Ihmiset jotka tarjoavat leipomista tai kävelylenkkiä lääkkeeksi masennukseen.. ihmiselle joka ei pysty edes suihkuun raahautumaan

Vierailija kirjoitti:

Muista en tiedä, jokainen on oma casensa, mutta itse olen ottanut vastuuta itsestäni alle kouluikäisestä asti ja se on se, mikä ajoi masennukseen ja romahdukseen. Että sinänsä pitäkää tunkkinne ihan vapaasti, minä nousen täältä yksin vielä uudelleen, jos jaksan ja huvittaa. Ei ainakaan tarvitse olla kiitollinen kenellekään. Olen maksanut jo veroja enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. 

 

Sanot että olet ottanut vastuun itsestäsi mutta sysäätkö vastuun sairastumisestasi muille?

Vierailija kirjoitti:

"Osalla masentuneista ei ole motivaatiota parantua, koska ketään ei kiinnosta, paraneeko hän vai ei (paitsi suivaantuneita veronmaksajia, mutta ei varmaan riitä monellekaan motivaatioksi). Kun koko maailma on muualla ja "hylännyt", sitä hylkää tai vähintään kadottaa itsensä helposti."

Miksi ei ole ketään jota kiinnostaisi? Oletko varma että ei ole ketään jota kiinnostaisi? Jos todella on niin että elämässä ei ole ketään jota kiinnostaisi, niin voisiko asialle tehdä jotain?

Voisiko masentunut löytää motivaation paranemiselle jostain muualta? Voisiko masentunut yrittää etsiä elämäänsä välittäviä ihmisiä? Tai voisiko masentunut haluta parantua itsensä vuoksi? Tai voisiko masentunut hakeutua vertaistuen piiriin? 

Kaikkiin kysymyksiin ei, kun elämänhalua ja voimia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

"Osalla masentuneista ei ole motivaatiota parantua, koska ketään ei kiinnosta, paraneeko hän vai ei (paitsi suivaantuneita veronmaksajia, mutta ei varmaan riitä monellekaan motivaatioksi). Kun koko maailma on muualla ja "hylännyt", sitä hylkää tai vähintään kadottaa itsensä helposti."

Miksi ei ole ketään jota kiinnostaisi? Oletko varma että ei ole ketään jota kiinnostaisi? Jos todella on niin että elämässä ei ole ketään jota kiinnostaisi, niin voisiko asialle tehdä jotain?

Voisiko masentunut löytää motivaation paranemiselle jostain muualta? Voisiko masentunut yrittää etsiä elämäänsä välittäviä ihmisiä? Tai voisiko masentunut haluta parantua itsensä vuoksi? Tai voisiko masentunut hakeutua vertaistuen piiriin? 

En voi vastata kuin omasta puolestani. Olen tehnyt niin monta vuotta työtä sen eteen, että jotain kiinnostaisi ja joku välittäisi, että eipä ihan hirveän korkealla ole toiveet sen suhteen. Olen itse välittänyt ja ollut kiinnostunut, ollut tukena, elänyt yhdessä hyviä ja huonoja hetkiä. 

Kyllä, voin haluta parantua itseni vuoksi, mutta sekin tuntuu ajatuksena sairaalta, että haluaa parantua elämään sairasta elämää. Ja millaiseen elämään itseni parantaisin, olisiko se itselleni hyväksi vai huonoksi, koska se elämä minut sairastutti. 

Vertaistuen pariin voi hakeutua, mutta niitä nyt ei ihan hirveästi ole tarjolla eikä etenkään sellaisia, mitkä sopisivat täsmällisesti, mutta saa vinkata tähän ketjuun, jos joku tietää jotain tahoja. 

"Kun huomaat soimaavasi itseäsi jostain, pane se merkille. Huomioi se pelkästään. Voit vaikka kiittää sarkastisesti mieltäsi tästä syyttävästä ajatuksesta ja pyrkiä päästämään siitä irti.

Ajatukset ja tunteet ovat voimakkaita, mutta niiden mukaan ei ole pakko toimia. Anna niiden tulla kuin meren aallot tai taivaan pilvet. Toiset aallot ovat suurempia, toiset pienempiä. Toiset pilvet liikkuvat hitaammin, toiset taas nopeammin, mutta paikoilleen ne eivät jää.

Kirjaa ylös minkälaisia tuomitsevia ajatuksia sinulla on itsestäsi tai muista.

Pohdi jokaisen kirjaamasi ajatuksen kohdalla: Onko tästä tuomitsevasta ajatuksesta hyötyä?Jos ei ole, niin voinko yrittää päästä siitä irti?

Mielenterveystalo.fi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista en tiedä, jokainen on oma casensa, mutta itse olen ottanut vastuuta itsestäni alle kouluikäisestä asti ja se on se, mikä ajoi masennukseen ja romahdukseen. Että sinänsä pitäkää tunkkinne ihan vapaasti, minä nousen täältä yksin vielä uudelleen, jos jaksan ja huvittaa. Ei ainakaan tarvitse olla kiitollinen kenellekään. Olen maksanut jo veroja enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. 

 

Sanot että olet ottanut vastuun itsestäsi mutta sysäätkö vastuun sairastumisestasi muille?

Terapian myötä olen alkanut opetella laittamaan vastuuta sinne, minne se kuuluu. Ennen kannoin kaiken yksin, senkin mikä ei minulle kuulunut. Kyllä, "kiitos" sairastumisestani kuuluu niille ihmisille, jotka sairastuttivat minut. Tämän oivaltaminen, myöntäminen ja hyväksyminen on osa paranemista ja terapiaa. 

Tällä palstalla ei kovin moni ymmärrä masennuksen ja alakulon eroa, sen kyllä huomaa..

Vierailija kirjoitti:

Esim. CBT-terapia auttaa tulemaan tietoisiksi omista negatiivisista ajatuksistaan ja keskittyy haastamaan ja kyseenalaistamaan automaattisia negatiivisia ajatuksia. Terapeutti auttaa tutkimaan todisteita ja löytämään realistisempia ja tasapainoisempia tapoja tulkita tilanteita ja pyrkii auttamaan yksilöä muuttamaan haitallisia ajatusmallejaan. Tämä voi sisältää myönteisten näkökulmien löytämisen, vaihtoehtoisten tulkintojen harkitsemisen ja positiivisten ajatusmallien vahvistamisen.

 

Olen aloittamassa terapian. Onko tuota vain lyhytterapiana vai myös pitkänä? Auttaako se hahmottamaan nimenomaan realistisen maailmankuvan vai negatiivisesta positiiviseen? Olen joskus käynyt lyhyen käyttäytymisterapian, mutta se oli täysi pintaraapaisu. 

Sivusta, mutta minun mielestä kyse ei ole niinkään siitä että aletaan ajattelemaan positiivisesti vaan siitä että muutetaan ajatuksia vähemmän mustavalkoiseen ja juurikin realistisempaan suuntaan

Vierailija kirjoitti:

Joskus tarvitaan ns. tough love. Ei missään nimessä tietenkään mitään ilkeyttä, mutta sellainen joka auttaa masentunutta ottamaan vastuuta ja sitoutumaan omaan parantumiseen. Mielestäni liiallinen lempeys auttaa masentunutta vain vajoamaan syvemmälle sinne masennuksen suohon. Ihan niin kuin lapsen kasvatuksessakin niin kyllä sille lapsellekin joskus täytyy laittaa rajoja lapsen omaksi parhaaksi vaikka samalla sitä lasta rakastetaan ja tuetaan.

 

On masentuneita, jotka eivät ole saaneet tukea koskaan tai vuosiin tai vuosikymmeniin. Mitenpä hyvin ajattelet tuon lähestymistapasi toimivan? Ja miten mieleltään sairastunut voidaan sitouttaa parantamaan itsensä hartiavoimin? Tekisitkö saman psykoosipotilaalle tai skitsofreenikolle? Vai onko masennus mielestäsi keksitty höpötauti?

Sairastuneen pitää itse sitouttaa itsensä, ei sitä kukaan hänen puolestaan voi tehdä.

Vertaatko tosissaan masennusta skitsofreniaan tai psykoosiin? 

"Miksi ei ole ketään jota kiinnostaisi? Oletko varma että ei ole ketään jota kiinnostaisi? Jos todella on niin että elämässä ei ole ketään jota kiinnostaisi, niin voisiko asialle tehdä jotain?

Voisiko masentunut löytää motivaation paranemiselle jostain muualta? Voisiko masentunut yrittää etsiä elämäänsä välittäviä ihmisiä? Tai voisiko masentunut haluta parantua itsensä vuoksi? Tai voisiko masentunut hakeutua vertaistuen piiriin?"

Minä olen elänyt melkein kuusikymppiseksi asti. Kun vaikeudet alkoivat vuosia sitten, ne harvatkin kaverini liukenivat hiljalleen pois. Kahteen minun oli pantava välit poikki itse, koska he silminnähden nauttivat tilanteestani ja yrittivät itse hyötyä siitä. Minulla ei ole ketään, koska minä en edes tunne ketään.

Minä en ole koskaan osannut hankkia kavereita sen vuoksi, että olisi sitten tarvittaessa joku auttamassa. Nyt kiinnostaakin se, miten sinä kuvittelet minun kaltaiseni, uupuneen ja täysin ihmisistä vieraantuneen "etsivän elämääni välittäviä ihmisiä". Ryhmätapaamisista muiden uupuneiden ja vieraantuneiden kesken?

Sairastuneen pitää itse sitouttaa itsensä, ei sitä kukaan hänen puolestaan voi tehdä.

Vertaatko tosissaan masennusta skitsofreniaan tai psykoosiin? 

Eli pidät masennusta jonain viitsimisongelmana ja työkyvyttömiä masentuneita vain laiskoina lusmuina ja itsensä lopettaineita masentuneita niin.... minä niitä pidät?

Vierailija kirjoitti:

"Miksi ei ole ketään jota kiinnostaisi? Oletko varma että ei ole ketään jota kiinnostaisi? Jos todella on niin että elämässä ei ole ketään jota kiinnostaisi, niin voisiko asialle tehdä jotain?

Voisiko masentunut löytää motivaation paranemiselle jostain muualta? Voisiko masentunut yrittää etsiä elämäänsä välittäviä ihmisiä? Tai voisiko masentunut haluta parantua itsensä vuoksi? Tai voisiko masentunut hakeutua vertaistuen piiriin?"

Minä olen elänyt melkein kuusikymppiseksi asti. Kun vaikeudet alkoivat vuosia sitten, ne harvatkin kaverini liukenivat hiljalleen pois. Kahteen minun oli pantava välit poikki itse, koska he silminnähden nauttivat tilanteestani ja yrittivät itse hyötyä siitä. Minulla ei ole ketään, koska minä en edes tunne ketään.

Minä en ole koskaan osannut hankkia kavereita sen vuoksi, että olisi sitten tarvittaessa joku auttamassa. Nyt kiinnostaakin se, miten sinä kuvittelet minun k

Jaksoit pukea omatkin ajatukseni sanoiksi erittäin hyvin. Tsemppiä <3

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaako tuossa terapiakuvauksen yhteydessä negatiivinen sitä, mitä tässä ketjussa käsitetään negatiivisuudella vai negatiivisuus = ihmiselle itselleen haitallista, vaikka se olisi liiallinen viulunsoitto tai vaaleanpunaiset lasit silmillä tai hyväntekeväisyys tai toksinen positiivisuus tai oman jaksamisen piiskaaminen äärimmilleen? 

(Ei lainaukset toimi)

Miten nuo eroaa toisistaan? Eikö negatiivisuus tässä ketjussa ja ihmiselle itselleen haitallinen negatiivisuus ole sama asia? 

https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/yleisia-mielenterveyden-hairioita/…

Tämä on todella hyvä infopaketti, kannattaa lukea jokaisen masentuneen sekä masentuneita neuvovan. Laitan alle otteita:

Kenen tahansa elämä voi kriisiytyä, ja tähän voi olla lukemattomia eri syitä, kuten pitkittynyt stressi, työ- tai opiskelu-uupumus, ero puolisosta tai muut vaikeat ihmissuhdehuolet, yksinäisyys, työttömyys, päihdeongelmat ja muut riippuvuudet, talousvaikeudet, synnytys ja sen aiheuttamat hormonaaliset muutokset, oma tai läheisen vakava sairastuminen tai rikoksen tai väkivallan uhriksi joutuminen. Kaikki nämä elämää kuormittavat tekijät altistavat masennuksen puhkeamiselle, mutta on hyvin yksilöllistä, kuka sairastuu. Joskus masennukselle ei löydy mitään selkeää syytä elämäntilanteesta. Oma vika se ei silti ole koskaan. Masennus on sairaus, joka edellyttää lääketieteellistä ja psykologista hoitoa kenenkään ei pidä eikä tarvitse yrittää parantua siitä yksin.

Masennuksen hoidossa tehokkaimmaksi hoidoksi on todettu psykologisen keskusteluavun tai psykoterapian sekä mahdollisen lääkehoidon yhdistäminen. Toisille tehokas hoito voi olla psykoterapia ja mahdollinen sairausloma akuutissa vaiheessa, ilman minkäänlaista lääkitystä. Toiset taas tarvitsevat psykoterapian ohella myös lääkehoitoa. Pelkkä lääkehoito ilman psykologista keskusteluapua ei ole tutkitusti pitemmän päälle tehokas eikä suositeltava hoitomuoto.

Moni sairastunut kokee saavansa apua ja voimia muiden samassa tilanteessa elävien kohtaamisesta, kokemuksista ja tarinoista. Usein masennus saa ihmisen kuitenkin eristäytymään sosiaalisista suhteista mikä on täysin ymmärrettävää silloin, kun voimat eivät tunnu riittävän edes pukeutumiseen tai peseytymiseen. On tärkeää, ettei masentunut koe painostusta ympäristöstään ryhdistäytyä tai lähteä liikkeelle, vaan tärkeintä mitä läheiset voivat tehdä, on olla läsnä ja osoittaa hyväksyntää ja välittämistä ilman vaatimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus tarvitaan ns. tough love. Ei missään nimessä tietenkään mitään ilkeyttä, mutta sellainen joka auttaa masentunutta ottamaan vastuuta ja sitoutumaan omaan parantumiseen. Mielestäni liiallinen lempeys auttaa masentunutta vain vajoamaan syvemmälle sinne masennuksen suohon. Ihan niin kuin lapsen kasvatuksessakin niin kyllä sille lapsellekin joskus täytyy laittaa rajoja lapsen omaksi parhaaksi vaikka samalla sitä lasta rakastetaan ja tuetaan.

Täysi-ikäinen masentunut ei ole lapsi, vaan täysivaltainen aikuinen. Kun ei pysty edes sängystä nousemaan, siinä varmasti auttaa, kun joku tulee alentuvasti nalkuttamaan, kuinka kyllä nyt kuule täytyy vain ottaa vastuu itsestä ja lähteä liikkeelle. Kun sillä toisella ei voimia vain ole. Itse ainakin hyväksyn, etten pysty ketään pelastamaan, voin vain olla läsnä ja pysyä rinnalla, tuli mitä tuli. Jos toinen kuoleekin sa

Tough love ei ole yhtä kuin alentava nalkuttaminen 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaako tuossa terapiakuvauksen yhteydessä negatiivinen sitä, mitä tässä ketjussa käsitetään negatiivisuudella vai negatiivisuus = ihmiselle itselleen haitallista, vaikka se olisi liiallinen viulunsoitto tai vaaleanpunaiset lasit silmillä tai hyväntekeväisyys tai toksinen positiivisuus tai oman jaksamisen piiskaaminen äärimmilleen? 

(Ei lainaukset toimi)

Miten nuo eroaa toisistaan? Eikö negatiivisuus tässä ketjussa ja ihmiselle itselleen haitallinen negatiivisuus ole sama asia? 

Toksinen positiivisuus on ihmiselle haitallista. Yli voimiensa yrittäminen ja puurtaminen on ihmiselle haitallista. Omien tarpeiden vaimentaminen ja sen sijaan toisten vaatimusten kuunteleminen on ihmiselle haitallista. Väkivaltaisen ihmisen yliymmärtäminen on ihmiselle haitallista. Kontrolloivan ihmisen totteleminen ja yliymmärtäminen on ihmiselle haitallista. Negatiivisten tunteiden kieltäminen on ihmiselle haitallista. Jne jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus tarvitaan ns. tough love. Ei missään nimessä tietenkään mitään ilkeyttä, mutta sellainen joka auttaa masentunutta ottamaan vastuuta ja sitoutumaan omaan parantumiseen. Mielestäni liiallinen lempeys auttaa masentunutta vain vajoamaan syvemmälle sinne masennuksen suohon. Ihan niin kuin lapsen kasvatuksessakin niin kyllä sille lapsellekin joskus täytyy laittaa rajoja lapsen omaksi parhaaksi vaikka samalla sitä lasta rakastetaan ja tuetaan.

Täysi-ikäinen masentunut ei ole lapsi, vaan täysivaltainen aikuinen. Kun ei pysty edes sängystä nousemaan, siinä varmasti auttaa, kun joku tulee alentuvasti nalkuttamaan, kuinka kyllä nyt kuule täytyy vain ottaa vastuu itsestä ja lähteä liikkeelle. Kun sillä toisella ei voimia vain ole. Itse ainakin hyväksyn, etten pysty ketään pelastamaan, voin vain olla läsnä ja pysyä rinnalla, tuli mitä tuli. Jos toinen kuoleekin sa

Tough love ei ole yhtä kuin alentava nalkuttaminen 

Harva masentunut on siinä kunnossa, että voi osallistua mihinkään boot campiin. Siellä voi olla takana jo elämänmittainen boot camp. 

"Tough love ei ole yhtä kuin alentava nalkuttaminen" Se on ollut juuri sitä, aikuiselle "rajojen asettelua" kuin lapselle, koska tottahan toki "auttaja" tietää parhaiten. Ja jos ei "hyvät neuvot" prkl kelpaa, "senkus jäät sitten mätänemään paskoihisi". Siinä on kyse auttajan egosta, ei sairaasta ihmisestä. Eikä siinä mitään, tuollaisten ihmisten kannattaakin pysyä pois sairastuttamasta toisia lisää.

Vierailija kirjoitti:

"Miksi ei ole ketään jota kiinnostaisi? Oletko varma että ei ole ketään jota kiinnostaisi? Jos todella on niin että elämässä ei ole ketään jota kiinnostaisi, niin voisiko asialle tehdä jotain?

Voisiko masentunut löytää motivaation paranemiselle jostain muualta? Voisiko masentunut yrittää etsiä elämäänsä välittäviä ihmisiä? Tai voisiko masentunut haluta parantua itsensä vuoksi? Tai voisiko masentunut hakeutua vertaistuen piiriin?"

Minä olen elänyt melkein kuusikymppiseksi asti. Kun vaikeudet alkoivat vuosia sitten, ne harvatkin kaverini liukenivat hiljalleen pois. Kahteen minun oli pantava välit poikki itse, koska he silminnähden nauttivat tilanteestani ja yrittivät itse hyötyä siitä. Minulla ei ole ketään, koska minä en edes tunne ketään.

Minä en ole koskaan osannut hankkia kavereita sen vuoksi, että olisi sitten tarvittaessa joku auttamassa. Nyt kiinnostaakin se, miten sinä kuvittelet minun k

Jaa miten kuvittelen sinun hankkivan elämääsi välittäviä ihmisiä? Ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Harrastuksista, töistä, naapurustosta, ryhmäterapiasta, tinderistä, Facebookista, keskustelupalstoilta...

Masennuksessa on kyseessä keskushermoston tulehdustila, niin tuskin  siihen kävelylenkki auttaa ja vehnä aiheuttaa erilaisia tulehduksia ja tulehdustiloja ihmisille, joten en suosittele myöskään leipomista. 

Vierailija kirjoitti:

"Miksi ei ole ketään jota kiinnostaisi? Oletko varma että ei ole ketään jota kiinnostaisi? Jos todella on niin että elämässä ei ole ketään jota kiinnostaisi, niin voisiko asialle tehdä jotain?

Voisiko masentunut löytää motivaation paranemiselle jostain muualta? Voisiko masentunut yrittää etsiä elämäänsä välittäviä ihmisiä? Tai voisiko masentunut haluta parantua itsensä vuoksi? Tai voisiko masentunut hakeutua vertaistuen piiriin?"

Minä olen elänyt melkein kuusikymppiseksi asti. Kun vaikeudet alkoivat vuosia sitten, ne harvatkin kaverini liukenivat hiljalleen pois. Kahteen minun oli pantava välit poikki itse, koska he silminnähden nauttivat tilanteestani ja yrittivät itse hyötyä siitä. Minulla ei ole ketään, koska minä en edes tunne ketään.

Minä en ole koskaan osannut hankkia kavereita sen vuoksi, että olisi sitten tarvittaessa joku auttamassa. Nyt kiinnostaakin se, miten sinä kuvittelet minun k

No tämä, "ystävät" kaikkoaa sairaan läheltä niin sehän se motivoikin etsimään niitä lisää..? Ihan kuin täällä lapset viattomat silmät säihkyen heittelisivät näitä "neuvoja" ilman mitään käsitystä elämän realiteeteista.