Miksi inhoan tuntemattomille soittamista (esim. yrityksiin yms).
Mielummin vaikka kirjoitan kirjeen jos en löydä sähköpostiosoitetta. Jotenkin inhottavaa vain hoitaa asioita puhelimitse, esim. uusia Plussa-korttia, kysyä lisätietoa laskusta tms.
Kommentit (27)
Minulla on kertynyt myös kokemusta. Olen työkseni soitellut tuntemattomille ja pyytänyt heitä mukaan vapaaehtoistyöhön. Sen jälkeen voin soittaa melkein minne vain ilman vastenmielisyyden tunteita.
Eikö ko. asiaa pelkäävien tarvitse töistään esimerkiksi soittaa koskaan mihinkään?
Mieluiten hoidan asiat sähköpostitse ja jos on pakko soittaa, niin kerään rohkeutta ties kuinka kauan ja olen ihan paniikissa.
pari kuukautta ko. hommaa eikä minkään asian soittaminen hävetä tippaakaan, siitä vaan katoaa se koko nolotus. itse olen soittanut ihan kätevästi suuren sanomalehden päätoimittajalle kun minusta heillä oli typerä otsikko yhdessä numerossaan yms.
ymmärrän kyllä tunteesi, kyllä soittelu tavallaan voi ollakin aika ärsyttävää hommaa. mutta puhelinmyynti auttaa!
Olen ollut puhelinmyyjänäkin johon itseni pakotin, mutta se ura kesti vajaan kuukauden. Oli ihan kauheaa.
Kyllä mä töissä pystyn soittamaan ja hoitamaan työasioita, mutta harvemmin pitää mihinkään soittaa ja jos vaan voin puhelun delegoida, sen teen. Vieraan ihmisen kanssa puhuminen vaan tuntuu tosi epämiellyttävälle. Ehkä pelkään että multa kysytään jotain mihin en ole valmistautunut tai etä soitan toiselle pahaan aikaan tai unohdan kysyä jotain olennaista. Sähköposti on niin helppo, kun voi rauhassa kirjoittaa ja muotoilla kysymykset.
Olen ollut puoli vuotta luurin päässä hommissa ja toiset puoli vuotta ulkomailla yksin. Ei ole auttanut.
Mutta työn puolesta vaan on pakko. Sit aina pitää miettiä tarkkaan sanomisensa ettei ala änkyttää. Noloa on mutta ei mahda mitään. Yhdenlainen sosiaalinen vajavuushan se on.
Minä vaan todella inhoan soittamista kenellekään, puhelimessa on aina jotenkin niin jäykkää se juttelu ja mulla on aina vaivautunut olo.
Mieheni sen sijaan taas on herkkä soittamaan kaikille pienistäkin asioista tai käskee minun soittaa. Siinä sitten onkin yksi suuri kinanaihe, kun en halua soittaa ja toinen ei voi käsittää, mikä siinä on niin vaikeaa:/
Mieleeni on piintynyt tilanne, kun ala-asteikäisenä isosiskoni yritti pakottaa minua soittamaan VR:lle ja kysymään aikataulua. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen ja toinen vaan jankkasi ja jankkasi ja taisi suuttuakin lopulta. Mutta en soittanut. Työssäni olen joutunut soittelemaan jonkin verran, mutta aina se vaan tuntuu yhtä vaikealta. Mut minkäs teet. Onneksi on nykyään sähköpostit ;)
Niin inhoan minäkin, ei auta kokemus, ei kohteen tuntemus, ei mikään. Puhelimessa, kasvottomana puhuminen on vastenmielistä. Alussa käytin tarkkoja kysymyslistoja, joihin kirjasin jopa kuka soittaa ja mistä lehdestä, se oli jännittämistä, vaan ei nappaa vieläkään. En myöskään soita kavereille ja sukulaisille turhanpäiväisiä päläpälä-puheluita. Luultavasti anoppini sen vuoksi inhoaakin minua, hän kun soittaa tyttärelleen joka päivä, ja toivoisi miniäkseen samanlaisen hyvää päivää kirvesvartta -tyypin. No, kirjoittamisesta pidän!
Mutta kyseessä ei ole mikään sosiaaliseen kontaktiin liittyvä pelko, koska kasvotusten asioiden hoitaminen on minulle ihan helppoa ja luontevaa. Ennemmin asioin vaikka Kelassa paikan päällä kuin soitan, sama työasioissa. Onneksi on sähköposti!!
mielummin kirjoitan sähköpostia tutuillekin. Olen saanut pomolta nuhteitakin sähköpostin käyttämisestä, soittaminen olisi kuulemma persoonallisempaa (siis tiimityöskentelyyn liittyen).
Sähköpostissa voi muotoilla asiat rauhassa, koota kaiken asiaan liittyvän ja vastaus jää sitten talteen ja tarvittaessa voi tarkistaa, mitä vastaaja on kirjoittanut. Ja säästäähän se aikaakin, ei tarvitse jaaritella niitä näitä. Mutta harvemmin vastausta saa saman tien, eli asiat jäävät kyllä roikkumaan.
Minäkään en koskaan soittele mitään kuulumisten kysely-puheluita. Soitan vain, jos on ihan pakko, ja sittenkin lopetan puhelun mieluiten lyhyeen.
Omat sukulaiseni tietävät tämän aika hyvin, eivätkä itseensä ota, jos (kauempana asuvat) joutuvatkin aina soittamaan minulle, eikä toisinpäin.
Miehen suvun kesken on tapana kaikkien soitella tosi paljon ilman mitään asiaakaan, mutta minä olen edelleen yli kymmenen vuoden kuluttua ulkona tästä soittelupiiristä, vaikka välit ihan ok ovatkin.
Välillä on kurjaa, kun esim. voi mennä tosi pitkä aika, ennenkuin taas soitan mummolleni vanhainkotiin. En tarkoita unohtaa, mutta kai alitajuisesti sitä soittamista vältän, en tiedä.
Samoin huomaan, että puhuessani kännykässä en ole hetkeäkään paikallani, vaan kuljen kuin heikkopäinen edestakaisin, räplään kaikkea jne. Jonkinlaista ahdistusta sekin kai on.
Onko muilla ollut samaa?
Töissä soitan, jos on pakko, ja muuallakin, mutta mieluiten käytän aina sähköpostia. Puhelimessa joutuu usein keskittymään sekä kuuntelemiseen, kirjoittamiseen, että koneella työskentelyyn yhtä aikaa :D, eikä se ole kovin miellyttävää (olen atk-hommissa). Kaikki nimet sun muut pitää myös kysellä sekä puhelun alussa, että lopussa näin huonomuistisena. >:(
Joissakin tapauksissa sähköpostin käyttö vain on kätevämpää. Inhoan esim. vakuutusmyyjiä, jotka soittelevat ja alkavat puhelimessa esitellä vakuutuksiensa ehtoja yms. Pitäisikö minun istua ja kynä sauhuten kirjoittaa kaikki muistiin, että muistaisinkin jotain? Sähköpostissa tai jossain esitteessä saisin kaikki tiedot jo valmiiksi kirjallisessa muodossa.
tai vaikka tekstiviestitse, niin kotona kuin töissä.
minusta itse puhuminen ei ole niin ankeaa, mutta jotenkin lankapuhelimien aikana se ihmisten tavoittaminen - kuka vastaa ja jättääkö soittopyyntö. Ja nyt kun kannetaan kännyköitä, niin koskaan ei voi tietää missä ihmiset ovat menossa ja millaisissa tilanteissa...
Siksi inhoan yli kaiken puhelinasiointia.
Minä taas tykkään laittaa mieluummin tekstarin tai sähköpostin, mies ei käytä niitä juuri lainkaan. Kiistan aihe nää erilaisuudet ei meillä kuitenkaan ole, vaan mies soittaa puheluita munkin puolesta ja minä taas kirjoitan miehen puolesta viestejä. Jokainen tekee sitä missä on parempi.
Äitini pisti mut varaamaan hammaslääkärini ja parturini tms. jutut jo ala-asteella. Siinä sitä harjaantui. Vähän alta parikymppisenä asuin parisen vuotta ulkomailla. Piti vieraalla kielellä selviytyä puhelinpalveluissa ja tietenkin tavuttaa vieraskielinen nimeni aina. Siinä sitä oppi. Nykyään soitan ilman stressiä. Kiitos, äiti!