Ihmiset jotka tarjoavat leipomista tai kävelylenkkiä lääkkeeksi masennukseen.. ihmiselle joka ei pysty edes suihkuun raahautumaan

Hän sanoi myös, ettei se mitään auta. Onko kyseessä siis ahdistuksen purkua vai pakoilua? Ei sitä aina itsekään tiedä.

Mikä ylipäätään on pakoilua ja mikä tervettä ahdistuksen purkua? Yksi traumaterapiassa saamani ohje ylivirittyneen/ahdistuneen tilan hoitoon on siivoilu. Traumojen hoidossa ei oleteta, etteikö ihminen ahdistuisi enää, koska hermosto on mikä on, vaan keinoja kehon ja mielen vireystilojen säätelyyn.

Tuo kun joku sanoo että "ota itseäsi niskasta kiinni" on vähän niin kuin huononäköinen neuvoisi sokealle että kun oikein siristät silmiäsi niin näet kyllä. 

Siis lievästä masennuksesta kärsivä voi (etenkin lääkittynä) auttaa itseään toipumaan esimerkiksi juuri aktivoimalla itsensä kohtaamaan arjen askareita, mutta tosi masentuneella nuo voimavarat saattavat olla ihan erilaiset. 

En ole itse kokenut ainakaan diangnosoitua masennusta mutta puolisollani oli keskivaikea masennus. 

Opin kolme asiaa: 

-HYVIN ahkera ja tarmokas ihminen ei yhtäkkiä pääsekään sängystä, koska ei osaa päättää mitä tänään panisi päälle. Tauti veti aivan voimattomaksi muutamaksi viikoksi. Onneksi sai hoitoa, onneksi toipui.  

-Hoitoa kannattaa heti hakea. Jonoa on. Lääkkeet ei yksin ratkaise ongelmia. Ratkaisukeskeinen terapia on nopeampi kuin syvyyksissä vellova psykoanalyysi, josta syystä sinulle tarjotaan jälkimmäistä. Yritä vaikuttaa asiaan mutta ota mitä tarjtaan. 

-Lääkkeet eivät tee terveeksi, mutta ne tekevät tilanteen siedettäväksi ja mahdollistavat toipumisen JA SUOJAAVAT  AIVOJA - toisin kuin lepo, masennus rasittaa ja kuluttaa aivoja. Aivotoiminta heikkenee. Lääke antaa jonkinlaista suojaa tälle. .

Jos tarkoitat, että ihminen keksii syitä, et varmaan keksi parempaa ilmausta asialle. Jos taas tarkoitat, että ihminen on näköalaton, luovuttanut, lamaantunut, eksyksissä, sairauden värittämissä ajatuksissa tms, keksit varmasti kuvaavamman ilmauksen kuin "keksiä syitä"'.

Masentuneen ongelmana on pikemmin keksimisen puute kuin kyky keksiä liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itsensä peseminen on liikaa niin miksi edes elää?

 

Haluatko pilkata vai etkö oikeasti tiedä? Koska ei ole voimavaroja edes tappaa itseään. Sitähän se on siinä vaiheessa kun ei suihkuunkaan kykene. Mielialalääkkeiden varoitus itsemurhariskin kasvusta liittyy juurikin siihen, että lääkityksen aloitukseen voi liittyä fyysisen toimintakyvyn paranemista, mutta mieliala ei tule perässä.

 

Oikea hoitomuoto olisi siis kuskata metsään vähintään 100 kilometrin päähän mistään asutuksesta ja antaa mukaan repullinen patukoita. Voi sitten itse valita että kuoleeko sinne vai selviytyykö sittenkin

Kiitos! Tuletko heti hakemaan? Hypotermia o

Mut voi hakea myös.En tarvitse kuin röökiaskin ja viinapullon mukaan.Pidä patukkas.

 

Vierailija kirjoitti:

"Tuttavani menetti lapsensa ja suri ikäväänsä. Noin 8 kk kohdalla hänen äitinsä sanoi minulle että hän yritti sanoa lapselleen että nyt kannattaisi sureminen lopettaa mutta ei se tytär vaan häntä totellut ja haluaa vaan velloa surussaan."

Tyypillinen boomeri tuo äiti. Ei tarvitse yhtään ihmetellä miksi nykyään on niin paljon masentuineita. Noin keskenkasvuisen ja epäkypsän, suorastaan narsistisen sukupolven "kasvatuksen" jäljiltä, ihmisillä on paljon terapoitavaa. Nuo tunnekylmät ikuiset kakarat porskuttavat, mutta heidän lapsensa saavat käsitellä kaiken sonnan terapiassa.

Olen ruokariippuvainen ja ketjupolttaja. Tuntuu ettei terveydenhuollossa nähdä näiden asioiden yhteyttä,sis ruokariippuvuuden ja masennuksen, Myöskään tupakoinnin lopettaminen ei ole helppoa koska se ruuan tapaan tuo lohtua ja luo myös jonkinlaista rutiinia.

Vierailija kirjoitti:

Olen ruokariippuvainen ja ketjupolttaja. Tuntuu ettei terveydenhuollossa nähdä näiden asioiden yhteyttä,sis ruokariippuvuuden ja masennuksen, Myöskään tupakoinnin lopettaminen ei ole helppoa koska se ruuan tapaan tuo lohtua ja luo myös jonkinlaista rutiinia.

Jos olet ylipainoinen, hae Mysimbaa. Se auttaa tupakoinnin ja tunnesyömisen lopettamiseen ja on samalla masennuslääke.

Opioidijärjestelmän yliaktivoituminen hylättynä tms. emotionaalisessa ongelmassa saa syömään/juomaan liikaa ja lamauttaa toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkoitat, että ihminen keksii syitä, et varmaan keksi parempaa ilmausta asialle. Jos taas tarkoitat, että ihminen on näköalaton, luovuttanut, lamaantunut, eksyksissä, sairauden värittämissä ajatuksissa tms, keksit varmasti kuvaavamman ilmauksen kuin "keksiä syitä"'.

Masentuneen ongelmana on pikemmin keksimisen puute kuin kyky keksiä liikaa.

Keksii syitä tai keksii vastalauseita. Varmasti se kulkee usein käsikädessä noiden mainitsemiesi ongelmien kanssa. Se, ja se minäkeskeisyys ja jumiutuneet ajatukset.

Se on varsin tyypillistä masentuneelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pystyn lenkkeilemään ja leipomaan. Olen silti masentunut. Mielialat heittelee, välillä on syvää ahdistusta, jota puran siivoamalla. Ei se tosin mitään auta, mutta eipähän tarvitse ahdistua paskaisesta kämpästä. Huolehdin hygiestani ja olen huoliteltu, mutta se ei kerro mitään siitä, mitä pääni sisällä tapahtuu, voin olla minuuttien päässä totaalisesta romahtamisesta.

 

Kyllähän se ahdistuksen purkaminen auttaa siihen ahdistukseen. Sen sijaan että jäisi vellomaan siihen tunteeseen ja ahdistuisi aina vaan enemmän. Siivoaminen on sitä paitsi positiivinen tapa purkaa sitä, kun on monia haitallisia ja negatiivisiakin tapoja.

 

Kaikille puuhastelu ole ahdistuksen purkamista, se voi olla myös negatiivisten tunteiden pakoilua. Puuhaa, koska rentoutuminen on lähes mahdoton

Pitää valita positiiivista puuhaa negatiivisen puuhailun sijaan. Vaikka kevyttä liikuntaa tai käsitöitä sen sijaan, että ollaan vaikka somessa kokopäivä tai ryypätään.

Vierailija kirjoitti:

Masennukseen toisaalta liittyy usein (ei aina) myös tietynlainen itsekeskeisyys ja minä-keskitteinen ajattelutapa. Sitä on silloin jotenkin niin syvällä oman päänsä sisällä, että ei pysty välttämättä vastaanottamaan muiden sanoja.

Silloin sitä helposti reagoi toisten selviytymistarinoihin niin, että "miten tuo muka minua auttaisi, minun masennus on kyllä ihan erilaista" jne. Minusta yksi parhaista keinoista omiin ongelmiini on ollut se, että tarkastelee itseään ja ongelmiaan kauempaa. Joskus juuri se ulkoilu auttaa siihen, kun näkee muita ihmisiä eikä ole niin jumissa omassa kodissaan ja omissa ajatuksissaan silloin. Sille on ihan joku nimityskin ja varmasti siitä lintuperspektiivistä, kauempaa elämän katselusta, löytyy tietoakin netistä, minä en sen selittämisessä ole hyvä. 

Toisaalta ympäristö voi kannustaa tähän.

Minut on toistuvasto leimattu masentuneeksi papereissa. En ota nyt kantaa kuinka usein llen ollut samaa mieltä.

Mutta esimerkkinä. Kun valmistuin toiselta asteelta, hoitotaho ei reagoinut asiaan mitenkään. Ei onnitteluja, ei kysymyksiä mitä seuraavaksi. Ei kysymyksiä jaksanko nyt paremmin. Ei mitään, mikä olisi voinut kieliä siitä, että jokin objektiivisesti katsottuna eteenpäin menemisenä mahdollisesti käsitettävä asia olisi heitä hetkauttanut mitenkään.

Ainoa vaihtoehto minulle oli iloita siitä itsekseni eniten. Ts. olla niin minä-keskeinen kuin mahdollista, jotta ymmärtäisin itse toiminnallani olevan silti jotakin merkitystä, vaikka hoitotaho ei sitä huomioi.

Mutta jos katson hoitotahon suhtautumista, niin mitä se todella kertoo heidän työtavastaan, jos he eivät huomioi sanallakaan esim. valmistumista? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkoitat, että ihminen keksii syitä, et varmaan keksi parempaa ilmausta asialle. Jos taas tarkoitat, että ihminen on näköalaton, luovuttanut, lamaantunut, eksyksissä, sairauden värittämissä ajatuksissa tms, keksit varmasti kuvaavamman ilmauksen kuin "keksiä syitä"'.

Masentuneen ongelmana on pikemmin keksimisen puute kuin kyky keksiä liikaa.

Keksii syitä tai keksii vastalauseita. Varmasti se kulkee usein käsikädessä noiden mainitsemiesi ongelmien kanssa. Se, ja se minäkeskeisyys ja jumiutuneet ajatukset.

Se on varsin tyypillistä masentuneelle.

Mitä tarkoitat tuolla minäkeskeisyydellä? Itse taasen olen sitä mieltä että minäkeskeiset ihmiset ovat niitä jotka eivät sairastu masennukseen ja porskuttavat vaan menemään vaikka mitä ympärillä tapahtuisi. Sen sijaan muut etusijalle laittavat ihmiset uupuvat ja masentuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkoitat, että ihminen keksii syitä, et varmaan keksi parempaa ilmausta asialle. Jos taas tarkoitat, että ihminen on näköalaton, luovuttanut, lamaantunut, eksyksissä, sairauden värittämissä ajatuksissa tms, keksit varmasti kuvaavamman ilmauksen kuin "keksiä syitä"'.

Masentuneen ongelmana on pikemmin keksimisen puute kuin kyky keksiä liikaa.

Keksii syitä tai keksii vastalauseita. Varmasti se kulkee usein käsikädessä noiden mainitsemiesi ongelmien kanssa. Se, ja se minäkeskeisyys ja jumiutuneet ajatukset.

Se on varsin tyypillistä masentuneelle.

Kai se on tyypillistä, kun se on osa oirekuvaa ja näin masennuksen oireita. Ihan kuin päänsärky on varsin tyypillistä migreenipotilaalle.

Vierailija kirjoitti:

 

Nämä "pikkuhiljaa pienin askelin" -tarinat voivat toimia joidenkin kohdalla, jos sitä intoa ja tahtoa on edes jonkin verran.

Minun tapauksessani masennus ja uupumus on kuin viiden tonnin kivenjärkäle, jota minun joidenkin neuvojien mielestä pitäisi nostaa ihan pikkuisen ja sitten aina pikkuisen enemmän joka päivä. On ihan selvää, että ei se nouse, joten intoa sen nykimiseen ei ole vähääkään.

Desmond Tutu sanoi kerran viisaasti, että "on vain yksi tapa syödä elefantti: pala kerrallaan." Hän tarkoitti tällä sitä, että kaikki elämässä, mikä vaikuttaa pelottavalta, ylivoimaiselta ja jopa mahdottomalta, voidaan saavuttaa vähitellen. Eli kyllä sen viiden tonnin kivenjärkäleenkin pystyy siirtämään kun keskitytään siirtäämän vaikkapa 100g kerrallaan.

No esim. liikunta on oikeasti toimiva lääke masennukseen. Tietenkään aluksi ei jaksaisi lähteä ulos, mutta on vaan päätettävä että nyt riittää ja tehtävä muutoksia. Joka päivälle rutiineja, jotka tekee hyvää. Liikunta, ruokailu, uni. Ihmissuhteet. Tässä olisi hyvä olla joku "perseelle potkija" apuna, vähän niin kuin personal trainer. Joku, jolle on vastuussa siitä, että ei jää sänkyyn makaamaan. 

Paraneminen ei ole helppo prosessi. Se pakottaa masentuneen haastamaan omia ajattelu- ja toimintatapojaan ja se on vaikeaa.

Kun ulkopuolelta tulee ohjeita ja neuvoja, masentunut menee herkästi puolustuskannalle, koska ehdotettu asia tuntuu vaikealta. Masentunut yrittää suojella psyykettään, joten vaikean asian hyväksyminen ja vastaanottaminen ei tapahdu helposti.

Lisäksi masentunut on monesti niin vahvasti omien ajatustensa sisällä, ettei pysty hahmottamaan suurempaa kuvaa. Kun joku sanoo että sai apua jostain asiasta, mutta masentunut ei itse pysty samaistumaan siihen asiaan, niin masentunut ajattelee helposti että tämä toinen henkilö on väärässä tai ei ymmärrä masentunutta.

Tässä on lista Amazonin Bestseller lista masennusta käsitteleviä kirjoja, jotka voi ostaa helposti vaikkapa kindleversiona

https://www.amazon.com/Best-Sellers-Books-Depression/zgbs/books/4689/re…

Tarkoittanevat ihan hyvää, sillä yleisellä tasolla raikas ilma ja mielekäs tekeminen (ei tartte olla juuri leipomista tai kävelyä) on hyväksi mielenterveydelle. Mutta ne ei tosiaan auta ihmistä joka ei pysty edes nousemaan sängystä ja pitämään huolta itsestään.

Olen itse vaikeasti masentunut ja minulla nuo auttaa vähän, tilanteessa jossa lääkkeet eivät toimi ja terapiaan en pääse, koska yhteiskunnalla ei ole varaa hoitaa ihmisiä, mutta ilmeisesti on varaa sen seurauksiin. Sen sijaan minulle tyrkytetään parannuskeinoksi töitä (joka kokemuksen mukaan pahentaa oireita radikaalisti), vaikka juuri ja juuri jaksan vääntää kotona sen yhden leivän viikossa.

Minä laitoin sen kommentin "Jotkut keksii aina jonkun syyn sille miksi eivät voisi parantua masennuksesta. Se on jotenkin surullista."

Se otettiin ilmeisen hyökkäävänä. Yritin miettiä miten voisin tuoda ajatukseni paremmin ilmi ja tässä on sama asia toisin muotoiltuna:

"On surullista, miten jotkut masentuneet uskovat niin vahvasti että eivät voisi parantua."

"Keksii syyn", ei tarkoittanut sitä että masentuneet keksii tekosyitä ja selittelevät muille tekojaan. Se tarkoitti sitä, että masentuneen mieli puhuu masentuneelle itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pystyn lenkkeilemään ja leipomaan. Olen silti masentunut. Mielialat heittelee, välillä on syvää ahdistusta, jota puran siivoamalla. Ei se tosin mitään auta, mutta eipähän tarvitse ahdistua paskaisesta kämpästä. Huolehdin hygiestani ja olen huoliteltu, mutta se ei kerro mitään siitä, mitä pääni sisällä tapahtuu, voin olla minuuttien päässä totaalisesta romahtamisesta.

 

Kyllähän se ahdistuksen purkaminen auttaa siihen ahdistukseen. Sen sijaan että jäisi vellomaan siihen tunteeseen ja ahdistuisi aina vaan enemmän. Siivoaminen on sitä paitsi positiivinen tapa purkaa sitä, kun on monia haitallisia ja negatiivisiakin tapoja.

 

Kaikille puuhastelu ole ahdistuksen purkamista, se voi olla myös negatiivisten tunteiden pako

EI kyse ole todellakaan siitä mitä tekee. Joo, toki jotkut turruttaa tunteitaan juomalla ym. mutta kyllä ns. kivojakin asioita tekemällä voi yrittää paeta tunteitaan. Esimerkiksi ihan terveelläkin ihmisellä surun hetkellä: tehdään töitä, ettei suru lamaannuta. Ettei niin sanotusti jäädä suruun vellomaan, vaikka monesti se on sitä, että pyritään tukahduttamaan se suru tekemisen alle. Ei jää aikaa miettiä. Yleensä se kostautuu myöhemmin.

Vähän sama se on minullakin toisinaan. Teen asioita, jotta en miettisi. En saa tekemisestäni mielihyvää, vaikka tekisin nitä ns. positiivisia juttuja. Teen asioita, jotta en velloisi itsetuhoisissa ja itsesyytöksissä. Minulla on perhe, ei minulla ole varaa pysähtyä ja lamaantua. Siitä koituisi niin valtava häpeä, että en tiedä kestäisinkö sitä. Vielä olen siinä tilanteessa, että pystyn jotenkuten selviytymään arjestani siinä määrin, että kestän katsella itseäni, mutta jatkuvasti enemmän ja enemmän suoriudun heikommin kuin haluaisin. Autopilotti prakailee. Masennus saa minut olemaan hyvin ankara itselleni. Tämä on tuhoisa kierre ja tiedän tarvitsevani apua, että pääsen tästä tippumatta korkealta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Nämä "pikkuhiljaa pienin askelin" -tarinat voivat toimia joidenkin kohdalla, jos sitä intoa ja tahtoa on edes jonkin verran.

Minun tapauksessani masennus ja uupumus on kuin viiden tonnin kivenjärkäle, jota minun joidenkin neuvojien mielestä pitäisi nostaa ihan pikkuisen ja sitten aina pikkuisen enemmän joka päivä. On ihan selvää, että ei se nouse, joten intoa sen nykimiseen ei ole vähääkään.

 

Desmond Tutu sanoi kerran viisaasti, että "on vain yksi tapa syödä elefantti: pala kerrallaan." Hän tarkoitti tällä sitä, että kaikki elämässä, mikä vaikuttaa pelottavalta, ylivoimaiselta ja jopa mahdottomalta, voidaan saavuttaa vähitellen. Eli kyllä sen viiden tonnin kivenjärkäleenkin pystyy siirtämään kun keskitytään siirtäämän vaikkapa 100g kerrallaan.

Omalla kohdallani söin sen elefantin jo kerran. Se oli iso työ ja kesti vuosikymmeniä. Siinä sivussa opiskelin, tein töitä jne. Sitten se ilmestyi rytinällä takaisin ja laskeutui suoraan päälleni. 

Nyt mietityttää, että 

1. Löydänkö enää voimaa tehdä samaa (vaikeampaa) urakkaa uudelleen

2. Onko minulla mitään realistisia tulevaisuudennäkymiä

3. Mitä se elefantin voittaminen hyödyttää, kun elämä on niin hasardia, että koska vaan voi tapahtua mitä vaan kenelle tahansa. Ei ole mitään takuita, että se elefantti tulee syödyksi tai että kolmea uutta ei ilmaannu tilalle. 

4. Tällä kertaa ei ole kompensoivia hyviä asioita elämässä.