Miksi jotkut masentuneet pitävät sisällään vaikeat asiat

Vierailija kirjoitti:

Siksi, kun siitä kertominen ei auta. Ei se vaikea asia poistu sillä, että sen kertoo jollekin. Ja aika usein näissä vaikeissa asioissa toiset eivät joko osaa auttaa (ammattilaiset) tai eivät halua edes kuulla (läheiset). Kokemusta on molemmista tilanteista. Joten nykyään ne vaikeat asiat elävät elämäänsä minun sisälläni, ja yritän ne parhaan mukaan tukahduttaa, vaikkei sekään onnistu täydellisesti. Onneksi nykyään (olen 45 v) niitä ajattelee erittäin harvoin. Masennus on kuitenkin kroonistunut, mutta myös laimentunut, eikä varmaan koskaan poistu elämästä lopullisesti, vaikkei enää teekään toimintakyvyttömäksi.

Ei tietenkään menneisyys muutu kertomalla, mutta ķysehän ei olekaan siitä vasn piehtaroimisesta ikävissä tunteissa, joihin olet jäänyt jumiin.

Tunteisiin voi helposti vaikuttaa ja niistä oppii päästämään irti. Siihen terapiassa pyritään.

Ikävä tunne on hetkellinen välittäjäainepurkaus aivoissa. Menee ohi minuuteissa kun opettelee.

Suomalaiset on perinteisesti surkeita tunneasioissa, mutta se johtuu vain paskoista  kasvatusperinteistä.

Jokainen aikuinen voi itse kasvattaa itsensä tunnistamaan, sietämään ja käsittelemään tunteensa.

Ahdistus on ikävä, tuskallinen tunne, jossa jotkut  tykkäävät velloa koska on ihanaa olla marttyyrin roolissa turvassa ja näjemättä vaivaa parantaakseen itsensä.

Siihen on kyllä tepsiviä lääkkeitäkin, mutta lääkehoidon ohella on opeteltava tunnetaidot.

Inceleitäkin auttaa tämä. Mies on hiton paljon miellyttävämpi kun ei kitise ja uhriudu kikkelinsä kanssa vaan on kokonainen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa omasta kokemuksesta, että omalle kohdalle on osuneet ne "auttajat" joista ei ole ollut mitään apua. Vähättelyä, syyllistämistä.. Mitä hyötyä siitä on? Kerrot esim. Koulukiusaamisesta, niin puolustellaan tekijää ja sanotaan miten ITSE voisit toimia tai muuttua. Sitten siinä tullaankin siihen, että tulee sellainen olo, että kiitos heippa eikä enää viitsi jutella kellekkään mistään. Että turha syyllistää miksi joku ei hae apua, jos se niin sanottu apu on tätä. 

Ikävä juttu mutta on myös niin että osa ihmisistä on sellaisia että omakaan käytös ei ole ok ja he ovat täysin tietämättömiä asiasta. Minulla on lähipiirissä tällainen ihminen. Ehkä psykologi yritti herätellä sinua huomaamaan oma osuutesi ihmissuhdeongelmiin. Se että on useampi vääränlainen auttaja osunut kohdalle kertoo siitä että on suuri todennäköisyys että asia on niin. Eihän se kivaa ole myöntää asiaa itselle mutta tuskallinenkin tie on kuitenkin tie eteenpäin umpikujasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai nyt masentuneen pitää puhua ajatuksistaan muille? Olen koko aikuisikäni nähnyt vain kommentteja, joissa masentuneen oletetaan olevan hiljaa ja antavan läheisilleen rauhan ja tilaa. 

Piristävää sinänsä, mutta miten minusta tuntuu ap että et halua oikeasti auttaa vaan olet utelias ja sinulle aiheuttaa kutinaa se, kun et tiedä. 

Juu läheisilleen, mutta psykologi tai vertaisryhmä? Miksi siellä hiljaa?

 

Mitä se sinulle kuuluu edes? 

Minä kannan sellaista taakkaa, että toista saman kokenutta ei ole tullut vielä vastaan (ihan aikuisten oikeasti ei ole). En halua siitä sääliä enkä myöskään halua mitään kommentteja.

Psykologille ihmiset avautuu sitten kun avautuu, jos ikinä. Aina ei välttämättä henkilökemiatkaan kohtaan, varsinkaan jos psykolo

Aloitus on niin tyhmä ettei siihen kannata vaivautua edes ryhtymään.

Jotkut on toivottoman tyhmiä. Eivätkä edes älyä olla hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa omasta kokemuksesta, että omalle kohdalle on osuneet ne "auttajat" joista ei ole ollut mitään apua. Vähättelyä, syyllistämistä.. Mitä hyötyä siitä on? Kerrot esim. Koulukiusaamisesta, niin puolustellaan tekijää ja sanotaan miten ITSE voisit toimia tai muuttua. Sitten siinä tullaankin siihen, että tulee sellainen olo, että kiitos heippa eikä enää viitsi jutella kellekkään mistään. Että turha syyllistää miksi joku ei hae apua, jos se niin sanottu apu on tätä. 

Sama. Liian moni muka ammattilainen on mennyt kaltoinkohtelijan puolelle, tyyliin "hänelläkin varmaan oli vaikeaa, koeta antaa anteeksi" yms paskaa.

Pahin oli kun puolen vuoden terapian jälkeen terapeutti, siis ihan virallinen sellainen, päätti jostain syystä kokeilla miten reagoin jos hän käyttäytyy samalla lailla kuin kaltoinkohteleva vanhempani. Olin siis kertonut kuinka kamalaa oli lapsena kun isä tahallaan jäi vaan tuijottamaan minua, eikä reagoinut mitenkään ennenkuin itkin hysteerisesti.

No terapeuttipa teki saman. Jäi kesken keskustelun vain tuijottamaan, eikä vastannut mitään kun ihmettelin asiaa ja yritin sanoa kuinka kauhealta tuntuu kun hän ei vastaa mitään. Ja sitten suuttui kun kas kummaa aloin itkeä ja pakenin vastaanotolta pois, hänen vain tuijottaessaan hiljaa. Seuraavalla kerralla terapeutti irtisanoi hoitosuhteen, kun kuulema reaktioni oli niin jyrkkä ja tarvitsen erilaisen hoitomuodon. Eli hän siis tahallaan testasi, ja sitten heitti minut pois kun kas kummaa reagoin tähän testiin! Tätä ennen oli keskusteltu monesti siitä kuinka pitäisi uskaltaa näyttää hänelle avoimesti tunteet, joten tämä oli tupla-ansa. 

Että onko kumma kun ei tee enää mieli puhua ja kertoa?

Koitapa olla avoin, kun mieli sairastaa. Itsekin olen sairastanut masennusta ja ajatukset toimii ihan erilailla terveenä ja sairaana. Terveenä kaikki on niin paljon helpompaa ja tässä tapauksessa ajattelu.

Ei sitä ole niin helppo puhua, kun ahdistaa.

Siksi, että selkeästi suurin osa ihmisistä tarkastelee maailmaa vain siitä näkökulmasta, jonka omat silmät näkökenttään suodattavat. Toisen ihmisen kertoessa, ettei hänen maailmansa olekaan vaaleanpunainen pumpulilinna ja prinsessasatu, vaan päinvastoin harmaa ja ankea selviytymistarina, aletaan tuomitsemaan ja inttämään, ettei niin voi olla, koska "minullakin oli niin helppoa". Todella harvassa on ne ihmiset, jotka viitsivät kuunnella toisen ihmisen tarinan ajatuksen kanssa, jota kautta voisi myös ymmärtää, miksi hänen jaksaminen on koetuksella ja maailma näyttää ankaralle.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen käynyt psykologilla ja psyk sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa, mutta oikeasti en ole pystynyt puhumaan esim nuoruuden rankoista tilanteista, joista olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus. Häpeä on niin suuri kun ei pystynyt silloin toimimaan järkevästi, ettei halua niistä puhua. Ja siihen auttavaan tahoon pitää pystyä luottamaan, ja luottamus ei muodostu nopeasti. 

Minulla meni puoli vuotta, jotta sain kerrottua terapiassa. Terapia oli tuolloin kerran viikossa. Luottamus ei synny hetkessä. 

Pahinta oli silloin se, kun 10 vuotta kestänyt ystävyys suhde kariutui. Tuo ns. ystävä oli toiselle henkilölle nauranut ja ivannut kun se liisakin käy muka terapiassa. Olin alkuun ystävälle avautunut ja sen voimalla hakeuduin terapiaan.

No, arvata saattaa miten ystävyys päättyi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa omasta kokemuksesta, että omalle kohdalle on osuneet ne "auttajat" joista ei ole ollut mitään apua. Vähättelyä, syyllistämistä.. Mitä hyötyä siitä on? Kerrot esim. Koulukiusaamisesta, niin puolustellaan tekijää ja sanotaan miten ITSE voisit toimia tai muuttua. Sitten siinä tullaankin siihen, että tulee sellainen olo, että kiitos heippa eikä enää viitsi jutella kellekkään mistään. Että turha syyllistää miksi joku ei hae apua, jos se niin sanottu apu on tätä. 

Ikävä juttu mutta on myös niin että osa ihmisistä on sellaisia että omakaan käytös ei ole ok ja he ovat täysin tietämättömiä asiasta. Minulla on lähipiirissä tällainen ihminen. Ehkä psykologi yritti herätellä sinua huomaamaan oma osuutesi ihmissuhdeongelmiin. Se että on useampi vääränlainen auttaja osunut kohdalle kertoo siitä että on suuri todennäköisyys että asia on niin. Eihän

Voi hohhoijaa, juuri tätä tuo ensimmäinen kirjoittaja tarkoitti. Ei kannata kertoa, että on tullut koulukiusatuksi koska tässä hirviöiden maassa ensimmäinen ajatus kuulijalla on, että "no mitä sä teit?" 

Jos joku avautuu koulukiusaamistaustasta, ei siinä tarvitse muuta tehdä kuin kuunnella. Ihminen haluaa tulla kuulluksi. Jos et ymmärrä, ole saatana hiljaa siitä ymmärtämättömyydestäsi. Jos joku avautuu koulukiusaamistaustastaan, tai työpaikkakiusaamistausta tai siitä, että lapsuudenkotona auottiin päätä ja pidettiin perheen pellenä, niin ei silloinkaan tarvitse alkaa miettiä syitä asialle, vaan ainoastaan ensin kuunnella. 

KUUNNELLA!

Kyllä aika usein se kiusattu tietää, että hänessä joku ärsytti. Ei aina tiedä että mikä tarkalleen. Se saattoi olla, että oli anteeksipyytävä olemukseltaan. Tai että ei tykännyt juuri oikeista asioista, tai ei asunut oikealla postinumeroalueella (hyvällä tai huonolla). Syy saattoi olla siinä, että oli vanhemmat tai ei ollut tai oli vain yksi. Siis ihan mikä vain. Mitä se siinä tilanteessa auttaa, että jälkikäteen kuuntelija alkaa kertoilla että kuule kun sinä olit paksu ja sen takia ne sinulle nauroi. Tai että et osannut hallita tunteitasi syystä X, ja siksi ne sinua ärsytti. Että kuule ihan oma vika. 

Juuri se kiusatun ihmisen saattaakin jättää vellomaan siinä kiusaamisessa, kun kukaan koskaan ei ole kohdannut, kuunnellut ja uskonut, vaan alkanut selittää asioita joille ei joko enää voi mitään tai jotka on itsestäänselvyyksiä. Eikä sekään auta, että sanotaan että varmaan sillä kiusaajalla oli kamalaa kotona. Ei auta ei. Ja painakaa toki alanuolta ja pysykää itse sokeina omille toimintatavoillenne ja leimatkaa tämänkin tekstin perusteella kaikki koulukiusatut ties miksikä. Siinä te sitten liitytte niiden kiusaajien joukkoon, mutta tuskin se teitä harmittaa. Olette sentään voittajien puolella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, kun siitä kertominen ei auta. Ei se vaikea asia poistu sillä, että sen kertoo jollekin. Ja aika usein näissä vaikeissa asioissa toiset eivät joko osaa auttaa (ammattilaiset) tai eivät halua edes kuulla (läheiset). Kokemusta on molemmista tilanteista. Joten nykyään ne vaikeat asiat elävät elämäänsä minun sisälläni, ja yritän ne parhaan mukaan tukahduttaa, vaikkei sekään onnistu täydellisesti. Onneksi nykyään (olen 45 v) niitä ajattelee erittäin harvoin. Masennus on kuitenkin kroonistunut, mutta myös laimentunut, eikä varmaan koskaan poistu elämästä lopullisesti, vaikkei enää teekään toimintakyvyttömäksi.

Ei tietenkään menneisyys muutu kertomalla, mutta ķysehän ei olekaan siitä vasn piehtaroimisesta ikävissä tunteissa, joihin olet jäänyt jumiin.

Tunteisiin voi helposti vaikuttaa ja niistä oppii päästämään irti. Siihen terapiassa pyritään.<

No ilmeisesti olen ajan kanssa onnistunut ratkaisemaan tämän ihan itse, riittävän kelvollisesti.

t. se, jonka kirjoitusta kommentoit

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa omasta kokemuksesta, että omalle kohdalle on osuneet ne "auttajat" joista ei ole ollut mitään apua. Vähättelyä, syyllistämistä.. Mitä hyötyä siitä on? Kerrot esim. Koulukiusaamisesta, niin puolustellaan tekijää ja sanotaan miten ITSE voisit toimia tai muuttua. Sitten siinä tullaankin siihen, että tulee sellainen olo, että kiitos heippa eikä enää viitsi jutella kellekkään mistään. Että turha syyllistää miksi joku ei hae apua, jos se niin sanottu apu on tätä. 

Jep. Mulle kerran kävi niin, että psykiatrinen sairaanhoitaja unohti aikani, kun oli tullut akuutti tilanne väliin. Ei siis soittanut ja siirtänyt aikaa, vaan istuin tunnin häntä odottamassa. 

Sit huomasi mut, pyysi sisään. Olin kiukkuinen ja hän suuttui takaisin. Huusi, miten täällä on kädet täynnä töitä, akuutit asiat hoidetaan ensin ja että saan minäkin siitä huolimatta apua, nytkin otti vastaan. 

Totesin, että kiitos ei, ei noin kuormittuneesta "ammattilaisesta" ole mun auttajaksi 

Ei se terapiakaan aina auta. Sain työterveyspsykologille käyntejä, terapeutti oli ihan pätevä ja empaattinen. Kuunteli ja kannusti. Mutta olin niin masentunut, että se käynti tuntui minusta liian raskaalta, en jaksanut mennä enää toista kertaa. Ehkä terapian paikka olisi ollut noin kuukauden saikun jälkeen, mutta ei silloin heti. Olin kuitenkin vuosikymmeniä kantanut niitä asioita, enkä ollut voinut puhua, niin oli aivan kohtuutonta vaatia, että niistä olisi heti noin vain pystynyt puhumaan. Ei vaan pysty. Eikä varsinkaan silloin, kun on muutenkin masennus. 

Vierailija kirjoitti:

Tunteista puhumisen taito opitaan vuotovaikutustilanteissa lapsuudessa. Jos on ollut tunnekylmä ja puhumaton perhe, niin vaikeista asioista puhuminen on opeteltava. Ei se automaattisesti tapahdu. Monilla masentuneilla on tällainen tausta. Myös häpeä itsestään ja tunteistaan liittyy vahvasti kyvyttömyyteen puhua. 

 

Kiitos, tässä osuttiin asian ytimeen. Juuri näin olen itsekin kokenut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole tahallista. Sitä on vain niin lukossa. Ja pelkää muiden tuomiota. Sinäkin kuulostat ihmettelylläsi tosi tuomitsevalta, ikään kuin toinen tahallaan niin tekisi.

Jotkut tekevät tuota piilottelua tahallaan. Odottavat vain hetkeä milloin pääsevät iskemään  ja satuttamaan toisia ihmisiä. Yleensä kohteena asiaan täysin syytön puoliso. Sadistisia ovat.

Ihminen "sietää ja nielee" aika paljon, jopa vuosikymmeniä ennen kuin seinä voi tulla vastaan. Minä olen joutunut kokemaan lapsesta asti pahoinpitelyä ja seksuaalista väkivaltaa. 70-luvulla ei ollut itsestäänselvää, että keinoja tai tahoja sanoittamiseen olisi ollut ja lapsena, ilman turvaverkkoja se on muutenkin hankalaa. Vasta 3-kymppisenä tajusin hukuttavani pahaa oloani liialliseen työntekoon jolla uuvutin itseni lopullisesti ja oli pakko pysähtyä. "Piilottelu" ei ole tahallista vaan selviytymiskeino päivästä toiseen. Vuosia kertyneitä murheita on vaikea sanoittaa koska niiden käsittely tekee kipeää ja niiden avaaminen voi aiheuttaa tilanteen että millä "voimakkuudella" ne tulevat ulos ja miten niiden olojen kanssa sitten pärjää.

Jotain käsittelemättömiä patoutumia ja tuskaa sinunkin taustalla on kun ilkeät nimitellä sadisteiksi heitä, jotka ovat toisten käytöksien vuoksi menettäneet uskon itseensä ja muihin.

Olipa aivan hemmetin typerä aloitus. Tällä palstalla käydessä kyllä masentuu kuka tahansa jos jää yli 5min ajaksi

Terapiassa puhuminen on aivan tarpeeksi raskasta enkä sielläkään puhu varsinaisesti siitä mitä asiat aiheuttavat minulle tai miltä ne tuntuvat, koska se nyt on aivan selvää. Puhun olotilastani oikeastaan vain psykiatrille, koska en näe mitään pointtia toitottaa oloani ympäriinsä jatkuvasti, koska siinä ei ole paljon kerrottavaa. En voi hyvin, mutta voin paremmin kuin puoli vuotta tai vuosi sitten. Kellä tahansa menisi hermot, jos valittaisin olostani päivästä toiseen. 

Masennushan on itseään vastaan kääntynyttä vihaa, joka on muuttunut mustaksi möykyksi ihmisen sisällä. 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen käynyt psykologilla ja psyk sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa, mutta oikeasti en ole pystynyt puhumaan esim nuoruuden rankoista tilanteista, joista olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus. Häpeä on niin suuri kun ei pystynyt silloin toimimaan järkevästi, ettei halua niistä puhua. Ja siihen auttavaan tahoon pitää pystyä luottamaan, ja luottamus ei muodostu nopeasti. 

Naulan kantaan tuon luottamuksen kanssa. Jos sen menettää tarpeeksi nuorena, ei sitä välttämättä enää ikinä pysty saamaan takaisin. Itse menetin luottamukseni omiin vanhempiini jo ala-asteikäisenä. Helvetin raskaaksi muuttui elämä sen jälkeen. Eikä se siitä varsinaisesti ole helpottunut vieläkään. Varmaankin samassa meni mahdollisuudet parisuhteeseen ja perheeseen, kun ei osaa enää luottaa ihmisiin. Olettaa aina pahinta.

En halua olla ikävää seuraa. Tai siis olenhan sitä joka tapauksessa, koska näen asiat negatiivisesti, mutta en koe että masennuksestani puhuminen ainakaan auttaisi asiaa. Olen ollut masentunut nyt yli 15 vuotta, vaihtelevasti välillä lähes normaali ja välillä masennus on ollut pahana. Ei kukaan enää jaksaisikaan kuunnella samaa asiaa, kun ei mikään muutu.

Olen aika tavalla etääntynyt ihmisistä, kun en todellakaan voi jakaa syvimpiä tuntojani kenenkään kanssa. Ja olen huomannut, ettei lähimmät oikeasti ymmärrä miten paljon masennus vaikuttaa kaikkeen. Luultavasti jään tämän vuoksi yksin.