Te naiset, joiden ex-mies perusti perhene toisen kanssa, ja jäitte yksin lasten kanssa. Miten kestätte kaiken?

Jatkan vielä: myös oma lapsuudenperheeni on hirveä.

Valitin tästä kuviostani äidilleni ja hän tokaisi: "et voi tietää miten vaikeaa sillä (ex-miehelläni) on uuden vaimon kanssa."

Olen ihan täysin yksin tässä maailmassa. Miksi edes elän?

ap

Mietin, että jos tap paisin itseni, niin hoitaisikohan isovanhemmat lapseni?

Ei se mies mitään lapsia tehnyt vaan vahingonlaukauksia.Luuletko että mies halusi lapsia ja nainen vastahakoisesti suostui?

Kuulostat sekopäältä. Mene hoitoon.

Ei kuulosta helpolta. Toivon voimia. En suoraan sanottuna tiedä mitä tuollaiessa tilanteessa voi tehdä?

Se tuntuu tuolta kunnes löydät uuden miehen. Täytyy vaan hankkia elämä ja siihen voi mennä paljon aikaa.

Jos pääset johonkin eroryhmään niin se helpottaisi paljon, tulee muuta ajateltavaa.

Mullakin oli olo kuin sodan jälkeen, kaikki ovat hävinneet ja seison yksin ja ihmettelen, ketä nyt palvelen. Täytyy keksiä parempaa tekemistä ja ajattelemista. Täytyy oppia olemaan itsekeskeinen ja itsekäs, itsenäinen.

Sun miehesi oli ihan paska kun teki sulle noin, samoin hänen äitinsä. Turhaan murehdit heidän peräänsä, hyvä kun pääsit eroon. Nyt vain mietit mitkä asiat tekevät sinut iloiseksi ja pyrit niitä kohti. Onni lähtee itsestä, ei muista ihmisistä. Katkeruus taas kuluttaa turhaan voimia.

Sulle ja lapsellesi tehtiin väärin. Yritän unohtaa ex:äsi ja etsiä itsellesi uusi rakas.

Sanoisin, että on jopa onni päästä eroon!

Meillä esim. isä ei koskaan ollut millään tavalla kiinnostunut lapsestaan ja antoi erittäin selkeästi ymmärtää, että lapsi oli iso virhe.

Myöhemmin olen kuullut ex- vaimolta, joka oli ennen minua, että tämä olisi halunnut useammankin lapsen, mutta tämä minunkin lapseni isä suostui silloin vain yhteen lapseen, kun ei ole selkeästi mikään isätyyppi ja lapset ei aidosti erityisemmin kiinnosta.

No, näistä edellämainituista huolimatta onkin sitten taas "yllättäen" syntynyt jo uusi lapsi uuteen suhteeseen...

Kaikesta huolimatta minä elän nyt hyvää omaa elämää, eikä nämä asiat enää minun ja aikuisen lapseni elämään sen kummemmin vaikuta.

Vituttaahan se. Ex ei ollut ikinä kotona minun ja lasten kanssa, nyt on uuden naisen, tämän lapsen ja lastemme kanssa.

Kehuu kuinka tekevät yhdessä pihatöitä.

Vaikka mies oli minua kohtaan täysi paska, loukkaa se. Itselläni ei hyvää ja ehjää lapsuutta ollut, harmittaa että mies pilasi elämämme ja lasten kodin. 

Jos rakkaus loppuu, se loppuu. Olitko mieluummin sitonut rakastamattoman miehen itseesi?

Minulle kävi noin ensimmäisessa avioliitossani. Jälkeenpän ajateltuna jätetyksi tuleminen oli pelkästään hyvä juttu. Mies hylkäsi myös seuraavan vaimonsa ja heidän kaksi yhteistä lastaan. Kolmas vaimo puolestaan jätti vanhenevan miehensä. Narsistien vanhuus on usein järkyttävä.

Itse sain eron jälkeen hyvän puolison ja kaiksi lasta hänen kanssaan.

senmosta se on sun päässäs. miehes tais kyllästyä kertoo oman kantansa :D

Mut jos molemmat sekä ex että ex- anoppi häiriintyneitä, hyvä että eivät ole yhteyksissä. 

Itselläni on lähes verrattavia kokemuksia. Yksin jäämisen tunne on jäätävä. Se ottaa mahanpohjasta kuin putoaisi tyhjyyteen. Oman perheen ja muiden läheisten 'häipyminen' ja minun tapauksessa syyllistäminen ja haukkuminen vetää totaalisesti maton alta.

Tästä on itsellä jo parikymmentä vuotta ja voin kertoa että otin silloin linjan etten kommentoi tai halua selvittää heidän kanssaan mitään. Nostin kuin itseni tilanteesta kolme metriä ylemmäs ja olin siellä enkä kuullut heitä. Tänä päivänä sukulaiseni ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut, joskus olen maininnut että jäin yksin ja heti tulee tölväsy: En ole ikinä jättänyt sinua yksin! Eli keskustelu ei kannata kun toinen osapuoli kiistää kaiken.

Katkeruutta pakenen ja paha olo säilynee kuolemaani saakka. Muuten kaikki on ihan hyvin. Aika on ainoa joka auttaa, ja se, että elämä jatkuu ja tulee uusia kuvioita. Aika, aika, aika.