sinulle aiheuttaa kutinaa se, kun et tiedä. 

Juu läheisilleen, mutta psykologi tai vertaisryhmä? Miksi siellä hiljaa?

Mitä se sinulle kuuluu edes? 

Minä kannan sellaista taakkaa, että toista saman kokenutta ei ole tullut vielä vastaan (ihan aikuisten oikeasti ei ole). En halua siitä sääliä enkä myöskään halua mitään kommentteja.

Psykologille ihmiset avautuu sitten kun avautuu, jos ikinä. Aina ei välttämättä henkilökemiatkaan kohtaan, varsinkaan jos psykologi on ns. muualta määrätty eikä itse valittu. 

Voin sanoa omasta kokemuksesta, että omalle kohdalle on osuneet ne "auttajat" joista ei ole ollut mitään apua. Vähättelyä, syyllistämistä.. Mitä hyötyä siitä on? Kerrot esim. Koulukiusaamisesta, niin puolustellaan tekijää ja sanotaan miten ITSE voisit toimia tai muuttua. Sitten siinä tullaankin siihen, että tulee sellainen olo, että kiitos heippa eikä enää viitsi jutella kellekkään mistään. Että turha syyllistää miksi joku ei hae apua, jos se niin sanottu apu on tätä. 

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että takana on liian monta kokemusta siitä, kuinka ne vaikeat asiat on ohitettu tyystin kanssaihmisten toimesta. Vähätelty, naureskeltu, ei otettu tosissaan. "Se on elämää, se menee ohi." Toisaalta yliampuva kauhistelu ja säälittely on yhtä lailla vahingollista. Ei tee hyvää, jos saa peruuttamattomasti rikkinäisen ihmisen leiman.

Harva ihminen, sen koommin maallikko kuin ammattiauttajakaan, osaa aidosti kuunnella ja olla läsnä. Siihen tarvitaan vahva ja hätkähtämätön, itsensä kanssa sujut oleva ihminen. Useimmilla lienee niin paljon tiedostamatonta ja käsittelemätöntä kipua, että toisen ihmisen vaikeita asioita ei pysty ottamaan vastaan. Se yksinkertaisesti kuormittaa liikaa.

Boldaamani kohta on totta ja aiheuttaa itsellenikin jatkuvaa hämmennystä. Kun järjellä ymmärrän, mutta tunnereaktio on todella vahva. Mulla on itsellä takana työuupumus ja siitä seurannut ahdistus ja masennus ja toipuminen menossa. Ymmärrän, että en ole ainoa tässä tilanteessa ja ymmärrän olosuhteet ja tilanteet miten näin pääsee käymään ja noin ajatuksen tasolla tunnen empatiaa kaikkia samassa tilanteessa olevia kohtaan. Mutta siltikin, kun eräs ystäväni, joka on pahasti uupunut kertoo minulle siitä, ensimmäinen tunne on monesti ärtymys. Onneksi järki ohittaa tuon ärtymyksen ja pystyn kuuntelemaan, mutta toisinaan joudun kyllä kiristelemään hampaita. 

Ja siis haluan selventää, mun reaktio ei ole mitenkään hänen vika, eikä hänen ongelmansa.

Seuraukset. Esim kuolemanajatuksista puhuminen aiheuttaa vain huolta läheisissä, psykologi korkeintaan arvioi osastohoidon tarvetta ja vertaisryhmässä vain kuormittaa muita. 

Jos kukaan ei ole koskaan kuunnellut, niin sitten lakkaa puhumasta, edes yrittämäsfä. Luottamuksen saaminen vie pitkään. 

Häpeä tulee nyt ensimmäisenä mieleen. Tunne siitä, ettei voi luottaa toisten ihmisten hyvyyteen ja ymmärrykseen. Objektiivisesti mun ongelmat on varmasti todella pieniä epäongelmia, mutta mulle ne on vaikeita asioita. 

Jos jollekkin läheiselle  kertoo, niin aletaan pitämään ikävänä ja valittavana tyyppinä. Eikä kannata murheistaan kellekään psykologille kertoa, koska sitten ei saa enää lääketieteellistä apua sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Siksi, kun siitä kertominen ei auta. Ei se vaikea asia poistu sillä, että sen kertoo jollekin. Ja aika usein näissä vaikeissa asioissa toiset eivät joko osaa auttaa (ammattilaiset) tai eivät halua edes kuulla (läheiset). Kokemusta on molemmista tilanteista. Joten nykyään ne vaikeat asiat elävät elämäänsä minun sisälläni, ja yritän ne parhaan mukaan tukahduttaa, vaikkei sekään onnistu täydellisesti. Onneksi nykyään (olen 45 v) niitä ajattelee erittäin harvoin. Masennus on kuitenkin kroonistunut, mutta myös laimentunut, eikä varmaan koskaan poistu elämästä lopullisesti, vaikkei enää teekään toimintakyvyttömäksi.

Toisaalta, jos siitä ei kerro, kukaan ei edes voi yrittää auttaa. Mutta ymmärrän kyllä, jos tuntuu siltä, että ei saa esimerkiksi oikeutta ja kertomisesta saa vain lisää vaikeuksia.

Mulla on ollut erittäin hyvä terapeutti. Ollaan pystytty luomaan syy-seuraussuhteita ja katkaisemaan haitallisen ajattelun ja toiminnan kierteitä.

Voi se olla jonkinlaista vahvuuttakin? Ei ennen märisty omia asioita sinne tänne ja tuonne. Riippuu esim. kasvatuksesta. On kasvatettu pidättäytymään.

Ei mulla ole varaa psykologiin. Kukaan muu ei halua kuulla eikä voi pakottaa kuuntelemaan

Tunteista puhumisen taito opitaan vuotovaikutustilanteissa lapsuudessa. Jos on ollut tunnekylmä ja puhumaton perhe, niin vaikeista asioista puhuminen on opeteltava. Ei se automaattisesti tapahdu. Monilla masentuneilla on tällainen tausta. Myös häpeä itsestään ja tunteistaan liittyy vahvasti kyvyttömyyteen puhua.