Onko muita työäitejä, jotka ei meinaa jaksaa paineiden/ riittämättömyyden alla?

Ajoittain minua ahdistaa rahan puute, vaihdoin nimittäin "normaalin työni" freelanceriksi kun piti palata takaisin töihin lasten hoitovapaan jälkeen. En olisi millään kestänyt juuri tuota - aikaisin aamulla ylös, lapset hoitoon pitkiksi päiviksi - kotona muutama yhteinen tunti - ja sama taas seuraavana päivänä. En kestäisi!



Nyt teen freena töitä, ajoittain on paljonkin hommia, mutta saan itse päättää koska ne teen. Lapsillani ei ole koskaan ollut pitkiä hoitopäiviä, klo 15 olen viimeistään heidät hakenut. Esikoinen on nyt koulussa ja tulee joka päivä kotiin jo klo 13. Käyn läksyt läpi hänen kanssaan ja sitten teen vielä vähän töitä ja sitten haen muut lapset hoidosta.



Välillä rahaa on vähänkin ja se ahdistaa. Toisaalta yritän ajatella että tämä aika yhdessä on tärkeää sekin! Ja stressin puute... Kun ajattelenkin tuttuja perheitä, jotka ovat ns. "oravanpyörässä" niin oikein ahdistaa.

Itse olen vaativassa työssä, mutta silti työpäiväni eivät kuulosta sinun työpäiviltäsi mitenkään.



Kuulostaa siltä, että viet energiaa kotoa töihin, mutta en tuo yhtään energiaa töistä perheellesi. Nyt on parasta tosiaan miettiä työolojasi ja aloittaa remontti sieltä.

Kun työpäivät ovat tasapainossa, jaksat olla perheesikin kanssa ja harrastaa.



Itse olen saanut päiväni sillä tavoin järjestettyä, että todellakin ehdin tehdä työni työajan puitteissa. Illalla vien lapsia harrastuksiin, harrastan itse tai vain oleilen perheen seurassa. Kun työ alkoi viedä kaiken energian kuten sinulla nyt, oli tilanteeni toinen. Vaihdoin tehtävää ja olen silti vastuullisessa ja vaativassa hommassa, jossa ammattitaitoni kasvaa - ehkä peräti enemmän kuin edellisessä, johon jouduin panostamaan huomattavasti enemmän.

Nukun 6-7 tuntia/yö, vaikka oikeasti tarvisin 7-8 tuntia ainakin. Näin mulle jää aikaa lasten nukuttua polkea kuntopyörää, lukea lehtiä ja olla miehen kanssa. Lapset menee nukkumaan puoli kymmenen jälkeen, joten omaa aikaa on se 2-3 tuntia/ilta. Muuten sekoaisin. Elämä on yhtä juoksemista ja härdelliä aamuseiskasta iltayhdeksään. Ei puhettakaan levosta, omista harrastuksista, kavereiden näkemisestä jne. Tai no, kavereita näkee, kun ajoissa sopii aikataulut, mutta suurin osa lasten hereilläoloajasta menee ihan siihen perustyöhön ja palveluun.

Tänään sain paniikkikohtauksen, ensimmäistä kertaa eläessäni. Huomenna pitäisi mennä töihin ja voin vaan kuvitella ihmisten naamat. Tämän päivän olen pitänyt "sairaslomaa".



No mutta se mikä ei tapa niin vahvistaa, ja lasten takia on jaksettava eikä voi jäädä masentuneena sänkyyn makaamaan.



Tuosta siivoamisesta. Itse imuroin illalla, kaiken muun teen vasta kun lapset on nukkumassa. Kuten pyykin pesun ja laittoiden pesun. Jääpähän enemmän aikaa näin lapsille.. Molemmat nukkuvat todella sikeästi joten eivät herää esim. linkouksen ääniin taikka astianpesukoneen täyttöön.

Tsemppiä kaikille ja koitetaanhan jaksaa!!

ihan oikeasti. Omasta kokemuksesta tiedän, että lopulta pettää fyysinen tai psyykkinen terveys jos ns. polttaa kynttiläänsä molemmista päistä.



Lasten takia äidillä (ja isällä yhtä lailla) on velvollisuus pitää itsestäänkin huolta. Jos todella on jatkuvasti ahdistunut ja väsynyt, ei kerta kaikkiaan jaksa olla lapsille läsnä niin kuin pitäisi.

Millä saatte itsenne tsemppaamaan ja jaksamaan?

Niele ylpeytesi ja tunnusta ettet pärjää ja anna paikka sellaisille, jotka pärjäävät.

joka kaikkia rassaa. Tämänkin ketjun viestejä kun lukee, niin yksi asia paistaa silmään kuin aurinko: missä ovat ne MIEHET ja ISÄT, jakamassa perheen yhteistä arkea ja yhteisiä velvollisuuksia? Vai ovatko kaikki vastaajat yksinhuoltajia? (yksi taisi mainita, että mies on, mutta ei tee mitään kotona).

Työssäkin saa apua, jos sitä pyytää, työkavereilta, mutta jos se elämän tärkein kumppani ei osallistu millään lailla perheen arjen pyörittämiseen, niin ei mikään ihme, että ahdistaa...

kun olen järjestänyt elämäni niin, että kaikki on parhaalla mahdollisella tavalla ja lapsikin on jo 4-vuotias.



Lähden töistä, kun päivä on täysi, työnantaja onneksi hyväksyy tämän. Työmatka on 30 minuuttia polkupyörällä suuntaansa, joten saan 8 kk vuodessa liikuntaa ja raitista ilmaa vähintään sen tunnin päivässä. Käyn lisäksi jumpassa 3 kertaa viikossa, sillä lapseni leikkii kaverinsa luona kerran ja kaksi kertaa on kaverin kanssa lapsiparkissa tuon ajan. Lapsella ei ole muita harrastuksia kuin uiminen, jota harrastaa minun tai joskus isänsä kanssa. Viikonloput vietämme kiireetöntä aikaa ulkoillen, liikkuen, siivoten ja kotitöitä sekä ruokaa tehden. Usein meillä on yökylässä vieraita, joilla lapsia. Olen todella onnellinen tällä lailla, kiire pukkaa joskus viikolla, eikä sinne mitään ylimääräisiä rientoja voi ottaa. Uni on tärkeää ja menen vähintään 4 kertaa viikossa yhtä aikaa lapsen kanssa nukkumaan. Meille yhteinen luku- ja rupatteluhetki ennen nukahtamista on tosi tärkeää.

Mun mielestä on ihan mahdollista tehdä palkitsevaa uraa ilman, että vääntää yhtä aikaa kahta vuoroa niin kuin ap. tekee. Jos esimiehenä on työnarkomaani ja työpaikalla sellainen kulttuuri, että kaikki on työntekijöiden vika, niin on ehkä syytä vaihtaa työtä.



Ja sitten elämä on valintoja. Me ollaan valittu pienempi asunto, mutta lyhyet työmatkat. Se helpottaa kummasti, kun ei tarvitse käyttää työmatkoihin kuin 20 minuuttia päivässä.



Sitten olen huomannut, että monet naiset eivät osaa kieltäytyä. Jos olet työpaikalla sellaisen maineessa, että et sano ei, niin kyllä kaikki kantaa kaikki tekemättömät hommansa sulle. "Kyllä se "Virpi" suostuu tai tekee, se on niin tehokaskin", sanotaan.



Sitten kannattaa arvioida onko järkeä tehdä kaikkia niitä hommia mitä työkuormassa on. Mitä tapahtuu jos jättää jonkun ihan kylmästi vaan tekemättä? Monissa asiantuntija- ja alemmissa johdon tehtävissä on paljon sellaista byrokratiakäyhtää, joka ei johda mihinkään. Tehdään raportteja, joita kukaan ei lue tms.



Sitten yksi ihan hyvä mahdollisuus on ottaa itselleen assari tai harjoittelija, joka tekee kaiken sellaisen missä ei vaadita erityistä asiantuntijuutta esimerkiksi kirjoittamaan muistioita.



Monet miehethän tekevät niin, että ottavat jonkun asiantuntijanimikkeellä olevan naisen (vaikka itse olisivat samassa asemassa) ikäänkuin henk.koht. assarikseen. Nainen tekee rutiinit ja mies vain kaikki high profile -jutut. Tää tehdään alussa hyvässä yhteistyössä ja kumpikin auttaa toista mentaliteetilla. Parin vuoden kuluttua kuitenkin mies saa ylennyksen, koska tehnyt hienoja juttuja. Nainen on taas ahdistuksessa, koska työkuorma on liian iso. Kannattaa vähän miettiä onko joutunut tällaiseen ansaan.



Sanon tässä tarkoituksella asiat niin, että olisivat todella helppoja. Kannattaa kuitenkin miettiä vähän, että miten niitä töitä tekee ja kannattaako niitä kaikkia tehdä. Ja sitten mitään ei saa jos ei pyydä.

Erään sanonnan mukaan ihmisellä, jolla ei ole aikaa levätä, on oltava aikaa sairastaa. Jos polttaa itsensä loppuun, toipumisaika voi olla pitkä, eikä aina palaudu samaan työhön, mikä sinänsä voi olla hyvä, jos ala tai sen työntekokulttuuri on ollut itselle sopimaton. Toipuminen ei kuitenkaan ole kivutonta, itsestäänselvää ja suoraviivaista, joten loppuunpalamista ei kannata tavoitella sillä mielellä, että "sitten loikoilen saikulla ja keräilen voimia, että jaksan taas paahtaa".



Monet ovat valinneet alansa ihan eri elämäntilanteessa kuin missä pienten lasten ja kouluikäisten vanhempina elää. Ei siis ihme, ettei jaksakaan revetä samaan kuin nuorempana, ilman perheen tuomaa vastuuta.



Omia oireita tutkaillessa kannattaa muistaa burnoutin vertauskuva: avaruusraketti joka jatkaa tietyllä liikeradalla aikansa, vaikka polttoaine on jo loppunut. Jonkin ajan päästä liike loppuu ja raketti tippuu jyrkästi kohti maata ei-niin-mukavin seurauksin.



Se, että vielä jaksaa, vaikka on jo kuukausia tai vuosia ollut väsynyt tai ahdistanut, voi olla vain viimeisiä edeltäviä aikoja sille, että uuvahtaa täysin. Siinä uuvahtamisessa voi myös lähteä henki tai voi jäädä loppuelämäksi vajaakuntoiseksi työntekijäksi ja tätä ei moni "tulella leikkijä" tajua.



Mikään työ ei ole loppuun palamisen arvoinen, ei mikään!

sellaisille ihmisille, joilla on kristillinen vakaumus (ei tarvitse olla mikään "uskovainen", vakaumusta ei kukaan kysy, mutta en suosittele tätä sellaiselle, jota ahdistaa tai ärsyttää kristinusko): Menkää hiljaisuuden retriittiin viikonlopuksi.



Siellä saa levätä kaikista arjen paineista ja sosiaalisista tilanteista, saa nukkua ja syödä rauhassa, pysähtyä kuuntelemaan itseään ja sitä, missä elämässään menee. Yhteiset mietiskelyhetket ja niiden vetäjien tuoma sanallinen sisältö ovat peilejä omalle sisäiselle maailmalle.



Retriitissä saa olla yhteydessä toisiin ihmisiin, vaikkei heidän kanssaan puhukaan, jaetaan siis yhteisöllisyyttä hiljaisuudessa. Tämä on usein hoitavaa ihmisille, jotka ovat väsyneitä jakamaan itsestään yhtään enempää muille. Viikonlopun jälkeen kukaan ei kysy, mitä oivalsit ja valaistuitko vai löysitkö itsestäsi vain pimeää tai onttoutta.



Kiireestä, kiireen tekemisestä ja kiireen ihannoinnista sekä materialistisista unelmista ja paineista johtuva ahdistus on yleinen tämän ajan ihmisten vaiva. Sitä voidaan hoitaa eri keinoin. Itse olen saanut apua hiljaisuuden retriiteistä ja käyn niissä useamman kerran vuodessa. Suosittelen kokeilemaan, mutta ei akuutissa kriisissä, eikä liian tulehtuneessa tilanteessa.

saatte varmaan hyvää palkkaakin. Ettekö voisi kompensoida ajan ja tulojen suhdetta niin, että ostatte sillä palkalla aikaa esim siivojaan muodossa? Jos perheen yhteistä aikaa on tosi vähän, turha sitä kai on käyttää uuteen työrupeamaan.

Itse olen pienessä kahvilassa työssä (olen myös ylikoulutettu tähän) ja teen 6-7 tuntia päivässä. Ihan hyvin jaksan illan lasten kanssa ja on mukavaa tehdä perheelle ruokaa ja nauttia yhdessäolosta :) Palkka ei ole häävi, mutta meitä on kaksi ansaitsevaa taloudessa, joten olemme ihan keskitasoisesti toimeentulevia. Asuntovelkaa on. Itse en jaksaisi luoda uraa ja mahdollisesti vielä perheen ja lasten kustannuksella. Jos mua ei myöhemmin töihin enää huolita oman alan hommiin (tradenomi olen) niin sitten teen muuta. En ole uraohjus vaan ehkäpä "perheohjus" :) Lisää lapsiakin haluaisin vielä näiden 3 lisäksi :) Joskus ne elämän arvot on vain laitettava uusiksi. Ennen lapsia olin IT-alan yrityksessä tosi kiireisessä hommassa ja nyt tänä päivänä en mitenkään jaksaisi sitä rytmiä :/

altistaa kaikelle ikävälle: sydän ja verisuonitaudeille esimerkiksi. Onko mikään työ sen arvoista? Stressi (mitä riittämätön lepo ihmisen fysiologialle aiheuttaa) oikeasti tuhoaa ihmisen terveyden.

Juuri lopetin puhelun USA:aan ja aamulla klo9 olisi viimeistään oltava toimistolla. Siihen mennessä Aasiasta on tullut vähintään kymmenkunta mailia, jotka pitää vähintään lukea tai niiden johdosta täytyy oikeasti tehdäkin jotain. Päivän aikana palavereita ja puheluita non-stoppina ja "väliajalla" valmistelen materiaaleja ko palavereihin kollegoiden kanssa, yritän setviä maileja jne. Vaikka maileja ei tule kuin 50-80 päivässä, niin silti tuntuu että niiden tulvaan hukkuu.. En ymmärrä miten joku selviää kun maililiikenne on sadoissa maileissa per päivä -näitäkin löytyy- Ajoittain tulee joku isompi ongelma ratkottavaksi ja silloin kaikki muu jää huonommalle prioriteetille.



Klo17 mennessä lapset pitäisi hakea hoidosta / iltapäiväkerhosta ja usein ilta jatkuu puhelimessa ainakin muutaman puhelun verran. Sitten klo21 lasten mentyä nukkumaan ja kodin raivattuani kaivan läppärin esille ja yritän tehdä jotain kiireellisintä pois alta -mailien virta jatkuu taukoamatta ympäri vuorokauden-



Tähän päälle sitten reissuja ja hommia on rästissä entistä enemmän, kunnes "aika hoitaa" tai joku alkaa huutaa niin lujaa että on pakko paneutua ongelmaan. Sama rumba viikosta ja kuukaudesta toiseen, vuosilomaa on sentään Suomen lainsäädännön mukaan mutta sijaista ei; joten loman aikana tekemättä jääneet työt täytyy hoitaa loman jälkeen...



Ja sitten haukutaan pullamössösukupolveksi joka ei tiedä todellisesta työteosta mitään :(

En vaan usko että he ovat nyt täällä... Olen kuullut tuon saman aika monelta, etenkin pääkaupunkiseudulla asuvalta joilla työmatkoihin menee hirveästi aikaa, lapsien hoitopaikat kenties "väärällä" suunnalla jne... Tuotahan se on.

Oma ratkaisumme oli se, että hakeuduin vähäksi aikaa (=vuosiksi) vähän vaatimattomampiin tehtäviin. Oma urakehitys siis täysin seis, teen ihan hanttihommia, 30h / vko. Ei ylitöitä, ei stressiä, ei kiirettä. Toinen vaihtoehto on täysin hulluksi tuleminen.

Mitä tavoittelet työuraltasi? Kuinka todennäköistä on, että työtahti helpottuu alallasi?



Joillakin tutuillani on vastaavan kuuloista, mutta he myös ansaitsevat moninkertaisesti itseeni verrattuna, asuvat hienosti ja kuluttavat paljon - ja aikovat jäädä pois työelämästä tai myydä yrityksensä viimeistään viisikymppisenä ja alkaa kirjailijaksi, muuttaa Italiaan tai muuten elää leveästi niillä ansioilla, jotka ovat repineet kasaan lyhyehkössä ajassa.



Kv-myyntitehtävissä taloudellinen kompensaatio on varmasti myös ihan hyvä. Toista on monissa "valkokaulusköyhälistön" ammateissa, missä myös saa raataa ja repiä itsestään ja kokea riittämättömyyttä työn ja perheen tarpeiden ristipaineessa, mutta työolosuhteet ja palkkaus ovat paljon alhaisemmat.

ja itse painin samojen kysymysten äärellä.



en ole vielä lähellä burn outia, mutta lähipiiristä löytyy pari tapausta, joissa homma meni ns. överiksi. ja sairauslomat on pitkiä. joskus kyllä itsestäkin tuntuu, että ei jaksa tätä oravanpyörää ja kellon kanssa vehtaamista, mutta se on onneksi hetkittäistä.



jonkinlainen terve itsekkyys pitää säilyttää, olen sitä mieltä. elämästä pitää myös nauttia ja täytyy unelmoida.

Minulla on myös kovin kiireinen työpaikka, ulkomailta omistettu kansainvälinen pörssiyhtiö ja taloushallinnossa, need I say more? Olin vuosi sitten aivan burnoutin partaalla, kunnes aloin funtsimaan miten voin hallita aikaani paremmin.



Ihan ensimmäiseksi lopetin olemasta kiltti tyttö ja tekemästä muidenkin hommia, aloin vaatia omaa tilaa. Sitten laitoin duunit kylmästi tärkeysjärjestykseen. Tulipalot sammuetaan ekaksi, sitten kytevät pesäkkeet ja muut hoidetaan jos ehditään. Ylitöiden teon lopetin kuin seinään.



Kotona pidän teemapäiviä, parina iltana viikossa siivoan jotain tiettyä ja lauantaisin loput ja jos en loppuja niin sitten sunnutaina. Lapset opetin siivoamaan jälkensä ja nyt kolmasluokkalainen saa imuroida eteisen ja keittiön tiistaisin ja torstaisin.



Kaupassa käyn kerran viikossa isosti ja maidon ja leivän haen lähikaupasta viikolla. Minun henkireikäni ovat kävelylenkit ja hassua - naistenlehdet. On ihanaa uppoutua naistenlehtien karkkimaailmaan teekupillisen kanssa töiden jälkeen hetkeksi.



Lapseni ovat jo alakoululaisia, joten aikaa minulle jää kyllä. Toisin oli ennen :(



Olen armelias itselleni, jos en aina jaksa, en vaan jaksa ja sillä selvä. Lapsille ei oteta sellaisia harrastuksia minne he eivät pääse pyörällä/kävellen joten ei tarvitse kuskata minnekään. Sunnuntaisin käymme uimassa porukalla.