Minkä takia yleensä vakavasti traumatisoituneet tai todella pahoja kokeneet ovat todella iloisia?

Ehkäpä se on osittain sellainen suojakuori. Itselläni on tavallaan kaksi eri persoonaa tai enemmänkin roolia, en siis koe olevani mikään "jakautunut persoonallisuus". Olen yleensä töissä ja julkisilla paikoilla elämäniloinen ja pirskahteleva, räväkkä ja äänekäskin.

Aika vasta oli jotenkin outo tilanne, kun työkaveri kysyi asiaa, joka koski hyvin syvästi ihan vaan minua, eikä mitään yleistä tai työasiaa. Kun vastasin kysymykseen, tuntui, että fyysisesti kutistuin pienen pieneksi ja ääneni oli jotakin ihan muuta kuin se tavallinen julkinen ääneni. Työkaveri meni oudoksi ja sivusilmällä näin parin muunkin pään kääntyvän. Kah, sieltä se yksityisempi minä tuli suojakuoren alta hetkeksi esiin, ja sitä ei yleensä pääse käymään.

Tunnistan itsestäni samanlaisia piirteitä, ja olen alkanut oivaltamaan, että tämä voi toimia myös naamiona, suojamuurina. Annan itsestäni reippaan ja aurinkoisen vaikutelman, välillä nauruääneni kuulostaa tyttömäiseltä. Pyrin aina näyttäytymään monien edessä iloiselta vaikeiden asioidenkin äärellä, vaikka sieltä pieni surun vire paistaisi. Oli nimittäin sairaanhoitaja huomannut herkistymiseni olemuksesta puhuessani vaikeista asioista. 

Tämä on juuri se minun vika, että en uskalla ja halua puhua, kun pelkään itkunpuuskiani. Kun ei kaikki tajua, että iloisen olemuksen takana on surullinen tarina kerrottavana ja voin myös osin syyttää itseäni. Jotain minä selvästi pelkään, mutta mitä. Olen pitänyt vaihtoehtona sääliä ja infantilisoivaa, hoivaavaa reaktiota, jollaisia en kaipaa vaan tykkään enemmän analyyttisestä, rationaalisesta ajattelutavasta. En muista kertaakaan, että perheessäni olisi opetettu, että negatiivisia tunteita ei saa näyttää. Ihan itse olen ollut pelokas kertomaan ajatuksistani ja jopa vaiennut herkästi, jos minulta kysyttiin jotain ja hiljaa saatoin ajatella jotakin, mutten uskaltanut sanoa suoraan - varsinkin peruskoululaisena olin helposti vaikeneva. Niinkin viattomasta asiasta kuin oman ujouden esiin tuominen oli mahdotonta pelätessäni jotakin, ja oman ujouden oivalsin viidennellä luokalla, millaiseksi koulukiusaaminen teki ja eristäydyin osittain omasta tahdosta enkä kokenut kaipaavani ketään lähelleni. 

.En uskaltanut, en halunnut, ihan tuttuja ajatuksia kun minua kiusattiin aukomalla päätä yhdestä asiasta yläasteelle saakka ja jopa bussissa istumapaikan saaminen oli vaikeaa muiden estäessä pääsyni. Tai kun todistin isäni joutuvan naisystävänsä hakkaamaksi ja uhkailujen kohteeksi, en uskaltanut sanoa suoraan isälleni mitään, miksi en halunnut hänen luo yökylään, jos menimme sen naisen luokse. 

Voi olla myös, että autismin kirjolla ja laaja-alaisilla oppimisvaikeuksilla on osuutta asiaan. Varsinkin tuo autistisuus voi vaikuttaa tunteiden säätelyyn ja ilmaisuun riippuen häiriön vakavuudesta, ja epäilen sen tekevän minut myös nuorekkaamman oloiseksi, sillä vielä 30-vuotiaana pukeudun kuin joku alakulttuurin edustaja, kannan EMP:stä ostettua kissalaukkua, vaikka on minulla aikuisen naisen vaatettakin, ja tuohon nuorekkuuteen kerta kaikkiaan epäilen syyksi traumaa, jopa ikäregressiota näyttääkseni ulkoisesti siltä, mitä yläasteikäisenä halusin olla.

Tunnen olevani ihan samanlainen kuin edesmennyt laulaja Michael Jackson, josta olen nähnyt videoita, joissa hän taantuu ihan pikku lapseksi kiipeiltyään puissa ja leikkiessä lasten kanssa vesileikkejä. Niitä videoita nähdessä tuli vain fiilis, että voi jumalauta, taitaa minulla olla ihan sama vaiva, vaikka minulla on sentään todellisuudentaju tallessa, osaan toimia jos en voi maksaa laskua ajoissa, myöhästyn töistä yms. sen sijaan, että jättäisin maksamatta tai keksisin tuhota vuokra-asunnon irtaimistoa, koska "minua nyt huvittaa ja teen mitä haluan". 

lienevät käyneet terapiassa ja oivaltaneet siellä, että elämästä voi nauttia traumoista riippumatta ja parempi nauttia, koska on hirveän raskasta raahata traumoja (kivirekeä) mukanaan. Ne kulkee silti mukana, mutta silti voi nauttia elämästä. EI sis tarvitse jäädä vatvomaan niitä 24/7

Oon todella vakavasti traumatisoitunut, en jaksa selittää mutta en oo koko elämäni aikana tavannut edes vertaistukiryhmissä ketään kenellä olisi nää  kaikki traumat mutta naureskelen vaan kaikelle. En itke enää ollenkaan. Psykologin tutkimukset tehtiin ja se oli sitä mieltä että se on defenssimekanismi. 

Hymyily ja iloisuus ovat liian monen aikuisen mielestä lapsenomaista. Elämä on liian lyhyt pönöttää, näpäytellä, murjottaa, osoittaa paremmuuttaan, halveksua, nyrpistellä.

Mitä tulee kysymykseen. Vaikeat kokemukset saavat arvostamaan elämää ja elossaoloa itsessään. Silloin kun ole vapaa traumoista ja niiden ajattelusta, otan ilon irti täysillä.

Kotona yksin sitten voi synkistellä riittämiin.

Nauraminen ja hymyily auttavat, parantavat. Kun hymyilee tai nauraa, lähettää aivoilleen ja hermostolleen viestin, että kaikki on hyvin, ei tarvitse pelätä. Opettelin jossakin välissä tietoisen tavan hymyillä aina aamuisin peilikuvalleni, tai oikeastaan aina kun näen itseni peilissä. Nykyään teen sen automaattisesti, ja tämä pieni tapa on auttanut valtavasti omakuvan ja itsetunnon rakentamisessa traumojen jälkeen. 

Tunnistan kyllä myös miltä näytin lapsena ulospäin, hymyilin aina ja jotenkin pakonomaisesti. Vähän kuin yrittääkseni pyytää jo ennen toisen ihmisen kohtaamista, että voisitko kohdella minua kiltisti. Tuota on ehkä yhä jäljellä, hymyilen todella helposti muille.

Vierailija kirjoitti:

Oon todella vakavasti traumatisoitunut, en jaksa selittää mutta en oo koko elämäni aikana tavannut edes vertaistukiryhmissä ketään kenellä olisi nää  kaikki traumat mutta naureskelen vaan kaikelle. En itke enää ollenkaan. Psykologin tutkimukset tehtiin ja se oli sitä mieltä että se on defenssimekanismi. 

Hävetti oikein kun kerran sairaalassa yks hoitajaraukka varmaan halusi auttaa ja kysyi haluanko puhua mun tyttärestä (joka on kuollut) ja aloin vaan nauraa että niin mitä siitä. 

Fawning. On aikanaan ollut turvallisinta olla myönteinen ja positiivinen ja huolehtia muiden viihtyvyydestä. Ei tuoda esille omia tunteita ja tarpeita. Omat asiat on turvallisinta kätkeä. En väitä että näin olisi kaikilla mutta tämähän on tyypillistä traumaselviytyjälle. Ei se nyt epäaitoa ole mutta se voi olla hallitseva rooli.

No minä ainakin teeskentelen. Esitän iloista, koska kukaan ei kestäisi kuulla millaista elämäni on. Teeskentelen välillä jopa itselleni. Se on pelottavan helppoa, kun on vuosikausia joutunut sietämään yhtä ja toista ja esittämään että kaikki on hyvin ja kieltämään omat tunteet. Valitettavasti sillä on hintansa ja välillä tulee ihan kauheita masennusvaiheita jolloin mikään ei meinaa sujua. No silloinkin saan käytyä töissä ja esitettyä siellä iloista. Kukaan ei näe millainen olen kotona ja miten kauheassa kunnossa kotini.

En usko että tämä pätee kaikkiin pahasti traumatisoituneisiin ja kovia kokeneisiin. Ei todellakaan. Mutta minuun pätee. En ole aina ollut iloinen, päinvastoin. Nykyään kuitenkin kun isoimmista asioista on päässyt jotenkin yli, kaikki tavalliset murheet tuntuu tosi pieniltä. Omaa elämää ei osaa enää ottaa kovin vakavasti eikä ahdistua maailman tilanteesta vaan ottaa ilon irti pienimmästäkin. Ei tässä tiedä kauanko aikaa on.

Usein huomaan, että jos sanoo olevansa onnellinen niin ihmiset pitävät jotenkin tyhmänä. Ihan kuin en vain tajuaisi miten rankkaa ja kamalaa oikeiden aikuisten elämä on. Osa ajattelee että valehtelen koska enhän muka voi perheettömänä ja köyhänä olla onnellinen. Mutta mä olenkin onnellinen siitä etten elä enää helvetissä. Se saa kaiken muun tuntumaan paratiisilta.

Ja kyllä, joskus huumori on myös hyvä suojakeino kaikenmaailman mörköjä vastaan.

Mä olen traumatisoitunut, osaan olla kyllä hauska mutta yleensä olen surullinen. Lapsenomainen kyllä, lapsentasolle jääny hieman.

Itse osaan olla iloinen pienistäkin iloista, mitäpä sitä synkistelemään kun on helvetistä selviytynyt? 

No eivät todellakaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on yksi typerimmistä kirjoituksista jonka olen koskaan lukenut, niin monella tasolla täysin vajaaälyinen ja oksettava.

Ei, vaan sinun on. Ap puhuu täyttä asiaa. Sivusta