Lue keskustelun säännöt.
Väitän, että nuorten pahoinvointi johtuu vanhempien eroamisista
26.10.2023 |
Ei päde kaikkiin, mutta nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen kyllä johtuu juurikin sekavista perhekuvioista. Vielä pahempaa on uusperheet.
Tälle asialle pitäisi tehdä jotakin.
Toinen ongelma on tänne muuttaneiden seuraavan sukupolven sopeutumattomuus. Eivät löydä paikkaansa kun kotikasvatus on kovin erilaista kuin yhteiskunta, jossa ollaan.
Kommentit (290)
Yksi syy on myös kaikista perinteisistä arvoista ja normeista luopuminen. Uskonto on lähes kiellettyä. Samoin sukupuolet kyseenalaistetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Mikään ihmissuhde ei ole ikuinen. Omat vanhemmat erosi kun olin lapsi ja se oli helpotus. Kotona oli aina kireä ilmapiiri vaikka mitään päihde- tai muita ongelmia ei ollut. Lapsenakin näin että perhe oli hajoamassa ennenkuin ero tuli. Se oli helpotus, ei tarvinnut enää olla varpaisillaan kotona. Myöhemmin tajusin että oli muutakin taustalla.
Sulle tekisi hyvää kasvaa aikuiseksi eikä keittiöpsykologiksi.
Lasketko tähän myös lasten ja vanhempien väliset suhteet ja sisaruussuhteet? Ja voisiko kenties olla niin, että jos asennoituu noin, siitä tulee itsensä toteuttava ennuste?
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Mikään ihmissuhde ei ole ikuinen. Omat vanhemmat erosi kun olin lapsi ja se oli helpotus. Kotona oli aina kireä ilmapiiri vaikka mitään päihde- tai muita ongelmia ei ollut. Lapsenakin näin että perhe oli hajoamassa ennenkuin ero tuli. Se oli helpotus, ei tarvinnut enää olla varpaisillaan kotona. Myöhemmin tajusin että oli muutakin taustalla.
Sulle tekisi hyvää kasvaa aikuiseksi eikä keittiöpsykologiksi.
Lasketko tähän myös lasten ja vanhempien väliset suhteet ja sisaruussuhteet? Ja voisiko kenties olla niin, että jos asennoituu noin, siitä tulee itsensä toteuttava ennuste?
Turvattoman kiintymyssuhteen omaavan asenne. Joskus myös samaa asennetta ilmentyy narsisimissa.
Vierailija wrote:
Eronneiden vanhempien on luultavasti vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Mutta kyllä ehjä ydinperhe on lapselle paras vaihtoehto. Nykyään erotaan liian helposti ja lapset joutuvat sopeutumaan. Kenen etu on oikeasti vaihtaa asuinympäristöä viikon välein? Ei se ainakaan lapsen hyvinvointia palvele. Toinen vanhemmista voi toipua pitkään erosta. Toiset eivät toivu koskaan.
Ja jotkut ei pääse erosta ikinä yli vaikka erolle olisi ollut monia syitä. Niitä ei vaan ehkä haluta nähdä?
Oiskohan se some kumminkin se yks isoin tekijä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Eronneiden vanhempien on luultavasti vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Mutta kyllä ehjä ydinperhe on lapselle paras vaihtoehto. Nykyään erotaan liian helposti ja lapset joutuvat sopeutumaan. Kenen etu on oikeasti vaihtaa asuinympäristöä viikon välein? Ei se ainakaan lapsen hyvinvointia palvele. Toinen vanhemmista voi toipua pitkään erosta. Toiset eivät toivu koskaan.
Ja jotkut ei pääse erosta ikinä yli vaikka erolle olisi ollut monia syitä. Niitä ei vaan ehkä haluta nähdä?
Kyllä moni näkee. Näkee ne valheet ja piilottelun. Toipuminen henkisestä väkivallasta voi kestää kauan. Se on luonnollista. Toki henkiseen väkivaltaan parisuhteissaan oikein erikoistuneet kääntävät syyttävän sormen aina itsestään poispäin.
Olen eronnut kerran, vanhimman lapseni ollessa pieni. Ei ero ollut mikään helppo asia tai pikkujuttu. Ei kukaan suhteen alkaessa suunnittele eroavansa. Mutta kun elämä ei aina mene niin kuin itse haluaisi vaikka tekisi mitä.
Lapseni isä sai onnettomuuden seurauksena aivovamman, mikä muutti hänen persoonallisuutensa täysin. Hänen oli vaikea sopeutua elämään aivovamman kanssa, kuten meidän kaikkien. Hän eli pitkään kieltämisvaihetta ettei hän halunnut hyväksyä koko asiaa, mistä seurasi masennusvaihe. Hän oli pitkään työkyvytön ja tarvitsi apua monissa ihan arkisissakin asioissa, apua hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan. Hänestä tuli myös käytökseltään hyvin arvaamaton, hän hermostui helposti ja oli jopa väkivaltainen. Käytännössä olin yksin vastuussa sekä lastenhoidosta että arjesta, kuten myös miehen asioista.
Vuosien aikana tilanne tasaantui sen verran että mies palasi työelämään. Silti meidän suhteessa oli jotain pysyvästi muuttunut. Emme olleet enää parisuhteessa, vaan meillä oli jonkinlainen hoitosuhde. Kaikki arki lastenhoitoineen edelleen kaatui minulle. Meillä ei myöskään ollut enää minkäänlaista keskusteluyhteyttä, samanlaista kuin ennen, eikä mies nähnyt asiaa lainkaan minun kannaltani. Puhuimme erosta usein ennen varsinaista eroa, välillä mies hyväksyi ajatuksen ja välillä taas ei. Lopulta kuitenkin erosimme, minun aloitteestani, koska en enää pystynyt enkä halunnutkaan elää sellaista elämää.
Ihan varmasti joku oli sitä mieltä että eroaminen oli väärin, ja sainkin aika suoriakin ihmettelyjä siitä miten ihmeessä voin jättää miehen. Mutta kun ne uhmiset ei tienneet millaista meidän elämä todellisuudessa oli eivätkä nähneet mitä meillä tapahtui. Vasta eron jälkeen ymmärsin, miten väsynyt itse olin ollut. Miten hyvältä tuntuikaan olla kodissa, missä ei tarvitse varoa mitään eikä olla ahdistunut, eikä jännittää sitä että toinen hermostuu jostain ihan mitättömistä asiasta. Uskon myös, että tämä oli lapselle parempi. Lapsenkaan ei tarvinut elää siinä jännittyneessä ilmapiirissä missä molemmat vanhemmat oli tavallaan ahdistuneita. Lapsi tapasi eron jälkeen isäänsä aina kun isällään oli parempi vaihe, kunnes lapsen isä kuoli. Nykyisen puolisoni tapasin pari vuotta eron jälkeen ja olemme olleet yhdessä siitä asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Nuoret ovat aina voineet pahoin. Se kuuluu kasvamiseen ja siihen että etsitään omaa paikkaa ja omaa itseään yhteiskunnassa. Kuka mitenkin kipuilee. Osasta tulee yhteiskuntakelpoisia ja osasta ei.
Tavallaan totta. Joskus 70-80 -luvulla yhteiskunnan henki oli melko kova, autoritäärinen, ja vaihtoehtojen (yksilöllinen itsensätoteutus) ei sellainen ultimaatumi kuin nykyään. Vastapainoksi tälle normielämämallille alkoikin kukoistaa toinen toistaan ärhäkämpi alakulttuuri johon kuului tyypillisesti musiikki. Noihin aikoihin aggressiivinen punkhenki heilutteli keskisormea aikuisuuden paineille ja tutki sopivuuden rajoja. Yleensä päädyttiin kuitenkin suostumaan työrooliin ja muuhun vastuunottamiseen ikuisuuspummeilun sijaan.
Elämme nyt ihan toisenlaista aikaa, joissain asioissa helpompaa ja parempaa. Toisaalta yhteisöllisyys ja musiikin yhdistävä voima on hapertunut surullisesti. Onnettomimpia ovat ne nuoret joilla todellisuuspakoon ei liity mitään toiveikkuutta mitä musiikki ja muu popkulttuuri on aina tarjonnut. Mutta paha silti sanoa, etteikö tuollaistakin nihilismiä olisi ollut ennen.
Yhteiskunnan kopinottokyky on valitettavasti melko rajallinen silloin, kun kukaan nuoren lähipiiristä ei ole piitannut nuoren hädästä. Pettymys voi olla sellainen, että sitä on vaikea jonkun ammattiauttajan etenkään nopeasti korjata. Aika saattaa onneksi parantaa haavoja, jos hyvää tuuria osuu vastaan, kokemus johonkin kuulumisesta.
Ettei olisi tässä joku katkeroitunut eksä ollut tätäkin ketjua perustamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli nuorena ongelmia, vaikka olin tavallisesta keskiluokkaisesta ydinperheestä. Vanhemmat riitelivät harvoin ja silloinkin järkevästi.
Tai siitä, että pysytään yhdessä lasten takia vaikka mikä olisi.
Vain viisi viidestä sisaruksesta on tarvinnut terapiaa lapsuutemme takia ennen kuin on täyttänyt 30 vuotta. En tiedä, tuliko tämä lopulta kovin paljon halvemmaksi yhteiskunnalle kuin se, että olisi puututtu jo varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun pahoinvointini johtui siitä että vanhemmat oli yhdessä. Eivät eronneet koska keskittyivät ajattelemaan sitä mitä muut siitä ajattelisi. Pelkäsin mennä kotiin ja olla siellä. Pelkäsin joskus jopa henkeni puolesta. Pahinta oli se jatkuva epävarmuus, ettei ikinä tiennyt mikä kotona odotti.
Olin jo muuttanut muualle opiskelemaan kun äiti ilmoitti että eroavat. Sanoin, että tämän olisin halunnut kuulla jo yli 10 vuotta sitten.
Eniten ihmetyttää, miksei kukaan ulkopuolinen ottanut tosissaan minua. Koulussakin kerroin esimerkiksi kahdelle eri opettajalle millaista kotona on. He vaan sanoivat, että kotiasioille he eivät voi mitään. Toinen suuttui minulle kun sanoin toivovani vanhempien eroa, 13-vuotiaalle.
Huvittaa miten jotkut paheksuu eroamista. Ihan kuin kultaisella 20-luvulla. 1920-luvulla nimittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Minä taas väitän että vanhempien toiminta noin yleensä vaikuttaa enemmän kuin se elääkö vanhemmat yhdessä vai erillään.
Varmasti näin. Mutta kahden vastuullisen ja hyvin käyttäytyvän vanhemman ydinperhe on silti parempi kuin kahden vastuullisen ja hyvin käyttäytyvän aikuisen yhteishuoltajuus.
Ero aiheuttaa sen, että lapsen elinympäristön ja kiintymyssuhteiden jatkuvuus katkeaa. Aina on erossa toisesta vanhemmasta, eikä normaaliin päivittäiseen perhe-elämään, jossa kaikki perheen jäsenet ovat läsnä, ole mahdollisuutta.
Lapset rakastavat lähtökohtaisesti molempia vanhempiaan, enkä minä ainakaan halua olla pitkään erossa rakkaistani.
Ero voi olla lapselle hyvä asia ainoastaan silloin, kun jompikumpi tai molemmat vanhemmista ovat kyvyttömiä sitoutumaan perheen hyvinvoinnin edistämiseen.
En minä ainakaan ole koskaan kieltänyt sitä, etteikö ero sattuisi lapsiin. Totta h*mmetissä se sattui! Ja sattuu joskus edelleen.
Mutta en myöskään anna kenenkään sanoa tai uskotella heille, että heidän koko elämänsä on PILALLA, vain koska heidän vanhempansa ovat eronneet. Meidän ero ei määritä heitä ihmisinä, tai sitä onko heidän elämänsä elämisen arvoista.
Ei-eronneet ei myöskään välttämättä voi asettua toisen asemaan ja ymmärtää, että elämä voi olla ihan hyvää myös eron jälkeen, kunhan se on käsitelty. Ja se on ihan ymmärrettävää, koska monelle ero on yksi elämän kamalimmista vastoinkäymisistä ja jo pelkkä ajatus siitä saa palan nousemaan kurkkuun. Mutta voin vakuuttaa, että kun erosta on aikaa ja se on käsitelty, ei sitä enää sillä tapaa edes ajattele. Vuosien vieriessä siitä uudesta perhemallista (mikä se sitten ikinä onkaan) myös tulee uusi normaali. Lasten hyvinvoinnissa eron jälkeen paljon on kiinni siitä, miten hyvin vanhemmat pystyvät jakamaan vanhemmuuden eron jälkeen. Kaksi kotiakaan ei kaikille ole tragedia, etenkin jos molemmissa kodeissa on lapselle oma paikka ja kaikki tarvittava. Lapsen turvallisuus ja hyvinvointi on loppupeleissä kiinni hyvin simppeleistä ja konkreettisista asioista.
Sitä en kiellä, etteikö osa eronneista aiheuttaisi lapsilleen hallaa esim. jatkuvasti muuttuvilla suhteilla, vaikeilla uusperhekuvioilla yms. Mutta ihan samalla tapaa jotkut vanhemmat aiheuttaa lapsilleen jatkuvasti hallaa ydinperheessä esim. pettämisellä, tappelulla, tunnekylmällä ilmapiirillä yms toiminnalla vanhempien kesken.
T. Kahden lapsen eronnut äiti
Vanhempani erosivat kun olin 4v. Minusta se oli hyvä asia, ja on edelleen. He tulivat toimeen paljon paremmin erillään eläen kuin yhdessä parisuhteessa eläen. Eron jälkeen molemmat osasivat myös katsoa asioita enemmän toisen näkökulmasta.
Isäni tapasi äitipuoleni pari vuotta myöhemmin ja he on olleet yhdessä 90-luvulta alkaen. Nyt he ovat olleet jo vuosia naimisissa.
Vierailija wrote:
Kurin puute. Kuri ja rajat eivät ole rakkautta, vaikka niin väitetään. Todellinen rakkaus ei tunne rajoja.
Tyhmät white trash vanhemmat ja niitten tyhmemmät pennut. Tyhmä yhteiskunta.saunan taa vaan pennut.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Minä taas väitän että vanhempien toiminta noin yleensä vaikuttaa enemmän kuin se elääkö vanhemmat yhdessä vai erillään.
Varmasti näin. Mutta kahden vastuullisen ja hyvin käyttäytyvän vanhemman ydinperhe on silti parempi kuin kahden vastuullisen ja hyvin käyttäytyvän aikuisen yhteishuoltajuus.
Ero aiheuttaa sen, että lapsen elinympäristön ja kiintymyssuhteiden jatkuvuus katkeaa. Aina on erossa toisesta vanhemmasta, eikä normaaliin päivittäiseen perhe-elämään, jossa kaikki perheen jäsenet ovat läsnä, ole mahdollisuutta.
Lapset rakastavat lähtökohtaisesti molempia vanhempiaan, enkä minä ainakaan halua olla pitkään erossa rakkaistani.
Ero voi olla lapselle hyvä asia ainoastaan silloin, kun jompikumpi tai molemmat vanhemmista ovat kyvyttömiä sitoutumaan perheen hyvinvoinnin edistämiseen.
Omat vanhempani on aina asuneet erillään. Toinen vanhempani asuu muualla kuin Suomessa, mutta silti hän on aina ollut minulle läheinen ja läsnä vaikka fyysisesti välimatkaa olisikin. Tottumiskysymyksiä, sanoisin. Minulle se oli normi, että näin toista vanhempaa lähinnä lomilla ja muuten pidennettyjä viikonloppuja. Pidettiin kyllä koko ajan yhteyttä myös puhelimitse ja sähköpostilla. Sanoisin, että vaikka isä asui tuhansien kilometrien päässä kun olin lapsi, niin silti hän oli läsnä elämässäni paljon enemmän kuin monen kaverin ihan samassa asunnossa asuva isä. Isä oli aidosti kiinnostunut asioistani ja niissä asioissa mukana.
Totta kai joskus oli ikävä, mutta niihin hetkiin etsittiin helpotusta milloin mistäkin. Ja yleensä se auttoi.
Vastuunkantaminen ratkaisuistaan on monelle liian vaikeaa. Siksi asiaa selitelleeän itselle ja muille parhain päin. Koska itsensä kohtaaminen ja syyllisyyden rehellinen tunnustaminen on mahdotonta.